Kuuluu sarjaan Saimaa, Saimaani
Kolme veljestä Halkosaaren kärjessä, yksi naapurin poika mukana myös. Järvi on jäässä!
Tietenkin piti heittää kiviä liukumaan, kolisemaan jäätä pitkin. Tietenkin piti heittää kiviä korkealle: jos ne sanoivat "Thud!" ja jäivät pystyyn, saati menivät läpi, jäälle ei ollut asiaa edes meillä. Selän puolelle ei siis menty.
Seikkailu sanoi, että keppi käteen ja tuosta yli. Pystysauvalla paukutettiin täydellä voimalla jäätä, kesti se, ja niin mentiin pitkin välimatkoin Halkosaaresta sataman puolelle. Oli vaikea päästä korkealle laiturille, oikeastaan vasta siinä alkoi pelottaa. Päästiin sentään.
Mitäs siellä oli tekemistä? Oli joku laiva jätetty siihen, oli laiturin tervanhaju. Oli kaikenlaista rojua poikien penkoa. Mutta eiköhän jatketa jäällä! Ja mamishan se on, joka ei uskalla: ei sitä sanottu koskaan, sen tiesi. Takaisin jäälle siis, sauvat olivat valmiina. Kuinka ollakaan, aivan laituria nuollen matka jatkui kohti sataman pohjoispäätä ja aallonmurtajaa ja sotakorvauslaituria. Veteen vievät kiskot käytiin maitse hämmästelemässä, sillä jää rutisi tosissaan, kun oikaisimme pikku lahden yli.
Kävimme ihmettelemässä tukkiotvien pystytolppia, kuin miehiä järvessä kauempaa katsoen. Mutta eniten kiinnosti tietenkin se ilmaradan korkea torni - olisi tehnyt mieli kiivetäkin, mutta ei päästy kuin alimpiin osiin.
Kannas ylitettiin. Jäälle menimme vasta Korkkitehtaan rannasta. Aivan rannasta jää ei kestänyt lainkaan - myöhemmin olen nähnyt syynkin, ranta on täynnä lähteitä niin rantavedessä kuin maissakin. Aivan rantavedessä ihmettelimme jään läpi kuultavia mateita, mutta kolkkakalastus tuli tutuksi vasta myöhemmin luettavista kirjoista, emme älynneet vielä, vaikka olisi ollut sauvatkin. Syvemmällä alkoi olla jää sitkeämpää, rannassa tuli joka askelella painauma ja verkkokuvio. Kops kops unohtui, alkoi olla liikaa itseluottamusta. Ja kakskakkonen ei niin kiva käteen ollut. Jää kyllä kantoi, siinä.
Huhtiniemen poikki oikaisimme maita myöten. Emme jäätä kyllä älynneet pelätä, mutta matkaa oli jo tehty. Päätimme, että reissu saa riittää Huhtiniemestä lahden yli näkyvällä laiturilla (Lavolan ranta) - sinne astihan emme koskaan päässeet kuitenkaan.
Ja taas jäälle nykyisen Huhtiniemen uimarannan kohdalla. Sitten piti käydä katsomassa ns. susimonttu, joka oli hiihtoretkillä tullut tutuksi. Ja takaisin jäälle. Nykyisen Sammonlahden uimarannan kohdalla alkoi rutista, joka askel sai aikaan painauman ja tähden.
Rupesimme uhoamaan, urheilemaan: kuka uskaltaa tehdä syvimmän kuopan. Kuka saa vettä jäälle?
No tietysti kaikki uskalsivat...
Nuorin, siis kaikkein vedätettävin, oli voittaja. Palkinnoksi hän upposi kainaloitaan myöten veteen ja kastui kokonaan. Ranta oli matalaa pitkälti, eikä ollut kummoinen konsti pelastaa uimaria.
Kaikki menimme tietysti maihin, ja pikkupakkasessa alkoi vilu hiipiä ja housut jäykistyä. Jostain oli kuultu, että kylmään - kylläkin paleltumiin - muka auttoi hierominen lumella, ja niin tätä lämpöjauhoa käytettiin tällä tekosyyllä enemmänkin kuin lääkkeeksi, esimerkiksi kauluksesta niskaan: pikkuvelihän on vinguttamista varten? Rakkaat veljet...
Kuvaavaa oli, että emme oikein edes tienneet, mihin päin olisi pitänyt lähteä, että suorin tie kotiin löytyisi! Olimme kaukana omalta riehumareviiriltä Kimpisestä. Kiire alkoi olla, kun housut olivat kivikovat ja jäykät, ja hampaat, jopa polvet leikkivät xylofonia.
Niinpä nousimme takaisin Huhtiniemeen, josta oli tuttu tie kotiin.
Valtakatua ei menty, olisi ollut liian paljon tuttuja ihmettelemässä. Varuskunnan läpi, Raastuvankatua, Kimpisenkatua reitti vei, ja nopeasti. Naapurin poika meni kotiinsa, me hipsimme pihalle. Me kaksi vanhempaa menimme keittiöön herättämään niin paljon huomiota, että pikkuveli pääsi vintin portaita risahdellen jäähousuissaan yläkertaan ja vaihtamaan vaatteet. (Tästä mulahduksesta kyllä jäimme kiinni: syy oli mielestämme tietysti silloisen kotiapulaisen, joka joutui niitä märkiä kamppeita käsittelemään, eihän meissä mitään vikaa ollut!)
Mitään nuhaa tai flunssa ei tästä seurannut. Toruja, neuvoja, ankarasti ja tarkoittaen kyllä tuli.
Estikö se urheilun heikoilla jäillä? Hengissä olen, varsin harkitsevaisen maineessa (?), heikot paikat lähialueella tunnen, naskalit ovat kaulassa. Niin nyt (tänä vuonna 65 vuotta), mutta noin kymmenvuotiaalla oli hirmuinen suoriutumispaine, ja muistan ainakin kolme muuta kunnon mulahdusta jäihin noina aikoina. Mutta olihan noita monta muutakin syytä vammautua, jopa menettää henkensä - miten tuon ajan poikajoukko yleensä voi selvitä aikuisiksi?
Kolme veljestä Halkosaaren kärjessä, yksi naapurin poika mukana myös. Järvi on jäässä!
Tietenkin piti heittää kiviä liukumaan, kolisemaan jäätä pitkin. Tietenkin piti heittää kiviä korkealle: jos ne sanoivat "Thud!" ja jäivät pystyyn, saati menivät läpi, jäälle ei ollut asiaa edes meillä. Selän puolelle ei siis menty.
Seikkailu sanoi, että keppi käteen ja tuosta yli. Pystysauvalla paukutettiin täydellä voimalla jäätä, kesti se, ja niin mentiin pitkin välimatkoin Halkosaaresta sataman puolelle. Oli vaikea päästä korkealle laiturille, oikeastaan vasta siinä alkoi pelottaa. Päästiin sentään.
Mitäs siellä oli tekemistä? Oli joku laiva jätetty siihen, oli laiturin tervanhaju. Oli kaikenlaista rojua poikien penkoa. Mutta eiköhän jatketa jäällä! Ja mamishan se on, joka ei uskalla: ei sitä sanottu koskaan, sen tiesi. Takaisin jäälle siis, sauvat olivat valmiina. Kuinka ollakaan, aivan laituria nuollen matka jatkui kohti sataman pohjoispäätä ja aallonmurtajaa ja sotakorvauslaituria. Veteen vievät kiskot käytiin maitse hämmästelemässä, sillä jää rutisi tosissaan, kun oikaisimme pikku lahden yli.
Kävimme ihmettelemässä tukkiotvien pystytolppia, kuin miehiä järvessä kauempaa katsoen. Mutta eniten kiinnosti tietenkin se ilmaradan korkea torni - olisi tehnyt mieli kiivetäkin, mutta ei päästy kuin alimpiin osiin.
Kannas ylitettiin. Jäälle menimme vasta Korkkitehtaan rannasta. Aivan rannasta jää ei kestänyt lainkaan - myöhemmin olen nähnyt syynkin, ranta on täynnä lähteitä niin rantavedessä kuin maissakin. Aivan rantavedessä ihmettelimme jään läpi kuultavia mateita, mutta kolkkakalastus tuli tutuksi vasta myöhemmin luettavista kirjoista, emme älynneet vielä, vaikka olisi ollut sauvatkin. Syvemmällä alkoi olla jää sitkeämpää, rannassa tuli joka askelella painauma ja verkkokuvio. Kops kops unohtui, alkoi olla liikaa itseluottamusta. Ja kakskakkonen ei niin kiva käteen ollut. Jää kyllä kantoi, siinä.
Huhtiniemen poikki oikaisimme maita myöten. Emme jäätä kyllä älynneet pelätä, mutta matkaa oli jo tehty. Päätimme, että reissu saa riittää Huhtiniemestä lahden yli näkyvällä laiturilla (Lavolan ranta) - sinne astihan emme koskaan päässeet kuitenkaan.
Ja taas jäälle nykyisen Huhtiniemen uimarannan kohdalla. Sitten piti käydä katsomassa ns. susimonttu, joka oli hiihtoretkillä tullut tutuksi. Ja takaisin jäälle. Nykyisen Sammonlahden uimarannan kohdalla alkoi rutista, joka askel sai aikaan painauman ja tähden.
Rupesimme uhoamaan, urheilemaan: kuka uskaltaa tehdä syvimmän kuopan. Kuka saa vettä jäälle?
No tietysti kaikki uskalsivat...
Nuorin, siis kaikkein vedätettävin, oli voittaja. Palkinnoksi hän upposi kainaloitaan myöten veteen ja kastui kokonaan. Ranta oli matalaa pitkälti, eikä ollut kummoinen konsti pelastaa uimaria.
Kaikki menimme tietysti maihin, ja pikkupakkasessa alkoi vilu hiipiä ja housut jäykistyä. Jostain oli kuultu, että kylmään - kylläkin paleltumiin - muka auttoi hierominen lumella, ja niin tätä lämpöjauhoa käytettiin tällä tekosyyllä enemmänkin kuin lääkkeeksi, esimerkiksi kauluksesta niskaan: pikkuvelihän on vinguttamista varten? Rakkaat veljet...
Kuvaavaa oli, että emme oikein edes tienneet, mihin päin olisi pitänyt lähteä, että suorin tie kotiin löytyisi! Olimme kaukana omalta riehumareviiriltä Kimpisestä. Kiire alkoi olla, kun housut olivat kivikovat ja jäykät, ja hampaat, jopa polvet leikkivät xylofonia.
Niinpä nousimme takaisin Huhtiniemeen, josta oli tuttu tie kotiin.
Valtakatua ei menty, olisi ollut liian paljon tuttuja ihmettelemässä. Varuskunnan läpi, Raastuvankatua, Kimpisenkatua reitti vei, ja nopeasti. Naapurin poika meni kotiinsa, me hipsimme pihalle. Me kaksi vanhempaa menimme keittiöön herättämään niin paljon huomiota, että pikkuveli pääsi vintin portaita risahdellen jäähousuissaan yläkertaan ja vaihtamaan vaatteet. (Tästä mulahduksesta kyllä jäimme kiinni: syy oli mielestämme tietysti silloisen kotiapulaisen, joka joutui niitä märkiä kamppeita käsittelemään, eihän meissä mitään vikaa ollut!)
Mitään nuhaa tai flunssa ei tästä seurannut. Toruja, neuvoja, ankarasti ja tarkoittaen kyllä tuli.
Estikö se urheilun heikoilla jäillä? Hengissä olen, varsin harkitsevaisen maineessa (?), heikot paikat lähialueella tunnen, naskalit ovat kaulassa. Niin nyt (tänä vuonna 65 vuotta), mutta noin kymmenvuotiaalla oli hirmuinen suoriutumispaine, ja muistan ainakin kolme muuta kunnon mulahdusta jäihin noina aikoina. Mutta olihan noita monta muutakin syytä vammautua, jopa menettää henkensä - miten tuon ajan poikajoukko yleensä voi selvitä aikuisiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti