Yhä ylös yrittää...

Kellarin katolle ei saa mennä!
Katto oli iso, vaakasuora nurmialue, aidattuna se olisi ollut hieno terassi tai lisäalue pihaan, jossa ei juuri vaakasuoraa pintaa ollutkaan.  Alla oli paitsi kellaria myös iso autotalli.  Ns. yläpelto, pieni yrttimaa oli sen takana, marjapensaitakin.  Missä alkoi kellarin katto, missä yläpelto loppui - rajaa ei ollut, ja tietoisestikin sitä mielessään häivytti, joka tapauksessa koko alue oli käytössä, jos aikuiset eivät nähneet.
Mitään mielikuvaa minulla ei ole, ketkä katolla olivat.  Itse olin liian pieni, varmaan se, jota muun lauman piti vahtia, olin alapihalla.  Muistikuva on isosta veljestä, vuotta vanhemmasta: siinä se makaa, eikä nouse, liikkuu kuin toukka taivuttelisi, on ihan hiljaa.  Sitten on hirmuista huutoa ja meuhkaamista, lapset komennetaan sisään, naapurin pojat kotiinsa.  Ja isoveli makaa keittiön pöydällä, silmäni on juuri korvan korkeudella ja korvasta tulee verta...
Mitään pelkoa en muista: samalla lailla tuo oli ollut vähän aikaa sitten, kun oli voittanut kilpailun, kuka juoksee viimeksi auton edestä Kimpisenkadun yli, ja toipui siitäkin.
Niin, toipui tästäkin.

Puuhella.  Ja iso, aamuisin puurolle tullessa maailman tärkein asia, se hohti lämpöä unenpöpperöiseen porukkaan, antoi oman kodin tuoksunsa ja hallitsi koko aamua.  Ja koulusta tullessa oli jo leipominen tai ainakin ruoanlaitto hyvässä käynnissä.
Emännät tarvitsivat tuohia sytykkeiksi.  Halkokellarissahan niitä olisi, mutta eipä tullut mieleenkään niitä sieltä hakea - liian helppoa.   Siis kadun yli, Oluttehtaan aidan yli.  Noin metrin päässä aidasta oli liiterin katto ja seinä, jonka yläosa oli muutaman laudan verran avonainen.  Kuilun yli, ahtaasta aukosta sisään, pinoja pitkin alas pinojen väliin, jossa tuohia oli valtavasti, isoja rullia, pieniä rullia...  Niitä sitten ojenneltiin monimetrisen pudotuksen yli aidalle ja rahdattiin kotiin. Koko liiteri sai nimen Tuohivarasto. (Niitä tuohia olisi luvan kanssa saanut hakea ovestakin, liiterinpohjia.)

Halkopinoja! Hippaa niiden päällä ja seassa siis.  Ja kotileikki keksittiin myös: alettiin varovasti poistaa halkoja toisten pinojen päälle ja kaivaa parin pojan mentäviä koloja.  Vasta kun aloimme tehdä samaa ulkopinoissa, jäimme kiinni, ja hyvä on niin: paljon puuta pinonneena tiedän, kuinka helposti pino sortuu.  Mitä olisi seurannut, jos metrin halot olisivat kolisseet poikien päälle?  Samanlaisia koloja rakensimme myös pullokoripinoihin, joiden päälle pääseminen oli vaativa suoritus, pinot kun herkästi kaatuivat.

Ukot hakivat Saimaalta jäitä.  Sahaaminen ja avanto kiinnostivat, mutta jännintä oli seurata hevosta vetämässä aivan valtavia jääblokkikuormia.  Jäät pinottiin Oluttehtaan pihaan siihen aika lähelle "Tuohivarastoa" ja peiteltiin sitten paksulla purukerroksella, jotta ne eivät sulaisi.  No tietysti heti, kun päivän työt olivat loppuneet, tulivat pojat kiipeilemään kasalle, joka alkoikin olla suunnilleen aidan tasalle asti, ehkä kolmemetrinen jo, pakkaseen luottaen puruttamaton vielä.  Hippaa, hyppyjä kuilujen yli, ja niinhän sitä sitten vuotta vanhempi veljeni liukastui, syöksyi pää edellä telien väliseen rakoon, kiilautui pää alas päin nenä noin puolen metrin päähän maanpinnasta...
Itse ei ollut mitään mahdollisuuttaa edes kääntyä saati kavuta pois, tarvittiin monta miestä purkamaan pinoa ja ihan yhtä monta miestä tarvittiin sitten torumaan...  Äidin hyvä mieli ja toruminen yhtä aikaa kyllä sattui.

Oluttehtaan aita tarvittiin tietysti myös tasapainoharjoituksiin, piti kävellä lankkuaidan päällä tiiliseinästä ihan alaportille asti, totta kai.  Sen yli piti oikaista kotiin joskus.  Se oli niin tytöille kuin pojille ihan yleinen leikkipaikka.  Kadulta se näytti ihan tavalliselta lankkuaidalta, mutta jos aikuiset olisivat käyneet tehtaan pihalta katsomassa, olisi tajuttu se huikea pudotus aidalta alapihalle, ja leikki olisi tylysti loppunut.  Kerran oli taas paljon porukkaa aidalla.  Leikissä oli mukana myös mukava, nuori Tomi-collie.  Piti muka aina päästä karkuun koiraa aidalle, ja koira innostui myös leikkiin, komeasti soiva haukku oli ainakin yhtä kovaa kuin huutokin.  No, pikkuveli tuli myöhemmin, ei tiennyt leikistä, ei tuntenut koiraa, kiipesi älyttömällä vauhdilla karkuun aidalle ja saman tien putosi alapihalle, kuinkas muuten.  Pää sivusi auton puskuria ja tikkejä tuli joitakin, kiitosten lisäksi.  Heräsi monta entä jos-kysymystä, ja tämä leikki kyllä loppui.

Esan pesäpuuksi sanottiin vanhaa pihlajaa, joka oli kasvanut monilatvaiseksi ja tosi tanakaksi, hyväksi kiipeilypuuksi.  Mutta mitä haastetta siinä: kyllähän siinä poikalauma aina kävi, kun kerran se kuului aina tehdä.  Mutta löytyihän valtava tuomi, vähän yksin kasvava puu.  Alarungossa ei ollut oksan oksaa, piti osata kiivetä.  Siellä sai tarkkailla salaa elämää Kimpisen metsässä ja lähipihoilla, jos osasi olla hiljaa.  Siellä sai istuksia ihan omien ajatustensa kanssa pitkiäkin toveja.
Kerran laulattikin!  Olin juuri koulussa oppinut, laulanut kaanonina "On aattoilta helluntain  ja aika tuomein tuoksuvain", se tuntui ihan oikealta, moniääniseltä, ja jäi laulattamaan.  Niin sieltä piilosta kajahti monta kertaa sama laulu, kun ei tullut mieleen, että koko Kimpinen sen kuulisi, vaikka laulajaa ei näkynytkään.  Tästähän tuli kiitoksia, mutta kyllä nolotti!

Varsinainen haaste oli kuitenkin mikä tahansa metsän komea mänty.  Erään kohdalla et pääse-keskustelu kävi niin kuumana, että kaksi veljestä kyllä pääsi, oli todella vaikeaa puittaa ylöspäin reisillä ja käsillä puristaen, kun ei läheskään ympäri ylettänyt.  Ensimmäinen oksa oli noin viidessä metrissä, minkä jälkeen olikin helppoa kiivetä katsomaan latvan tarjoamia huikeita maisemia.
Maisemaa olikin heti kyllälti: isä kurvasi juuri pihaan, yllättäen jo kolmen aikaan iltapäivällä. Näki auton ikkunan läpi, ja antoi ylpeät torut hyville kiipeilijöille - isoihin puihin ei tuntunut vetoa sen jälkeen, paitsi kun "piuvan" naru  irtosi ja se piti käydä kiinnittämässä tyhjän päällä.

Erään tontin metsänpuoleisella kulmalla kasvoi iso vaahtera, metsän puolella toki metrin, mutta kallellaan tontin ylle.  Sinne siis:  ihan kiipeilypuuna ja kokoontumispaikkana siinä oli kivasti haastetta, mutta omppuvarkaitten (lupa oli ottaa, oli kuitenkin paljon jännempää mennä iltapimeässä salaa) tähystyspaikkana se tuntui pätevältä.  Sieltä näki pihanpuolen portaille ja koko lauma ehti hienosti pakoon, harhauttaen kohti Mäkikatua, jos joku alkoi lähestyä yläpihaa.
Mutta ihan kirkkaalla päivällä, hienoissa olosuhteissa, kiireettä, tapahtui, minkä piti tapahtua: vuotta vanhempi veljeni astui hudin ja oksat kieputtivat häntä niin, että hän putosi poikittain alla kutsuvalle maalauspukille.  Ilmat pihalle, hillittömät mustelmat, vaikeaa kävelyä vähän aikaa, mutta ei mitään pysyvää vammaa!  Puolen metrin päässä odottivat säleaidan terävät yläpäät.  Mitä olisi käynyt, jos oksat eivät olisi suunnanneet ja hidastaneet putoamista?  (Tämä säleaita oli kaiken kaikkiaan ihan mölö asia: Pelkosen, meidän, Majamaan tonttien lankkuaitaa myöten pääsi kävellen kulkemaan ja tasapainoilemaan, mutta sitten tulee säleaita!)

Kauempana metsässä oli se kaikkein haastavin kohde.  Hiekkavallilla (luulisin kakaroitten antamaksi nimeksi) eli lähellä uimarantaa oli hyppyrimäki, josta noin 20 metriä pystyi hyppäämäänkin, eräs Kimpisen kakara jopa laski mahakelkallakin...  Alastulo oli jo yksin haaste pienelle suksimiehelle, varsinkin kun alla oli maantie autoineen ja aurausvalleineen, hypätäkin piti kyllä.  Mutta ne kutsuvat hirret! Alin hirsikerta opetti, että hirrelläkin voi juosta, ja niin siirryimme yhä ylemmäs ja huomasimme, että joka kerroksessa tasapainoiltava matka on aina lyhyempi, pääsee halaamaan pystyhirttä parilla askelella jopa.
Ja niin poikalauma sen kun rohkaistui, ja lopulta olimme sujuvasti hippaa siellä korkealla.
Mitään ei käynyt!  Mutta taisi olla pyhäpäivä, kun piti täsmälleen olla tiettyyn aikaan syömässä, ja niin leikki loppui, kaikki kerryimme mäen huipulle ja lähdimme peräkanaa juoksemaan portaita alas.
Ensimmäinen, naapurin poika,  näki, mihin astui.  Toisena juokseva vuotta vanhempi veljeni ei nähnyt: kolmanneksi ylin porras puuttui, hän syöksyi aukosta suoraan alla odottavan kiven päälle.  Oikea ranne loukkaantui niin vakavasti, että hän joutui opettelemaan vasenkätiseksi ja oppikin hyvin.  Koko loppusyksyn ja kevätpuolen hän oli yksikätinen, mutta sehän ei paljon menoa hillinnyt, esimerkiksi hiihto sujui mallikkaasti.  Käsi kyllä parani.
Lemin hyppyrimäkeen sitten kiivettiinkin vain portaita.  Huhtiniemen vanhaan ja uuteen mäkeen yritettiin hirsireittiä, mutta aina siellä oli joku häiritsemässä harrastuksia ja komensi alas.  Mutta olenpa ollu läsnä tornissa sen verran, että näin, miten tavallinen suksi laitettiin mäkeen.  Se lensi vain pienen matkaa suoraan, sitten alkoi pyöriä vaikka miten päin ja alhaalla olijat sanoivat, että ei voi antaa tyylipisteitä.  Suksi jäi ehjäksi, pojat saivat taas kyytiä.  Silläkin kerralla ylös oli päästy kiipeämällä aika korkealla portaissa olevan portin yli.  (Paikka, johon siirryttiin, oli tietysti viereinen pistoolirata, piti mennä kaivelemaan "kutipäitä" vallista.  Ja nopea lähtö tuli sieltäkin, kun valvoja huomasi meidät.)

Vesikelkkamäki uimarannassa täytyi myös selvittää.  Kesällä oli pakko uskaltaa laskea se ensin tavallisella kelkalla, sitten rullakelkalla - jossain matkailufilmissä Kimpisen kakaroita sitten onkin laskemassa.  Huima kyyti!  Mutta olihan se mäki siinä syksyllä ja talvellakin.  Portaissa oli koko aukon peittävä, lukittu portti.  Hidaste, ei este:  mäkeen pääsi tietenkin sitä kelkkauraa pitkin, joskaan ei aivan helposti.  Vielä vaativampaa oli kiivetä rakenteita pitkin joko välitasanteelle (mamikset) tai ylös, kun ristikkoa oli niin tiheässä ja reunan yli, kaiteen yli meneminen vaati jo vähän voimaakin.  Kaiteisiin oli kaiverrettu paljon nimikirjaimia: pitihän meidänkin, pelkkä kivellä raapiminen teki jo komeat kirjaimet, kun punaruskea maali oli löysässä.  Ovelana mehenä raapustin kuitenkin AM, ettei kukaan arvaisi: vuotta vanhempi sitten taas pääsikin sanomaan, että eikös nimikirjaimet ole tarkoituskin tajuta...

Ja olihan siellä rannassa hyppytornikin.  Portaita ei olut mikään konsti kiivetä, korkeus ei pelottanut.
Silti sinne mentiin arvellen.  Syy on kesissä.  Juurella oli aivan selkeä kyltti: Torniin saa kavuta vain hyppyaikeissa.  Mitäs kyltistä, mutta eräät rannanvalvojat olivat ottaneet tavakseen kytätä kiipeilijöitä, ja jos turhaan kiipesit, kohta kuului tornista huuto: - Päälaelleen, hei!  ja alas tultiin milloin missäkin asennossa.  Mentiin, toki, vielä isonakin.  Karhukoira kiipesi ilolla niin ylös kuin alaskin, ei ollut moinaankaan.  Mutta sitten spanieli pani tehokkaat jarrut päälle: oli rakennettu uusi, betoninen torni, portaat olivat ritilää, josta näki läpi.

Monen kerroksen omakotitalo on oikeastaan park our-rata.  Yläkerran hallissa oli kaunis, valkoinen kaide monen metrin matkalla, kolmella puolella porrasaukon edessä.  Kaidetta pitkin piti aina välillä kävellä, kaiteen yli piti useinkin oikaista, roikkua alareunasta ja pudottautua jaloilleen portaille,  kaiteen ulkopuolella piti kulkea koko aukon ympäri pienoista kiinni pitäen.  No tietysti se sama vuoden vanhempi oli uhkarohkein, ja ainakin kerran putosi kyljelleen portaille.  Mies ei itke?  Niinpä hän, kun henki taas alkoi kulkea, pihisi: - Kappas, kappas! kun jossain Tex Willerissä tai Pecos Billissäkin sankarimme oli niin sanonut...  Eikä pieni poika oikein muutenkaan osannut portaita tavallisesti kulkea.  Koko lauma saattoi tulla alas "lehleemällä" eli pää edellä mahallaan itseään alaspäin vetäen...

Jokainen lukko tarkoittaa aikuiselle, että sinun ei haluta tuonne menevän. Noin kymmenvuotiaalle se tarkoittaa, että pitää löytää toinen tie.   Siis kanoottivajaan ovi-ikkunoista (lasittomat), kaikenmoisille puruvinteille, esimerkiksi Kimpisen kaukalon pukukoppiin, kotitalon ja kesämökin kattoluukusta, autiotalon aukirepsottavasta yläikkunasta.  Ja kaksi asiaa aina mielessä: -Et pääse ja -Et uskalla!
Joku näki aina välillä, kukaan ei puuttunut.  Mutta aina kun Lappeenrannassa jotakin tapahtui, syy oli meidän, vaikka olisimme olleet jo kauan Lemillä, Lemiltä tultiin ehkä kerran kesässä kaupunkiin, vaikkapa suorittamaan uimamaisterintutkinnon hyppyjä, torneja kun ei Lemillä ollut.  Me tutkimme, uskalsimme, mutta emme sytyttäneet paloja, kivittäneet ikkunoita tms.  Olisiko kaksi sanontaa totta:  Kun kerran keksitään, aina epäillään tai Kun kunnia menee, maine kasvaa.

Kesäpaikassa Lemillä oli omat haasteensa, esimerkiksi ns. Raparyöppy, osin soran peittämä, osaksi kallioinen sola.  Ensin se piti tietenkin opetella kiipeämään niin ylös kuin alaskin, mutta lopulta alas tultiin pyllymäkeä, tömps!  Nyt vihloo ajatuskin laskeaa mäkeä sorassa ja karkealla rapakivellä  paljain jaloin ja sääret paljaina.
Jokainen iso leppä oli potentiaalinen taivutuspuu, kun meillä ei kerran liaaneja ollut:  Latvaan puittamalla, roikkumaan johonkin suuntaan, runko taipuu seuraavaa leppää kohti ja Tarzan on taas välttänyt vaaran.  Lepät kyllä oikenivat, valmiiksi seuraavaan kertaan.

Ehkä kaikkein vaarallisin haaste oli Lyseon lähellä, poliisilaitoksen vieressä oleva radan ylittävä silta, Huokausten silta.  Se oli korotettu, paljon nykyistä korkeampi.  Isojen lumipallojen pudottaminen veturin piippuun tähdäten ei ollut mitään, emme osuneet sinne päinkään ja karkuun ehti, junamies kun joutui nousemaan montusta.  Mutta sitten joku, muistaakseni oppikoulun tokalla olimme, keksi, että pitää mennä istumaan kauas sillan ulkopuolelle kurkottavien tukiparrujen päähän.  No sinnehän mentiin, saattoi olla kolmekin poikaa oman parrunsa päässä nenä valkoisena halaamassa viistopuusta lisää tukea.  Mutta tämähän ei riittänyt.  Seuraavana päivänä pitikin uskaltaa istua selkä kohti siltaa, edessä ja alla tyhjyys.  Ja vaikka parru taisi olla peräti 8 x 6 tuumaa, kyllä tiesi vaaran - ja vaikeinta oli kääntyä, ottaa jostakin kiinni.
No tästä selvittiin kaikki, niin Kimpisen kakarat kuin ainonkatulaisetkin sillä kertaa, mutta sitten heti hyökkäsi poliisi hätyttämään, 50 metrin päässä.  Oli lankkuaita, nuoskakeli.  Oli tietysti pakko lyödä lumipalloista ympyrä, siihen silmät ja suu ja siirtyä pommittamaan sitä lumipalloilla.  Ketään ei kulkenut, mitään vaarallista ei missään takana tai välissä, mutta silloinen poliisimestari ampui nimiä kyselemään ja kieltämään, en tänä päivänäkään ymmärrä, miksi.  Olisi katsonut ikkunasta viisi minuuttia aikaisemmin.

Joukossa tyhmyys tiivistyy.  Ryhmäpaine pakottaa tekemään, vaikka kukaan ei sanoisikaan.  Mutta varsinaisessa pahanteossa emme olleet mielestämme ikinä, vaikka milloin talonmies, ampumaradan hoitaja, jopa poliisi meitä jahtasi.  Ja huomaa, ikinä juuri minulle ei sattunut mitään: vuotta vanhempi ja 1 1/2 vuotta nuorempi saivat kolhuja senkin edestä.
Ja koulussa kyllä hyvä kiipeilytaito ja lihaskoordinaatio palkittiin hyvillä liikuntanumeroilla.
Nythän lapset aina viedään liikkumaan, esimerkiksi vartalon lihaksia ei kuutosillakaan ole edes mahavetoon (kieppi) asti, saati mihinkään vaativampaan.