Kuuluu sarjaan Saimaa, Saimaani
Hirmuisen kuuma. Satularepun alla selkä oli aivan märkä. Reppu oli painava, siinä oli kolmen päivän partioleirin tavarat, päällä keikkuivat onki ja huoparulla ja saappaat takoivat joka askelella kylkiin.
Ja velipoika siinä vieressä puuskutti oman reppunsa kanssa, olimme menossa partioleirille.
Lähtö olisi jostakin Korkkitehtaan rannasta, maailman kaukaa, jostakin Chymoksen takaa. Sen toisen puolen kannasta Kimpisen poika tunsi ihan hyvin sinne jonnekin Hopeavuoren tasalle, mutta tämä kansallismaisemapuoli (Saimaa-tupakka-askin kansikuva), eli Läntinen Pien-Saimaa nykyisin sanottuna, oli uppo-outo ja vieras maailma, vähän Helsingintieltä, Piiluvanmäeltä ja Kirjamoinsalmen lossilta vain katseltu. Siellä se oli Petteri (folkkari, raskas purjevene) rannassa, ja matka Ruohosaareen alkoi ja veikin puoli päivää aivan lillityynessä säässä. Ympäri pyöri useitakin moottoriveneitä, joista jostakin syystä mieleen jäi eräs, jossa oli samanlainen perämoottori, Scottatwater, kuin meilläkin Lemillä.
Itse leiri oli hyvin pienellä alueella, siinä suunnilleen, missä nyt on Ruohosaaren laavu. Kaikki oli niin ohjattua, että Saimaa jäi sivuseikaksi ja meitä hyviä uimareita lähinnä ärsytti holhous. Edes ongelle ei ilman valvontaa menty.
Koulun hiihtoretket veivät Skinnarilaan asti, ja Huhtiniemi kutsui hyppäämään ja laskemaan muutenkin mäkeä. Mutta Korkkitehtaan ranta, usein Chymoksen rannaksikin sanottu, pysyi ihan valkoisena pisteenä kartalla, oli vain talvinen läpimenoranta. Mielikuvat olivat lähinnä alamäestä jäälle (oli siinä hyppyrikin usein) ja hiihtävistä sotilasryhmistä, jotka menivät komeasti tasatahtia jäällä.
Ja tästä rannasta tuli sitten se kaikkein omin ranta!
Yhtenä kesänä olin Lemillä uimaopettajana. Sitten kaupunki houkutti, kuka teini-ikäinen muka mökillä viihtyisi. Mars Lorvitoimistoon siis kevättalvella, ja niin alkoivat Korkkarikesät, kaksi uljasta vuotta rannanvalvojana ja kolmas jakautuneena Korkkarin ja Sorkin (Mattilan sorakuoppa) kanssa. Palkka parhaimmillaan oli sitten 500 mk kuussa, vertaa vaikkapa sen ajan open alkupalkkaan, noin 1400 mk kuussa.
Aamuvuoro alkoi yhdeksältä. Ihan ensiksi työpuku, oranssi verkkatakki päälle. Toisena kesänä sai olla oranssissa T-paidassa, lopulta riitti jopa vain oranssi puuvillainen lierihattu. Formu paransi ryhtiä, siitä oli oikeasti ylpeä, eivät kaikki olleet koulutettuja uimaopettajia ja hengenpelastajia (ja siinä samassa leikinohjaajia!). Arvovaltaa - mitä muuta olisi ollutkaan poikasella kuin se takin antama...
Pelastusveneen airot vapautettiin lukituksestaan ja se työnnettiin melkein kellumaan.
Ranta siistiksi, roskat roskiksiin - joka aamu oli varsinkin varisten heittämää kyllälti. Ja asiattomat pois kopeista! Rantojen miehet asettuivat naisten koppiin yöksi, ja tenttakusi haisi, kunnes ihan oikeasti teimme sopimuksen, että he saavat olla vain tietyin ehdoin. Koppi siistiksi ennen uimarien tuloa, miehet mukaan lukien. Tolulla pestiin, mäntysuovalla pestiin kusenhaju pois, uutta ei ilmestynyt ja sopimus piti.
Uimakoulu alkoi kymmeneltä. Opet tulivat sopivasti ajoissa, oli aikaa seurustella ja olla nuori.
Päivä kului rattoisasti, jos oli paljon sakkia rannalla. Piti olla näkyvissä, se oli tärkeintä. Pelkkä läsnäolo riitti estämään ilkivallan, pitämään kaljapullot piilossa ja antoi perheiden vanhempien rentoutua. Mutta sadepäivä: luulisi, että se olisi laiskottelua, mutta jos joku silloin kävisi uimassa, kukaan muu ei olisi silmänä ja korvana kuin rannanvalvoja. Yksi vakiouimari erityisesti pyysi valvomaan jopa, hänellä kun saattoi tulla joku kohtaus (Ei koskaan tullut.). Kyllä silti ehti lukea mm. Mika Waltarin koko tuotannon, maalata valvojankopin (vanha kioski) sisäseinät ja itsekin uida päivittäisen annoksensa.
Todellakin, oli ihmisiä, joilla oli päivän urakka, säästä riippumatta he tulivat joka päivä samaan aikaan, uivat, lähtivät. Ehti myös puljata muksujen kanssa, vieläkin on joitakin ystäviä, jotka olivat rantalapsiani.
Eräänä päivänä työkaveri oli avannut yhden takavarikoimansa kaljapullon (millä ihmeen valtuuksilla - puvun antamalla arvovallalla!), kastellut ranskanleipäpaloja kaljassa ja syöttänyt palat sorsille. Kun sorsa on kännissä ja astuu vinoon, se on todella kännissä: jalat ovat niin takana, että näky on hyvin huvittava pienten uimakoululaisten seurata. Muutenkin sorsaemo tuntui aivan täysin luottavan niin aikuisiin kuin uimakoululaisiin, ja sorsanpojat olivat usein apuopettajina ja (melkein) leikeissä mukana, pakenivat laiskasti pari metriä..
Iltavuoro alkoi sitten kolmelta ja jatkui yhdeksään. "Pojat" tulivat vähän vaille, ilmoittivat tulevansa vuoron vaihtoon. Useimmiten he olivat suurin piirtein selviä jopa, pesivät rannassa pyykkiä, ajelivat partaa, jakoivat ruokansa keskenään. Juteltiin siinä venettä lukittaessa ja siivoillessa - useimmat olivat melko tavallisia ihmisiä, ei juuri aggressiivisia mukana ollut tässä porukassa.
Iltavuoron loppupuolella ilmestyi myös eräs tyttö rantaan, istuskelemaan ihan muina tyttöinä siinä laiturin kaiteella: siinä tuo varmisti, ettei se uljas rannanvalvoja lähtenyt saatille muiden mukana. Äkkiä muut sen oppivat... Tuossahan tuo tyttö vieläkin on kyljessä kiinni. On ollut jo reilusti yli 40 vuotta.
Olihan niitä muitakin, toki, ja kunnossa kun oli, se piti myös näyttää ja olla sankaria. Yksi tempuista oli seisoa käsillään jonkin aikaa kaiteella ja sitten sujahtaa siitä joko päilleen tai siltakaatona jaloilleen veteen.
Kolme kertaa kahtena kesänä tarvittiin jopa hengenpelastajaa! Kaksi kertaa juoksin aallonmurtajaa paljain jaloin (Puukenkä ei oikein juosta antanut, pois!), revin koipeni oikein kunnolla sepelissä. Kummallakin kerralla oli poika pudonnut pyykkilaiturilta (ei uimaranta-aluetta edes!). Molemmilla kerroilla laiturilla oli useita naisia ja huuto hirmuinen. Yleensähän nainen toimii ja on shokissa jälkeen päin, mutta nämä iäkkäät rouvat saivat vain ääntä aikaiseksi. Toisella kerralla riitti, kun ojensin onkivavan pudonneelle pojalle ja vedin, hän oli onkinut kelluvan laiturin tolpan ympäri olevan kaaren päällä ja pudonnut.
Toinen poika pyöräili pikkupyörällä mattolaiturilla, ja horjahti veteen. Häntäkään ei mitenkään sukeltaa tarvinnut, siinähän tuo räpiköi pinnalla, hyppäsin viereen ja pönnäsin laiturille. Isä kävi illalla pyytämässä, sukeltaisinko pyörän, oli itse yrittänyt, eikä niin syvälle päässyt. Tulipa sulka hattuun, minä hain pyörän. (Ja samalla sukeltelin muutaman karanneen maton.)
Kolmas juttu oli hiljainen nainen, joka herätti huomiota hitailla liikkeillään. Ei hän mitään erityistä tehnyt, istui keinussa aikansa ja käveli sitten vaatteissaan laiturin päähän, kiipesi näkymättömiin päässä oleville portaille. Lapset tulivat juosten kertomaan, että se nainen on ihan veressä! Ja taas juostiin, nyt kehnoa laituria: oli se veressä, viillellyt vasemman ranteensa auki, onneksi asiaa tuntemattomasti. Vedin hänet ylös, painoin peukalon haavaan, raahasin vastustelevan rouvan motellin saunalle ja menin kuormineni kaikkineni soittamaan hätäpuhelua, miten tuon olisi voinut irtikään laskea. Oli sekin: ensin oli vastaamassa motellin keskus, ja vei aikansa saada yhteys kaupungille. Ja saunahan se oli, pukuhuone täynnä kirkuvia saksalaisia naisia. - Aber ich muss hier telefonieren, nach ein Ambulans rufen!
Olisi se kännykkä ollut - 69 kova sana...
Valvojankopin katto uusittiin toisena kesänä. Oli se projekti! Ensin ajaa karautti kaupungin lavapakettiauto rantahiekalle, törkeästi. Yksi ukko patsasteli siinä aikansa, ei tehnyt oikeastaan mitään. Löysä hiekka imi, ja oli hurjaa ruopimista poislähtö, mutta mitäs uimareista. Tunnin päästä sama auto ilmestyi paikalle, nyt oli kaksi miestä. Toinen meni peräti katolle - toinen lähti hakemaan työkaluja, toinen istui katolla tupakalla. Tervapahvikaton purku vei kaksi päivää! Kattorojua ja varsinkin kattonauloja levisi ympäri rantaa. Uuden katon laittaminen vaati kaksi miestä ja kaksi päivää, lisäksi muksut joutuivat ankariin naulankeruutalkoisiin, tosin halusta ja lakupalkalla. Eipä ollut kaupungin miehillä kiirettä, mutta kun muistaa, että kaupunki velvoitetyöllisti, oli hienoa, että katto tehtiin vaikka näin.
Myös poliisit karauttivat autolla suoraan rantahiekalle, siitä vain vilttien keskelle, lasten sekaan. Asian olisi ymmärtänyt, jos olisi ollut jotain asiaa, mutta olipahan vain partioajoa läpi rannan ja kävelytietä ( nykyisin villiä viidakkoa) ylös. Eivät ajaneet toista kertaa, pysäytin heidät jo ennen pehmeää hiekkaa, kun satuin olemaan rannan siinä reunassa. Toinen poliisimies ymmärsi, toinen sanoi virkaintoiseksi.
Laastaria ja haavanpuhdistusainetta kului. Aika yllättävää oli, että useimmiten haava oli syntynyt kruunukorkista. Pyöreä, nirkkoreunainen haava, ei kovin syvä, mutta kipeä se oli, tulehtui kovaksi laajalta alalta ja syntyi tietysti, kun lapsi juoksi paljain jaloin nurmella tai hiekalla. Joskus sai nyppiä lasiakin jaloista. Aika yleistä oli, että lapsi oli leikkinyt rannalle jätetyllä, nurin olevalla polkupyörällä ja saanut sormensa pinnojen väliin tai sitten ketjun ja rattaan väliin. Kaatoipa joku pyörän päällensäkin. Kruunukorkit yritin kerätä aina pois, lasi oli toinen ikuinen vihollinen. Pyörät siirrätin pois ranta-alueelta kokonaan.
Vaikka eräänä kesänä työ käsitti vuorollaan myös Mattilan "Sorkin", Korkkitehtaan ranta tuntui aina omimmalta. Yhden kesän toimin sitten ihan Rantatoimen valvojana. Komea titteli - tarkoitti päivittäistä käyntiä yhdeksällä uimarannalla. Suurikin pomo: esimerkiksi Kimpisessä oli uimaopettajana Rouva Uimaranta itse, Sirkku Reini, mitä minulla olisi annettavaa hänelle ollut - saatavaa kyllä. Piti varmistaa, että rantojen rakenteet olivat ehjät ja siistit, pelastusveneiden airot olivat kunnossa, kaapissa ensiaputarvikkeita, ihmiset vuorollaan töissä. Jo toisena työpäivänä kävinkin hakemassa erään rannanvalvojan kotoaan töihinsä: - Mie luulin, että ei sadepäivinä oo nii väliä...
Kotirantana pidin kuitenkin Korkkaria, edelleen. Suuri päällikkö kuitenkin sijaisti uimaopettajia ja rannanvalvojia kaikilla rannoilla, joilla niitä oli, ja raportoi pari kertaa viikossa Vapaa-aikatoimistossa eli Lorvitoimistossa, raportin pohjana tarkkaan pidetty päiväkirja. Kerran Voisalmen uimarannalla aikaisin aamulla varmaan edustin virkavaltaa liikaakin, kun eräs noin kymmenvuotias ampui ilmakiväärillä reiteen! Syy ei koskaan selvinnyt.
Ruskettunut, tervettä elämää rannalla viettänyt jaksoi sitten opiskella. Ja kun valmistuin 1972, kesän rannaksi muuttuikin Kuolimo ja Pöksänlahti. Sydän jäi kuitenkin Korkkitehtaan rantaan, ja harmittaa, että kanadanhanhet ovat sen vallanneet ja nurmialue on siksi lähes käyttökelvoton. Mutta yhä rannalla ovat huikean hienot tervalepät. Yhä kukkii lehdossa lemmikki. Yhä virtaavat lähteistä tulevat pienet purot Saimaaseen. Ja uuttakin hyvää on: on saatu rantaraitti, on ymmärretty, että ranta kuuluu kaikille. Matonpesu on siirretty maalle. Ja hiihtelijä kun olen, Korkkari on kevättalven lähtöranta pitkille jäätaipaleille luistelusuksilla.
Hirmuisen kuuma. Satularepun alla selkä oli aivan märkä. Reppu oli painava, siinä oli kolmen päivän partioleirin tavarat, päällä keikkuivat onki ja huoparulla ja saappaat takoivat joka askelella kylkiin.
Ja velipoika siinä vieressä puuskutti oman reppunsa kanssa, olimme menossa partioleirille.
Lähtö olisi jostakin Korkkitehtaan rannasta, maailman kaukaa, jostakin Chymoksen takaa. Sen toisen puolen kannasta Kimpisen poika tunsi ihan hyvin sinne jonnekin Hopeavuoren tasalle, mutta tämä kansallismaisemapuoli (Saimaa-tupakka-askin kansikuva), eli Läntinen Pien-Saimaa nykyisin sanottuna, oli uppo-outo ja vieras maailma, vähän Helsingintieltä, Piiluvanmäeltä ja Kirjamoinsalmen lossilta vain katseltu. Siellä se oli Petteri (folkkari, raskas purjevene) rannassa, ja matka Ruohosaareen alkoi ja veikin puoli päivää aivan lillityynessä säässä. Ympäri pyöri useitakin moottoriveneitä, joista jostakin syystä mieleen jäi eräs, jossa oli samanlainen perämoottori, Scottatwater, kuin meilläkin Lemillä.
Itse leiri oli hyvin pienellä alueella, siinä suunnilleen, missä nyt on Ruohosaaren laavu. Kaikki oli niin ohjattua, että Saimaa jäi sivuseikaksi ja meitä hyviä uimareita lähinnä ärsytti holhous. Edes ongelle ei ilman valvontaa menty.
Koulun hiihtoretket veivät Skinnarilaan asti, ja Huhtiniemi kutsui hyppäämään ja laskemaan muutenkin mäkeä. Mutta Korkkitehtaan ranta, usein Chymoksen rannaksikin sanottu, pysyi ihan valkoisena pisteenä kartalla, oli vain talvinen läpimenoranta. Mielikuvat olivat lähinnä alamäestä jäälle (oli siinä hyppyrikin usein) ja hiihtävistä sotilasryhmistä, jotka menivät komeasti tasatahtia jäällä.
Ja tästä rannasta tuli sitten se kaikkein omin ranta!
Yhtenä kesänä olin Lemillä uimaopettajana. Sitten kaupunki houkutti, kuka teini-ikäinen muka mökillä viihtyisi. Mars Lorvitoimistoon siis kevättalvella, ja niin alkoivat Korkkarikesät, kaksi uljasta vuotta rannanvalvojana ja kolmas jakautuneena Korkkarin ja Sorkin (Mattilan sorakuoppa) kanssa. Palkka parhaimmillaan oli sitten 500 mk kuussa, vertaa vaikkapa sen ajan open alkupalkkaan, noin 1400 mk kuussa.
Aamuvuoro alkoi yhdeksältä. Ihan ensiksi työpuku, oranssi verkkatakki päälle. Toisena kesänä sai olla oranssissa T-paidassa, lopulta riitti jopa vain oranssi puuvillainen lierihattu. Formu paransi ryhtiä, siitä oli oikeasti ylpeä, eivät kaikki olleet koulutettuja uimaopettajia ja hengenpelastajia (ja siinä samassa leikinohjaajia!). Arvovaltaa - mitä muuta olisi ollutkaan poikasella kuin se takin antama...
Pelastusveneen airot vapautettiin lukituksestaan ja se työnnettiin melkein kellumaan.
Ranta siistiksi, roskat roskiksiin - joka aamu oli varsinkin varisten heittämää kyllälti. Ja asiattomat pois kopeista! Rantojen miehet asettuivat naisten koppiin yöksi, ja tenttakusi haisi, kunnes ihan oikeasti teimme sopimuksen, että he saavat olla vain tietyin ehdoin. Koppi siistiksi ennen uimarien tuloa, miehet mukaan lukien. Tolulla pestiin, mäntysuovalla pestiin kusenhaju pois, uutta ei ilmestynyt ja sopimus piti.
Uimakoulu alkoi kymmeneltä. Opet tulivat sopivasti ajoissa, oli aikaa seurustella ja olla nuori.
Päivä kului rattoisasti, jos oli paljon sakkia rannalla. Piti olla näkyvissä, se oli tärkeintä. Pelkkä läsnäolo riitti estämään ilkivallan, pitämään kaljapullot piilossa ja antoi perheiden vanhempien rentoutua. Mutta sadepäivä: luulisi, että se olisi laiskottelua, mutta jos joku silloin kävisi uimassa, kukaan muu ei olisi silmänä ja korvana kuin rannanvalvoja. Yksi vakiouimari erityisesti pyysi valvomaan jopa, hänellä kun saattoi tulla joku kohtaus (Ei koskaan tullut.). Kyllä silti ehti lukea mm. Mika Waltarin koko tuotannon, maalata valvojankopin (vanha kioski) sisäseinät ja itsekin uida päivittäisen annoksensa.
Todellakin, oli ihmisiä, joilla oli päivän urakka, säästä riippumatta he tulivat joka päivä samaan aikaan, uivat, lähtivät. Ehti myös puljata muksujen kanssa, vieläkin on joitakin ystäviä, jotka olivat rantalapsiani.
Eräänä päivänä työkaveri oli avannut yhden takavarikoimansa kaljapullon (millä ihmeen valtuuksilla - puvun antamalla arvovallalla!), kastellut ranskanleipäpaloja kaljassa ja syöttänyt palat sorsille. Kun sorsa on kännissä ja astuu vinoon, se on todella kännissä: jalat ovat niin takana, että näky on hyvin huvittava pienten uimakoululaisten seurata. Muutenkin sorsaemo tuntui aivan täysin luottavan niin aikuisiin kuin uimakoululaisiin, ja sorsanpojat olivat usein apuopettajina ja (melkein) leikeissä mukana, pakenivat laiskasti pari metriä..
Iltavuoro alkoi sitten kolmelta ja jatkui yhdeksään. "Pojat" tulivat vähän vaille, ilmoittivat tulevansa vuoron vaihtoon. Useimmiten he olivat suurin piirtein selviä jopa, pesivät rannassa pyykkiä, ajelivat partaa, jakoivat ruokansa keskenään. Juteltiin siinä venettä lukittaessa ja siivoillessa - useimmat olivat melko tavallisia ihmisiä, ei juuri aggressiivisia mukana ollut tässä porukassa.
Iltavuoron loppupuolella ilmestyi myös eräs tyttö rantaan, istuskelemaan ihan muina tyttöinä siinä laiturin kaiteella: siinä tuo varmisti, ettei se uljas rannanvalvoja lähtenyt saatille muiden mukana. Äkkiä muut sen oppivat... Tuossahan tuo tyttö vieläkin on kyljessä kiinni. On ollut jo reilusti yli 40 vuotta.
Olihan niitä muitakin, toki, ja kunnossa kun oli, se piti myös näyttää ja olla sankaria. Yksi tempuista oli seisoa käsillään jonkin aikaa kaiteella ja sitten sujahtaa siitä joko päilleen tai siltakaatona jaloilleen veteen.
Kolme kertaa kahtena kesänä tarvittiin jopa hengenpelastajaa! Kaksi kertaa juoksin aallonmurtajaa paljain jaloin (Puukenkä ei oikein juosta antanut, pois!), revin koipeni oikein kunnolla sepelissä. Kummallakin kerralla oli poika pudonnut pyykkilaiturilta (ei uimaranta-aluetta edes!). Molemmilla kerroilla laiturilla oli useita naisia ja huuto hirmuinen. Yleensähän nainen toimii ja on shokissa jälkeen päin, mutta nämä iäkkäät rouvat saivat vain ääntä aikaiseksi. Toisella kerralla riitti, kun ojensin onkivavan pudonneelle pojalle ja vedin, hän oli onkinut kelluvan laiturin tolpan ympäri olevan kaaren päällä ja pudonnut.
Toinen poika pyöräili pikkupyörällä mattolaiturilla, ja horjahti veteen. Häntäkään ei mitenkään sukeltaa tarvinnut, siinähän tuo räpiköi pinnalla, hyppäsin viereen ja pönnäsin laiturille. Isä kävi illalla pyytämässä, sukeltaisinko pyörän, oli itse yrittänyt, eikä niin syvälle päässyt. Tulipa sulka hattuun, minä hain pyörän. (Ja samalla sukeltelin muutaman karanneen maton.)
Kolmas juttu oli hiljainen nainen, joka herätti huomiota hitailla liikkeillään. Ei hän mitään erityistä tehnyt, istui keinussa aikansa ja käveli sitten vaatteissaan laiturin päähän, kiipesi näkymättömiin päässä oleville portaille. Lapset tulivat juosten kertomaan, että se nainen on ihan veressä! Ja taas juostiin, nyt kehnoa laituria: oli se veressä, viillellyt vasemman ranteensa auki, onneksi asiaa tuntemattomasti. Vedin hänet ylös, painoin peukalon haavaan, raahasin vastustelevan rouvan motellin saunalle ja menin kuormineni kaikkineni soittamaan hätäpuhelua, miten tuon olisi voinut irtikään laskea. Oli sekin: ensin oli vastaamassa motellin keskus, ja vei aikansa saada yhteys kaupungille. Ja saunahan se oli, pukuhuone täynnä kirkuvia saksalaisia naisia. - Aber ich muss hier telefonieren, nach ein Ambulans rufen!
Olisi se kännykkä ollut - 69 kova sana...
Valvojankopin katto uusittiin toisena kesänä. Oli se projekti! Ensin ajaa karautti kaupungin lavapakettiauto rantahiekalle, törkeästi. Yksi ukko patsasteli siinä aikansa, ei tehnyt oikeastaan mitään. Löysä hiekka imi, ja oli hurjaa ruopimista poislähtö, mutta mitäs uimareista. Tunnin päästä sama auto ilmestyi paikalle, nyt oli kaksi miestä. Toinen meni peräti katolle - toinen lähti hakemaan työkaluja, toinen istui katolla tupakalla. Tervapahvikaton purku vei kaksi päivää! Kattorojua ja varsinkin kattonauloja levisi ympäri rantaa. Uuden katon laittaminen vaati kaksi miestä ja kaksi päivää, lisäksi muksut joutuivat ankariin naulankeruutalkoisiin, tosin halusta ja lakupalkalla. Eipä ollut kaupungin miehillä kiirettä, mutta kun muistaa, että kaupunki velvoitetyöllisti, oli hienoa, että katto tehtiin vaikka näin.
Myös poliisit karauttivat autolla suoraan rantahiekalle, siitä vain vilttien keskelle, lasten sekaan. Asian olisi ymmärtänyt, jos olisi ollut jotain asiaa, mutta olipahan vain partioajoa läpi rannan ja kävelytietä ( nykyisin villiä viidakkoa) ylös. Eivät ajaneet toista kertaa, pysäytin heidät jo ennen pehmeää hiekkaa, kun satuin olemaan rannan siinä reunassa. Toinen poliisimies ymmärsi, toinen sanoi virkaintoiseksi.
Laastaria ja haavanpuhdistusainetta kului. Aika yllättävää oli, että useimmiten haava oli syntynyt kruunukorkista. Pyöreä, nirkkoreunainen haava, ei kovin syvä, mutta kipeä se oli, tulehtui kovaksi laajalta alalta ja syntyi tietysti, kun lapsi juoksi paljain jaloin nurmella tai hiekalla. Joskus sai nyppiä lasiakin jaloista. Aika yleistä oli, että lapsi oli leikkinyt rannalle jätetyllä, nurin olevalla polkupyörällä ja saanut sormensa pinnojen väliin tai sitten ketjun ja rattaan väliin. Kaatoipa joku pyörän päällensäkin. Kruunukorkit yritin kerätä aina pois, lasi oli toinen ikuinen vihollinen. Pyörät siirrätin pois ranta-alueelta kokonaan.
Vaikka eräänä kesänä työ käsitti vuorollaan myös Mattilan "Sorkin", Korkkitehtaan ranta tuntui aina omimmalta. Yhden kesän toimin sitten ihan Rantatoimen valvojana. Komea titteli - tarkoitti päivittäistä käyntiä yhdeksällä uimarannalla. Suurikin pomo: esimerkiksi Kimpisessä oli uimaopettajana Rouva Uimaranta itse, Sirkku Reini, mitä minulla olisi annettavaa hänelle ollut - saatavaa kyllä. Piti varmistaa, että rantojen rakenteet olivat ehjät ja siistit, pelastusveneiden airot olivat kunnossa, kaapissa ensiaputarvikkeita, ihmiset vuorollaan töissä. Jo toisena työpäivänä kävinkin hakemassa erään rannanvalvojan kotoaan töihinsä: - Mie luulin, että ei sadepäivinä oo nii väliä...
Kotirantana pidin kuitenkin Korkkaria, edelleen. Suuri päällikkö kuitenkin sijaisti uimaopettajia ja rannanvalvojia kaikilla rannoilla, joilla niitä oli, ja raportoi pari kertaa viikossa Vapaa-aikatoimistossa eli Lorvitoimistossa, raportin pohjana tarkkaan pidetty päiväkirja. Kerran Voisalmen uimarannalla aikaisin aamulla varmaan edustin virkavaltaa liikaakin, kun eräs noin kymmenvuotias ampui ilmakiväärillä reiteen! Syy ei koskaan selvinnyt.
Ruskettunut, tervettä elämää rannalla viettänyt jaksoi sitten opiskella. Ja kun valmistuin 1972, kesän rannaksi muuttuikin Kuolimo ja Pöksänlahti. Sydän jäi kuitenkin Korkkitehtaan rantaan, ja harmittaa, että kanadanhanhet ovat sen vallanneet ja nurmialue on siksi lähes käyttökelvoton. Mutta yhä rannalla ovat huikean hienot tervalepät. Yhä kukkii lehdossa lemmikki. Yhä virtaavat lähteistä tulevat pienet purot Saimaaseen. Ja uuttakin hyvää on: on saatu rantaraitti, on ymmärretty, että ranta kuuluu kaikille. Matonpesu on siirretty maalle. Ja hiihtelijä kun olen, Korkkari on kevättalven lähtöranta pitkille jäätaipaleille luistelusuksilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti