Jotenkin olen mopolla osa maisemaa. Autossa istuen nuokin rentukat olisivat vain ohivilahtava keltainen ojassa.
Lapsi keräsi noita kourallisen, mutta jo parissa minuutissa nuo mokomat näyttivät, miksi he ovat - niin, rentukoita. Turhaan sain torut kastuneista kengistä.
Huikea valo korostuu kevään harvinaisen kauniina aamuna Mikonsaaren maisemakalliolla. UPM jytisee jossakin tukkeja väylältä, muuten olen luonnon äänten varassa. Jos joskus löytää täydellisen hiljaisuuden, so. paikan, jossa ei ihmisen toiminta kuulu, huomaa sitä valtavasti kaivanneensa.
Ketunleipä tai käenkaali, sama eväs. Hilja-tädin lastentarharetkellä näitä syödä napsittiin. Ei aina edes huomannut, että suuhun eksyi samalla pienen pieniä koppiaisia. Iso poika oppi koulussa, että oksaalihappoa ei kannata liikaa suuhunsa työntää. On hän kaunis, hänkin - tänä keväänä vain lähes aina supussa ja naama alaspäin, kun sataa ja on niin kylmää ja pimeää.
Otso, juuri 4 v täyttänyt luonnontutkija, näki valkovuokkoja. No Mummo tietysti kertomaan nimen.
Sitten löytyi ketunleipiä. Ja sen jälkeen valkovuokotkin ovat olleet "etueipä", sinnikkäästi.
Ensimmäiset urheat lentelijät nähdään lumien aikaan. Tänä vuonna tulee hyvä kesä, koska ekana näin sitruunaperhosen enkä suruvaippaa. Paatsamasinisiipi munii toukkien ravintokasviin, ja kyllähän Mikonsaaressa paatsamaa riittääkin. Joka puolella pörisee kimalaisia kukkivien mustikoiden seassa. Yritän seurailla yhtä, muttta hänpä etsiikin varmaan pesäkolon paikkaa, ei pörrääkään kukissa vaan varpujen alla. Tai sitten hän ei halua julkisuutta.
Mustikka kukkii oikein tosissaan. Jos olisi lämmintä, niin että pöriläiset pääsisivat pölytystöihinsä, sadosta tulee loistava, kukinta on todella runsas ja kosteaa on ollut. Mustikan kukkia lapsena napsittiin suuhun ja toden totta, pienen pieni häivähdys meden makua saatiin, toki enemmän "ruohon" makua. Usein maisteltiin myös kallioimarteen maavarren lakritsin makua.
Ja puulajit tunnettiin myös lehdettöminä, esimerkiksi maistamalla.
Laavu. En nyt jää kahvitulille. Ei edes houkuttele: jonkun on pitänyt latoa kivistä valtava keko, tulisijaksi jää vain pieni kuoppa keskelle. Mihin se tuli tästä kalliolta karkaisi? paikalla on oikein hieno ja vankka paistoarinakin, mutta se on tuohon aivan liian iso. Laavulla on muutenkin sikin sokin istuma-alustoja, sytykkeitä, halkoja, ja tällä kerralla en siivoamaan rupea.
Koko saaren pohjoisranta on karua kalliota. Semmoistahan se Saimaan ranta on. Kelpaa istuskella laavun kalliolla ja katsella vaikka länteen, kun sekä taivas että vesi huikaisevat sinisellään.
Orvokkiretkelle ilmoitin lähteväni. Jonkin verran olikin metsäorvokkeja ja lehto-orvokkeja, mutta kylmä kevät viivyttää niitä komeampia keto-orvokkeja. Kyllä tämäkin parastaan panee, ja kun kumartuu läheltä katsomaan. hän on todella hienostunut ja kaunis.
Lehto ilman hyttysiä! Linnunlaulu on huumaavaa, tietysti peipponen päällimmäisenä isossa äänikirjossa. Mustarastas huiluilee täälläkin. Hömötiainen käy ihan polun vieressä tarkistamassa, kuka kulkee. Tii, tii, tii, jopa käenpiika on paikalla.
Yritän löytää poimulehteä, jossa olisi pisaratimantti, mutta kastetta on aivan liikaa ja lehdet ovat kokonaan märkiä, monipisaraisia. Keräilen poisvietäviksi muutaman irronneen, ryvettyneen merkkiteipin. Poikkean polulta ja metsäkoneuralta löydän korvasieniä. Jätän ne kasvamaan - viideksi minuutiksi, sillä polula tapaan kahta koiraa taluttavan rouvan, joka innostuu niistä ja minä, ope, saan näyttää paikan ja kertoa, mistä etsiä lisääkin.
Kotimatka saaristotiellä on yhtä valotunnelia. Ei kiirettä, ei ole pakko ajaa lujaa. Tie on kova, ei tarvitse tarkkailla irtosoraa ja voi siis keskittyä katselemaan. Jo tämä tienpätkä pengerosuuksineen , rantoineen, siltoineen on aah ja ooh, mutta huomaako tämän tutun maiseman kuin poikkeuksellisen kauniina aamuna?
Myös Luukkaansalmen sillalla on pakko hidastella.
Ja kotona odottaa valmis kahvi. Piste i:n päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti