Jatkoa kertomuksille Yhden yön jää ja Yhä ylös yrittää
Kuuta kuljetetaan Lappeenrannasta Joensuuhun. Vedette kulkee, ja samaa vauhtia näyttää kulkevan kuu, viistää puunlatvoja. On heinäaika, ja heinäseipäät seisovat vartiossa pelloillaan ja tuoksu tunkee autoonkin. Lähestytään Syrjäsalmea, tien huonointa ja mutkaisinta osuutta.
Töiden jälkeen lähdettiin. Kolmevuotias jo jotakin muistaakin. Mutta sitten tuli uni, vartioikoot heinäseipäät! Jossakin Syrjäsalmen lähellä oli tyly herätys, kun putosi penkiltä etupenkin selkänojan varaan, pehmeästi ja rauhallisesti, mutta kuitenkin! Auto oli ajanut pikku sillalta sakeassa sumussa, niin, että se jäi roikkumaan takapyöriensä varaan, eikä päässyt ylös tai putoamaan. Läheltä piti.
Pienen muistikuvat ovat kovaa meteliä, valoja, ilmeisesti taskulamppuja, isoja miehiä paljon. Ja aamulla heräsin Joensuussa kahdesta nojatuolista tehdyssä sängyssä, olimme tulleet sillä omalla autolla, joka oli kunnossa, vedetty tielle. Mikä on muistia, mikä on kerrottua - yhdentekevää, vaara vaanii jopa ilman poikien omaa aktiivisuutta.
Kahvia! Aikuiset puhuvat siitä kaipauksella. Se on jotakin, mitä pitää saada. Verokahvia himoitaan, kun sitä alkaa tulla kauppoihin, vaikka se on kallista ja eläminen on muutenkin niukkaa sodan jäljiltä, jälleenrakentamisen, siirtolaisasutuksen ja sotakorvausten paineissa vielä 50-luvun puolellakin.
Yläpihan vajasta löytyy kaksi pikkusäkkiä, toinen on sopivasti raollaan pienen käden mahtua. Säkeissä on jotakin kirjoitusta, mutta kukaan ei siitä selvää saa, ulkomaasta. Vihreitä rakeita - papuja?
Onkohan tämä sitä verokahvia? Maistellaan poikaporukalla, mukana kolme omaa (onneksi olin liian pieni) ja kaksi naapurin poikaa, maistellaan lisää. Ei ole hyvää, mutta eihän sitä ole paahdettukaan, vihertäviähän nämä pavut ovat. Ei ollut hyvää kyllä muutenkaan: harvoin on kenestäkään mukavaa joutua sairaalaan vatsahuuhteluun ja tarkkailuun. Ja harvoinhan jotakin rikkaruohohävitettä kourasta syödäänkään.
Oikeaa kahvia tarjosi Lemin "terveystäti" salaa ensi kerran, kun äiti ja kätilö vielä jatkoivat äitiysneuvolaa ja me menimme kahvia keittämään.
Valo vilkkuu edessä vain silloin tällöin, ohuena tuikkauksena, kun edessä ähisevät kaksi poikaa liikkuvat, ryömivät, sopivassa tahdissa. Mitä mahtaa nähdä se viimeinen neljästä, vielä vähemmän.
Ahdasta on. Minäkin, pienikokoisin kaikista, mahdun vain ryömimään, ei puhettakaan konttaamisesta. Jos pitäisi palata, se veisi sata vuotta, nuorin etummaisena ja takaperin mennen.
Vesi oli alhaalla. Rantakivetyksen alla oli muutaman sentin kaista kuivaa järvenpohjaa, riittävästi toteuttaa tämänkertainen hullu idea. Kiveyksestä pisti putken pää, tutkimaan siis. Mihin se johtaa - ihan kuin kaukana häämöttäisi valoa, kekkosmarkkaa pienempi ympyrä.
Kantapäät alkoivat kastua, tielle siis, seuraamaan putken suuntaa. Pumpaamon edessä tien toisella puolen on kuin allas, betonipohjainen, noin puoli metriä syvä, kuiva kuin luu, ja putki lähtee siitä Saimaaseen.
Takaisin järven puolelle, ja ikäjärjestyksessä putkeen. Ja putken läpi. Helppo nakki! Mutta toisin päin juttu meneekin haasteeksi: miten pääsee pois putkesta kastelematta itseään kokonaan, mulahtamatta Saimaaseen?
Mikä putki oli? Oliko sen tarkoitus johtaa Kimpisenkadun ja Sorthaninsolan hulevedet Saimaaseen vai oliko se jonkinlainen pumppaamon ylitulvimisputki? Kumpi vain, jos se olisi äkkiä täyttynyt vedellä, neljä äidin iloa olisi menetetty kerralla.
"Kaupungin akat" olivat tehneet taas pitkän päivän. Vesurit olivat heiluneet, kun Kimpisen metsän tuomet, pihlajat ja raidat olivat saaneet kyytiä. Risut oli pyritty saman tien polttamaan, mutta huonostihan tuore risu palaa.
Nuotiot oli miten kuten sammutettu, mitä niitä kastelemaan, lumen keskellä. Olisi helpompi aamulla sytyttää taas.
Neljän jälkeen piti poikalauman, koko Ala-Kimpisen joukon, tietysti mennä tutkimaan, mitä naiset olivat tehneet. Nuotio löytyi, eikä paljon tarvinnut tuhkaa tonkia, kun löytyi punaisia kipinöitä, joihin tuuli tarttui ja tuli paloi taas iloisesti, tikkujen päät kun olivat kuivuneet tuhkassa. Tikkuja käteen siis, tottakai, kipinäkehät kieppumaan, savumerkkejä antamaan, palavia keihäitä heittelemään.
No tietysti oli kuivaa, kulottunutta heinää siinä jo monen aarin alalla, valoon päin kaltevaa rinnettä.
Kenen palava tikku siihen jäi, tänäkään päivänä en tiedä: joka tapauksessa kuiva viimevuotinen heinä syttyi, tuuli levitti paloa nopeasti pienten poikien mahdottomaksi hallita. Joukon kunniaksi on sanottava, että karkuun ei lähdetty, joka taloon lähelle mentiin apua hakemaan. Ja saatiin.
Mitään oikeaa vaaraa ei ollut, nyt sen tajuaa. Mutta terveellinen säikäytys tulen voimasta saatiin. Hyvissä ajoin ennen puita oli jo lunta edessä, samoin aidan vieressä monen metrin matkalla. Palo sammui lunta heittelemällä ja parilla polkemisella.
Toinen tulipalo olikin sitten vakavampi. Oluttehtaan talli ja heinävintti paloivat, ja vaarassa oli kaksi poikaa, tupakan kokeilijat. Kuvaavaa on, että vuosia kuulimme polttaneemme tallin, vaikka tiettävästi olimme olleet jo pari viikkoa Lemin Nuottarannassa, koko lauma.
Oli kiva pikku harjanne ja sen edessä notko. Notkossa oli pihlajapiiskoja ja vaihtoehtona upeita, suoria tuomenvesoja. Käpyjä riitti. Linkoamaan siis! Aluksi kokeiltiin tietysti avonaisilla kävyillä, ne kun oli helppo tökätä vitsan päähän ja lingota matkaan. Mihin ne muka lensivät, olivat kevyitä, ilmanvastus oli suuri. Mutta ne surisivat mennessään, oli se sentään jotakin!
Kokeiltiin siis kiinni oleviakin käpyjä. Nyt tarvittiin jo kunnon sivallus, että käpy edes irtoaisi tikun nokasta, mutta kyllä se sitten lensikin!
Taidon kasvaessa vaatimustaso kasvaa, ja niin lingot pitenivät ja tekniikkaa kehiteltiin. Jo kopsahti käpy kotitalomme peltikatolle. Kohta olikin surkimus se, joka ei joka kerran katolle saanut.
Miksiköhän leikki kiellettiin... Olenpa kuitenkin leikkinyt vieläkin, esimerkiksi leirikoulussa olemme pitäneet pituuslinkoamiskisoja kohti Saimaata.
Vene viiltää aamuisen järven pinnan rikki. Puuvene, mallia Munapirtti, perässä peräti 7,5-hevosvoimainen Scottatwater. Perässä isä, kalamies, menossa jonnekin Kaamaniemen lähelle, matalaan paikkaan haukea hakemaan. Keulassa, oikeastaan keulakaaren päällä istuin minä, käskyn mukaan: vene kulki kai vakaammin, keula ei noussut ihan niin korkealle. Yleensä ajettiin Uimille päin, siellä vedet olivat tuttuja, mutta vaihtelu virkistää! (Isä piiskasi parissa viikossa Kivijärvestä sata haukea ja siirtyi mellastamaan Saimaalle, poikia helpotti!)
Löytyihän se kivikko. Vene suurin piirtein pysähtyi kariin, poika ei: komeassa kaaressa lensin matalikon yli syvempään veteen, enkä edes satuttanut itseäni. Isä vähän kolhi itseään veneen penkkeihin.
Eräilläkin kalareissuilla oli ihan virvelivaara. Jos on kolmekin yhtä aikaa huiskaamassa, se keskimmäinen on todellisessa vaarassa. Uistin on irroitettu mm. korvalehteni takaa ja hartiasta.
12-grammaisen Sonetten kolmesta koukusta on ollut kaksi ihon läpi molemmilla kerroilla, mutta poistaminen se vasta kivaa on. Koukut painetaan läpi asti, näkyviin, pihdeillä katkaistaan väkäspäät poikki ja vasta sitten pääsee pujottamaan uistimen takaperin pois. On myös pari kertaa kaapaistu hattu Kivijärveen uistimen mukana.
Kesä 1956. Lapset rannassa. Saunaa lämmitetään, vettä kannetaan avuksi, kukin kykyjensä mukaan.
Isoin on jo yksitoista, saa jo tehdä uuneihin tuletkin, nuorin rannassa melskaava kolme. Hänellä on pieni peltinen kastelukannu, mutta kun muut kantavat vettä, hän on rantapenkalla - ja jää yksin. Niinhän siinä tietysti käy, että kohta kukaan ei tiedä, missä hän on, katsellaan, etsitään. Järvessä vilahtaa jotakin, joku isommista arvelee silkkiuikuiksi - ei, ne ovat kyynärpäät, nyt käy jalkakin pinnalla.
Huutoa, hälinää, vanhin irrottaa vyötään ja housujaan, toiseksi vanhin menee haromaan farkuissaan, ei ehdi mitenkään, kun mäkeä alas syöksyy kotiapulainen, juoksee suoraan Lahnajärveen ja nostaa tajuttoman pikkumiehen elävien kirjoihin taas.
Diakonissa saadaan paikalle nopeasti, jotenkin hän saa eloa poikaan, ja kohta hurahtaa jo isän ja äidin autokin pihaan. Toipuminen vie viikkoja. Hukkuneen oma kertomus menee näin: - Ens tuli musta pimmee, sit tuli yks kukka. Aikuiset arvelivat kastelukannun kyljessä olleeksi kukaksi.
Tämän jälkeen neljä vanhinta komennettiin uimakouluun, isä itse rupesi opettamaan elvytystä (Nielsen-menetelmää) kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun uimaan oikeasti opittiin, uimakoulua käytiin uimalla se kilometri sinne ja takaisin, vuorollaan joku sorrettiin venemieheksi. Akateemisen oppiarvon saavutin itse jo kesällä 1959, maisteri olin yksitoistavuotiaana. Kolme veljestä toimi myöhemmin rannanvalvojina ja uimaopettajina.
Polkupyörääkin opittiin ajamaan. Äidin upea Crescent oli valtava ja painava, mutta sillä laskettiin mäkeä alas Kimpisenkatua, yhä uudelleen ja uudelleen. Jopa isän pyörän uskalsi ottaa, kun taito vähän kasvoi, eikä ihan joka kerran pyörä kaatunut: ajettiin "tankojen välistä", kun jalat eivät mitenkään keskiputken molemmin puolin riittäneet.
Mutta sitten jostakin maatalon aitasta löytyi vanhoja naistenpyöriä, isä osti kolme kerralla ja ne kunnostettiin.
Oli aikakin, kadut alkoivat olla melkein sulia, eikä ojien ja patojen teko enää jaksanut kiinnostaa.
Juuri syksyllä kunnolla opittu taito käyttöön siis, ja koulun jälkeen menoksi. Polkea sitkutettiin - istumaan ei mitenkään ylettänyt - rannan kautta Kaukaalle, edelleen Pappilansalmen lossille, edelleen Vehkataipaleelle. Kura lensi, pomppupyöräily alkoi tuntua jaloissa.
Väli Vehkataipaleelta Toijan lossille oli sata kertaa pitempi kuin Pesosen taksilla: kukin vuorollaan oli ollut rokkoreissuilla tai koulutarkastuksilla äidin mukana, tie oli tuttu. Ja mäet olivat huimia Kirkkosaaren puolella silloisella tiellä. Ja taas lossi Kirjamoissa, nyt ei enää ole pitkälti kotiin!
Ei ollut kummoinen reissu? Oli vaatimattomat 40 km, kukaan ei tiennyt lähdöstämme. Joku oli kirkolta soittanut, arvellut tuntevansa Aallon pojiksi ja ihmetellyt.
Pyörä tuli kyllä tutuksi. Ajeltiin mm. päivässä Joensuuhun, ja aikuisenakin olen mm. kiertänyt Saimaan ja ajellut Turkuun.
Lahnajärven pohjassa on järvimalmia. Se on noin kolmessa metrissä, ja sitähän piti hakea, vaikka sitä ei mihinkään osattu käyttää. Kiven ympäri oli kerrostunut haurasta, ruskeaa levyä, joka kuivuttuaan mureni todella helposti. Simpukoita piti tietenkin löytää myös, paras oli tietenkin se, joka samalla sukelluksella toi useamman. Ne heitettiin tietenkin takaisin. Yhtä kaikki, kehityimme jonkinlaisiksi sukeltajiksi, ja esimerkiksi uimakoulujen promootioissa esiinnyimme, sukelsimme kevyesti 50 metriä - ainakin yleisö luuli niin. Tietysti sukelsimme "piikin" alle, eli 25 metrin päässä olevan laiturin alle, hengittelimme hetken ja jatkoimme matkaa. (Oikeastaan olen sukeltanut noin 36 metriä valvotusti, pohjassa seisaaltaan lähtien.)
Sukellusuho sai hurjan lopun. Ukkojenkalliolta Kimpisessä luokkakaveri ja ystävä lähti näyttämään taitoaan, eikä koskaan noussut.
Samoihin aikoihin toinen hyvä koulukaveri opetti, että kylmiltään ei pidä urheilla lainkaan. Hän nosti painoja, oli lahjakaskin. Kerran tempauksessa ratkesi suoni päästä, ja poika kuoli. Pitkään jäivät kotipuntit kolistelematta!
- Et uskalla ! Uskalsi se. Me muut saimme sitten noloina kerätä poikaa ja suksenkappaleita Huhtiniemen ison hyppyrimäen alastulon juurelta. Me paljon hiihtäneet toki selvisimme alastulosta, mutta tällä luokkakaverilla oli pupu pöksyissä jo maan tasalta lähtiessä, saati sitten kun piti kiivetä ottamaan vauhtia ihan hyppyrin juurelta. Aika moni sanoi, ettei uskallakaan - eikä mitään sen kummempaa seurannut. Mutta tämä poika ei painetta kestänyt, vaikka olikin luokan epäurheilijamaisin.
Notkossa pöllysi lumi, lenteli suksia ja sauvoja. Poika jäi makaamaan, ja koko lauma, koko luokka, nenät valkoisina jarrutteli alastulorinteen viertä katsomaan, kuinka kävi. Lopulta vauriot jäivät suksikalustoon. Tuliko pojasta sankari? Ei tietenkään, nyt hän oli yllytyshullu, eikä asiaa auttanut, että hän oli matematiikassa muita parempi.
Ettäkö lapsuus olisi vaarallista aikaa? No ei tällä perusteella vielä! Oikeasti, minulla oli tarinaa 9 sivua, karsin ja yritin kohtuullistaa lukijani taakkaa.
Tähän loppuun vain ihan luettelona pois jätettyä, joka sekään ei ole tietenkään kuin osa totuutta...
Puhallusputkia, nuolia niin kaari- kuin jalkajousella, ei kovin nynnyä valvomatta. Kiviä, lumipalloja ja maaliinheittoa ajattelematta, että putoava kivi tai pallo tulee suoraan mm.oluttehtaan sisäänajotielle tai pihalle. Pohjolan viikingit eivät sitä säätä löytäneet, ettei soutaa tai jopa purjehtia omatekoisella purjeella olisi voinut. Bunkkereihin mentiin joka soppeen ja joka reittiä, lattiassa oli isoja aukkoja kyttäämässä pimeässä. Puukosta saatiin terveellisten oppimishaavojen lisäksi muitakin haavoja ja juuri silloin, kun kerrankin teimme asiaa, otin pois nelivuotiaalta puukkoa, kun hän nykäisi. Kerran koulutarkastusreissulla putosi koko rekkitanko, onneksi liike oli vain kippi ja putosin selälleni, en niskoilleni, tanko mahan päälle.
Polkupyörästä meni etulaakeri jyrkässä alamäessä, ja pyörän päällä olleet löysivät itsensä muutaman sentin päästä vesakonraivauksessa pystyyn törröttämään jääneistä, terävistä tapeista. Mopoa ja kevaria ajettiin ajan tavan mukaan ilman kypärää, ilman ajolaseja usein: jo pikkulintu, jopa iso hyönteinen voi olla tappava. Kahdeksankympin vauhdissa kun kaksipyöräisen etukumi puhkeaa, pyörää ei hallitse, vaan autoja alkaa suhahdella vastaan myös oikealta ja oja on tehokas toppari, lennätti kokovoltin piikkilanka-aidan yli sänkipellolle naarmuitta.
Normaali pojan lapsuus kuitenkin? Lähes vammoitta selvisin, ja jos jotakin tuli, isä tikatessaan lohdutti joko sanomalla: - Kyllä tuo ennalleen paranee, mutta normaalia ei teistä saa! tai sitten sanoi: - Mene Ohelalle! (naapurissa asuva lääkäriperhe)
Kuva kertoo Kimpisen metsästä, ehtymättömästä seikkailulähteestä. Yhä rakastan noita kilpikaarnaisia, pyöreälatvaisia, loppuunkasvaneita mäntyjä.
Kuuta kuljetetaan Lappeenrannasta Joensuuhun. Vedette kulkee, ja samaa vauhtia näyttää kulkevan kuu, viistää puunlatvoja. On heinäaika, ja heinäseipäät seisovat vartiossa pelloillaan ja tuoksu tunkee autoonkin. Lähestytään Syrjäsalmea, tien huonointa ja mutkaisinta osuutta.
Töiden jälkeen lähdettiin. Kolmevuotias jo jotakin muistaakin. Mutta sitten tuli uni, vartioikoot heinäseipäät! Jossakin Syrjäsalmen lähellä oli tyly herätys, kun putosi penkiltä etupenkin selkänojan varaan, pehmeästi ja rauhallisesti, mutta kuitenkin! Auto oli ajanut pikku sillalta sakeassa sumussa, niin, että se jäi roikkumaan takapyöriensä varaan, eikä päässyt ylös tai putoamaan. Läheltä piti.
Pienen muistikuvat ovat kovaa meteliä, valoja, ilmeisesti taskulamppuja, isoja miehiä paljon. Ja aamulla heräsin Joensuussa kahdesta nojatuolista tehdyssä sängyssä, olimme tulleet sillä omalla autolla, joka oli kunnossa, vedetty tielle. Mikä on muistia, mikä on kerrottua - yhdentekevää, vaara vaanii jopa ilman poikien omaa aktiivisuutta.
Kahvia! Aikuiset puhuvat siitä kaipauksella. Se on jotakin, mitä pitää saada. Verokahvia himoitaan, kun sitä alkaa tulla kauppoihin, vaikka se on kallista ja eläminen on muutenkin niukkaa sodan jäljiltä, jälleenrakentamisen, siirtolaisasutuksen ja sotakorvausten paineissa vielä 50-luvun puolellakin.
Yläpihan vajasta löytyy kaksi pikkusäkkiä, toinen on sopivasti raollaan pienen käden mahtua. Säkeissä on jotakin kirjoitusta, mutta kukaan ei siitä selvää saa, ulkomaasta. Vihreitä rakeita - papuja?
Onkohan tämä sitä verokahvia? Maistellaan poikaporukalla, mukana kolme omaa (onneksi olin liian pieni) ja kaksi naapurin poikaa, maistellaan lisää. Ei ole hyvää, mutta eihän sitä ole paahdettukaan, vihertäviähän nämä pavut ovat. Ei ollut hyvää kyllä muutenkaan: harvoin on kenestäkään mukavaa joutua sairaalaan vatsahuuhteluun ja tarkkailuun. Ja harvoinhan jotakin rikkaruohohävitettä kourasta syödäänkään.
Oikeaa kahvia tarjosi Lemin "terveystäti" salaa ensi kerran, kun äiti ja kätilö vielä jatkoivat äitiysneuvolaa ja me menimme kahvia keittämään.
Valo vilkkuu edessä vain silloin tällöin, ohuena tuikkauksena, kun edessä ähisevät kaksi poikaa liikkuvat, ryömivät, sopivassa tahdissa. Mitä mahtaa nähdä se viimeinen neljästä, vielä vähemmän.
Ahdasta on. Minäkin, pienikokoisin kaikista, mahdun vain ryömimään, ei puhettakaan konttaamisesta. Jos pitäisi palata, se veisi sata vuotta, nuorin etummaisena ja takaperin mennen.
Vesi oli alhaalla. Rantakivetyksen alla oli muutaman sentin kaista kuivaa järvenpohjaa, riittävästi toteuttaa tämänkertainen hullu idea. Kiveyksestä pisti putken pää, tutkimaan siis. Mihin se johtaa - ihan kuin kaukana häämöttäisi valoa, kekkosmarkkaa pienempi ympyrä.
Kantapäät alkoivat kastua, tielle siis, seuraamaan putken suuntaa. Pumpaamon edessä tien toisella puolen on kuin allas, betonipohjainen, noin puoli metriä syvä, kuiva kuin luu, ja putki lähtee siitä Saimaaseen.
Takaisin järven puolelle, ja ikäjärjestyksessä putkeen. Ja putken läpi. Helppo nakki! Mutta toisin päin juttu meneekin haasteeksi: miten pääsee pois putkesta kastelematta itseään kokonaan, mulahtamatta Saimaaseen?
Mikä putki oli? Oliko sen tarkoitus johtaa Kimpisenkadun ja Sorthaninsolan hulevedet Saimaaseen vai oliko se jonkinlainen pumppaamon ylitulvimisputki? Kumpi vain, jos se olisi äkkiä täyttynyt vedellä, neljä äidin iloa olisi menetetty kerralla.
"Kaupungin akat" olivat tehneet taas pitkän päivän. Vesurit olivat heiluneet, kun Kimpisen metsän tuomet, pihlajat ja raidat olivat saaneet kyytiä. Risut oli pyritty saman tien polttamaan, mutta huonostihan tuore risu palaa.
Nuotiot oli miten kuten sammutettu, mitä niitä kastelemaan, lumen keskellä. Olisi helpompi aamulla sytyttää taas.
Neljän jälkeen piti poikalauman, koko Ala-Kimpisen joukon, tietysti mennä tutkimaan, mitä naiset olivat tehneet. Nuotio löytyi, eikä paljon tarvinnut tuhkaa tonkia, kun löytyi punaisia kipinöitä, joihin tuuli tarttui ja tuli paloi taas iloisesti, tikkujen päät kun olivat kuivuneet tuhkassa. Tikkuja käteen siis, tottakai, kipinäkehät kieppumaan, savumerkkejä antamaan, palavia keihäitä heittelemään.
No tietysti oli kuivaa, kulottunutta heinää siinä jo monen aarin alalla, valoon päin kaltevaa rinnettä.
Kenen palava tikku siihen jäi, tänäkään päivänä en tiedä: joka tapauksessa kuiva viimevuotinen heinä syttyi, tuuli levitti paloa nopeasti pienten poikien mahdottomaksi hallita. Joukon kunniaksi on sanottava, että karkuun ei lähdetty, joka taloon lähelle mentiin apua hakemaan. Ja saatiin.
Mitään oikeaa vaaraa ei ollut, nyt sen tajuaa. Mutta terveellinen säikäytys tulen voimasta saatiin. Hyvissä ajoin ennen puita oli jo lunta edessä, samoin aidan vieressä monen metrin matkalla. Palo sammui lunta heittelemällä ja parilla polkemisella.
Toinen tulipalo olikin sitten vakavampi. Oluttehtaan talli ja heinävintti paloivat, ja vaarassa oli kaksi poikaa, tupakan kokeilijat. Kuvaavaa on, että vuosia kuulimme polttaneemme tallin, vaikka tiettävästi olimme olleet jo pari viikkoa Lemin Nuottarannassa, koko lauma.
Oli kiva pikku harjanne ja sen edessä notko. Notkossa oli pihlajapiiskoja ja vaihtoehtona upeita, suoria tuomenvesoja. Käpyjä riitti. Linkoamaan siis! Aluksi kokeiltiin tietysti avonaisilla kävyillä, ne kun oli helppo tökätä vitsan päähän ja lingota matkaan. Mihin ne muka lensivät, olivat kevyitä, ilmanvastus oli suuri. Mutta ne surisivat mennessään, oli se sentään jotakin!
Kokeiltiin siis kiinni oleviakin käpyjä. Nyt tarvittiin jo kunnon sivallus, että käpy edes irtoaisi tikun nokasta, mutta kyllä se sitten lensikin!
Taidon kasvaessa vaatimustaso kasvaa, ja niin lingot pitenivät ja tekniikkaa kehiteltiin. Jo kopsahti käpy kotitalomme peltikatolle. Kohta olikin surkimus se, joka ei joka kerran katolle saanut.
Miksiköhän leikki kiellettiin... Olenpa kuitenkin leikkinyt vieläkin, esimerkiksi leirikoulussa olemme pitäneet pituuslinkoamiskisoja kohti Saimaata.
Vene viiltää aamuisen järven pinnan rikki. Puuvene, mallia Munapirtti, perässä peräti 7,5-hevosvoimainen Scottatwater. Perässä isä, kalamies, menossa jonnekin Kaamaniemen lähelle, matalaan paikkaan haukea hakemaan. Keulassa, oikeastaan keulakaaren päällä istuin minä, käskyn mukaan: vene kulki kai vakaammin, keula ei noussut ihan niin korkealle. Yleensä ajettiin Uimille päin, siellä vedet olivat tuttuja, mutta vaihtelu virkistää! (Isä piiskasi parissa viikossa Kivijärvestä sata haukea ja siirtyi mellastamaan Saimaalle, poikia helpotti!)
Löytyihän se kivikko. Vene suurin piirtein pysähtyi kariin, poika ei: komeassa kaaressa lensin matalikon yli syvempään veteen, enkä edes satuttanut itseäni. Isä vähän kolhi itseään veneen penkkeihin.
Eräilläkin kalareissuilla oli ihan virvelivaara. Jos on kolmekin yhtä aikaa huiskaamassa, se keskimmäinen on todellisessa vaarassa. Uistin on irroitettu mm. korvalehteni takaa ja hartiasta.
12-grammaisen Sonetten kolmesta koukusta on ollut kaksi ihon läpi molemmilla kerroilla, mutta poistaminen se vasta kivaa on. Koukut painetaan läpi asti, näkyviin, pihdeillä katkaistaan väkäspäät poikki ja vasta sitten pääsee pujottamaan uistimen takaperin pois. On myös pari kertaa kaapaistu hattu Kivijärveen uistimen mukana.
Kesä 1956. Lapset rannassa. Saunaa lämmitetään, vettä kannetaan avuksi, kukin kykyjensä mukaan.
Isoin on jo yksitoista, saa jo tehdä uuneihin tuletkin, nuorin rannassa melskaava kolme. Hänellä on pieni peltinen kastelukannu, mutta kun muut kantavat vettä, hän on rantapenkalla - ja jää yksin. Niinhän siinä tietysti käy, että kohta kukaan ei tiedä, missä hän on, katsellaan, etsitään. Järvessä vilahtaa jotakin, joku isommista arvelee silkkiuikuiksi - ei, ne ovat kyynärpäät, nyt käy jalkakin pinnalla.
Huutoa, hälinää, vanhin irrottaa vyötään ja housujaan, toiseksi vanhin menee haromaan farkuissaan, ei ehdi mitenkään, kun mäkeä alas syöksyy kotiapulainen, juoksee suoraan Lahnajärveen ja nostaa tajuttoman pikkumiehen elävien kirjoihin taas.
Diakonissa saadaan paikalle nopeasti, jotenkin hän saa eloa poikaan, ja kohta hurahtaa jo isän ja äidin autokin pihaan. Toipuminen vie viikkoja. Hukkuneen oma kertomus menee näin: - Ens tuli musta pimmee, sit tuli yks kukka. Aikuiset arvelivat kastelukannun kyljessä olleeksi kukaksi.
Tämän jälkeen neljä vanhinta komennettiin uimakouluun, isä itse rupesi opettamaan elvytystä (Nielsen-menetelmää) kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun uimaan oikeasti opittiin, uimakoulua käytiin uimalla se kilometri sinne ja takaisin, vuorollaan joku sorrettiin venemieheksi. Akateemisen oppiarvon saavutin itse jo kesällä 1959, maisteri olin yksitoistavuotiaana. Kolme veljestä toimi myöhemmin rannanvalvojina ja uimaopettajina.
Polkupyörääkin opittiin ajamaan. Äidin upea Crescent oli valtava ja painava, mutta sillä laskettiin mäkeä alas Kimpisenkatua, yhä uudelleen ja uudelleen. Jopa isän pyörän uskalsi ottaa, kun taito vähän kasvoi, eikä ihan joka kerran pyörä kaatunut: ajettiin "tankojen välistä", kun jalat eivät mitenkään keskiputken molemmin puolin riittäneet.
Mutta sitten jostakin maatalon aitasta löytyi vanhoja naistenpyöriä, isä osti kolme kerralla ja ne kunnostettiin.
Oli aikakin, kadut alkoivat olla melkein sulia, eikä ojien ja patojen teko enää jaksanut kiinnostaa.
Juuri syksyllä kunnolla opittu taito käyttöön siis, ja koulun jälkeen menoksi. Polkea sitkutettiin - istumaan ei mitenkään ylettänyt - rannan kautta Kaukaalle, edelleen Pappilansalmen lossille, edelleen Vehkataipaleelle. Kura lensi, pomppupyöräily alkoi tuntua jaloissa.
Väli Vehkataipaleelta Toijan lossille oli sata kertaa pitempi kuin Pesosen taksilla: kukin vuorollaan oli ollut rokkoreissuilla tai koulutarkastuksilla äidin mukana, tie oli tuttu. Ja mäet olivat huimia Kirkkosaaren puolella silloisella tiellä. Ja taas lossi Kirjamoissa, nyt ei enää ole pitkälti kotiin!
Ei ollut kummoinen reissu? Oli vaatimattomat 40 km, kukaan ei tiennyt lähdöstämme. Joku oli kirkolta soittanut, arvellut tuntevansa Aallon pojiksi ja ihmetellyt.
Pyörä tuli kyllä tutuksi. Ajeltiin mm. päivässä Joensuuhun, ja aikuisenakin olen mm. kiertänyt Saimaan ja ajellut Turkuun.
Lahnajärven pohjassa on järvimalmia. Se on noin kolmessa metrissä, ja sitähän piti hakea, vaikka sitä ei mihinkään osattu käyttää. Kiven ympäri oli kerrostunut haurasta, ruskeaa levyä, joka kuivuttuaan mureni todella helposti. Simpukoita piti tietenkin löytää myös, paras oli tietenkin se, joka samalla sukelluksella toi useamman. Ne heitettiin tietenkin takaisin. Yhtä kaikki, kehityimme jonkinlaisiksi sukeltajiksi, ja esimerkiksi uimakoulujen promootioissa esiinnyimme, sukelsimme kevyesti 50 metriä - ainakin yleisö luuli niin. Tietysti sukelsimme "piikin" alle, eli 25 metrin päässä olevan laiturin alle, hengittelimme hetken ja jatkoimme matkaa. (Oikeastaan olen sukeltanut noin 36 metriä valvotusti, pohjassa seisaaltaan lähtien.)
Sukellusuho sai hurjan lopun. Ukkojenkalliolta Kimpisessä luokkakaveri ja ystävä lähti näyttämään taitoaan, eikä koskaan noussut.
Samoihin aikoihin toinen hyvä koulukaveri opetti, että kylmiltään ei pidä urheilla lainkaan. Hän nosti painoja, oli lahjakaskin. Kerran tempauksessa ratkesi suoni päästä, ja poika kuoli. Pitkään jäivät kotipuntit kolistelematta!
- Et uskalla ! Uskalsi se. Me muut saimme sitten noloina kerätä poikaa ja suksenkappaleita Huhtiniemen ison hyppyrimäen alastulon juurelta. Me paljon hiihtäneet toki selvisimme alastulosta, mutta tällä luokkakaverilla oli pupu pöksyissä jo maan tasalta lähtiessä, saati sitten kun piti kiivetä ottamaan vauhtia ihan hyppyrin juurelta. Aika moni sanoi, ettei uskallakaan - eikä mitään sen kummempaa seurannut. Mutta tämä poika ei painetta kestänyt, vaikka olikin luokan epäurheilijamaisin.
Notkossa pöllysi lumi, lenteli suksia ja sauvoja. Poika jäi makaamaan, ja koko lauma, koko luokka, nenät valkoisina jarrutteli alastulorinteen viertä katsomaan, kuinka kävi. Lopulta vauriot jäivät suksikalustoon. Tuliko pojasta sankari? Ei tietenkään, nyt hän oli yllytyshullu, eikä asiaa auttanut, että hän oli matematiikassa muita parempi.
Ettäkö lapsuus olisi vaarallista aikaa? No ei tällä perusteella vielä! Oikeasti, minulla oli tarinaa 9 sivua, karsin ja yritin kohtuullistaa lukijani taakkaa.
Tähän loppuun vain ihan luettelona pois jätettyä, joka sekään ei ole tietenkään kuin osa totuutta...
Puhallusputkia, nuolia niin kaari- kuin jalkajousella, ei kovin nynnyä valvomatta. Kiviä, lumipalloja ja maaliinheittoa ajattelematta, että putoava kivi tai pallo tulee suoraan mm.oluttehtaan sisäänajotielle tai pihalle. Pohjolan viikingit eivät sitä säätä löytäneet, ettei soutaa tai jopa purjehtia omatekoisella purjeella olisi voinut. Bunkkereihin mentiin joka soppeen ja joka reittiä, lattiassa oli isoja aukkoja kyttäämässä pimeässä. Puukosta saatiin terveellisten oppimishaavojen lisäksi muitakin haavoja ja juuri silloin, kun kerrankin teimme asiaa, otin pois nelivuotiaalta puukkoa, kun hän nykäisi. Kerran koulutarkastusreissulla putosi koko rekkitanko, onneksi liike oli vain kippi ja putosin selälleni, en niskoilleni, tanko mahan päälle.
Polkupyörästä meni etulaakeri jyrkässä alamäessä, ja pyörän päällä olleet löysivät itsensä muutaman sentin päästä vesakonraivauksessa pystyyn törröttämään jääneistä, terävistä tapeista. Mopoa ja kevaria ajettiin ajan tavan mukaan ilman kypärää, ilman ajolaseja usein: jo pikkulintu, jopa iso hyönteinen voi olla tappava. Kahdeksankympin vauhdissa kun kaksipyöräisen etukumi puhkeaa, pyörää ei hallitse, vaan autoja alkaa suhahdella vastaan myös oikealta ja oja on tehokas toppari, lennätti kokovoltin piikkilanka-aidan yli sänkipellolle naarmuitta.
Normaali pojan lapsuus kuitenkin? Lähes vammoitta selvisin, ja jos jotakin tuli, isä tikatessaan lohdutti joko sanomalla: - Kyllä tuo ennalleen paranee, mutta normaalia ei teistä saa! tai sitten sanoi: - Mene Ohelalle! (naapurissa asuva lääkäriperhe)
Kuva kertoo Kimpisen metsästä, ehtymättömästä seikkailulähteestä. Yhä rakastan noita kilpikaarnaisia, pyöreälatvaisia, loppuunkasvaneita mäntyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti