Rivivälit ja taimen vierusta siistiksi. Ylärinteellä maa on kivikovaa savikkoa, keskirinteessä soransekaista jankkoa ja alhaalla vasta on pehmeää, johon hara pystyy.
Ylhäällä valvattia ja ohdaketta, keskellä paljon voikukkaa ja alhaalla erilaisia heiniä, ratamoa ja vesiheinääkin.
Ja rivit ovat pitkiä. Onneksi saa tai joutuu viemään aina välillä kottikärryllisen rikkaruohoja kompostiin aitan taakse. Rönsyt katkotaan. Mummi kerää vauraampia omaan nurkkaukseensa "Muorin peltoon" tontin vasempaan yläkulmaan ja saakin jonkinlaista satoa hänkin, aikanaan.
Ja sitten kääritään mansikat lastuvillapetiin, kelpaa mansikoiden aikanaan kypsyä villaa vasten.
Edessä on satojen ämpärien vedenkanto, käytävien harausta pitkin kesää ja vihdoin sadonkorjuu.
Sadonkorjuu on mukavaa? Voi olla. Mutta kun pieni poika aloittaa viideltä aamukylmässä ilman aamupalaa, ei ole mukavaa. Kas kun marjat piti saada keskussairaalaan ennen isän ja äidin töihinmenoa (virallisesti kahdeksaksi, useimmiten jo seitsemäksi, koska linja-autot toivat potilaat jo aikaisin Lemiltä ja Taipalsaarelta). Ja sato piti lajitella, priima myyntiin, rastaan nokkaisemat ja pienet hilloksi.
Jopa 700 litraa kesässä pelkästään myytiin, lisäksi tietysti syötiin ja säilöttiin.
Vanha laji oli silloin Kasper, joka ei juuri kasvupaikkavaatimuksia esittänyt. Hieno ja iso taisi olla Ydun, valtava, sisältä valkea. Ja hilloihin oli Abundance.
Satoja viinimarjapuskia, kymmeniä omenapuita. Leikkausta, tukemista, keräämistä. Mehunkeittoa: apumiesten tuli kiire, piti kerätä keitettävät (myös luonnonmarjat!), hoitaa klapeja mehumestarille, kiidättää "perskat" tunkioon, pestä maijaa rannassa. Ja maitotalossa ja kaupassakin piti jossain välissä ehtiä käymään.
Aika tehokas rokotus marjataloutta vastaan! Mansikkaa viljelen ehkä neljä tainta. Pitäähän kotirastaan saada edes yksi marja,on se niin hyvä kaveri ja oiva etanansyöjä. Viinimarjoja on kaksi huonotuottoista puskaa. Omppuja tulee neljästä puustakin aivan liikaa.
Yritys oli hyvä muustakin puutarhanhoidosta vierottamiseen. Muukin viljelymaa piti kääntää syksyllä syvältä ja keväällä kevyemmin, mutta kitkien. Lainkaan ei maistunut porkkanapenkin kitkeminen ja harvennus. Kaikkeahan omasta maasta piti saada , muistan ainakin punajuuria, erilaisia papuja, herneitä, sipulia, perunaa, maustekasveja, jotka vaativat
aina "kahden tunnin urakan" päivässä niin kuin isä sanoi, siis paljon enemmän. Ja sadat pensaat piti tukea. Syysviikonloputkin kuluivat satoa korjaillen ja maata kääntäen.
Halot piti tehdä niin saunaan kuin hellaankin, mikä ei todellakaan ole pikku juttu, kun esimerkiksi mehumaija porisi kaiket päivät satokautena. Ostimme äidille porukalla kaasuhellan, mutta edelleen hän mieluummin hikoili hellansa ääressä.
Isä keksi muitakin urakoita, esimerkiksi piti haravalla vetää peukalonpäätä isommat kivet maihin kasaksi uimakohdasta laiturin vierestä. Sekin oli kahden tunnin urakka: kun kolme päivää kolmeen poikaan oli kiviä haravoitu ja kasa valtava, yhä kiviä nousi vanhaan tahtiin... Kävi ilmi, että kivet olivat sitoneet pohjan edes jotenkin kantavaksi, ja niin ne sitten mätettiin takaisin, poljettiin tiukkaan, pantiin jonkinlainen kangas pohjaan ja autokuorma hiekkaa ajettiin yläpihalle poikien kärrättäväksi jalkaa miellyttäväksi järvenpohjaksi.
Kuva.
Tämmöistä satoa saa vaivatta. Humala kasvaa jopa kymmeniä sentttejä päivässä hoitamatta. Panepa noita käpyjä harsopussiin uita kuumassa löylyvedessä!
Laiska töitään lukee. Niinkin.
Mutta kukaan pojista ei halunnut Nuottarannassa Lemillä kevät - tai syysviikonloppujaan viettää.
Kaupungissa oleva pikkuinen kasvimaa oli nopeasti hoidettu, ja aikaa oli vaikka mihin, mitä poikalauma keksi. Oli ihan oikeaakin tekemistä, ei vain pinnaushaluja.
Kun koulu loppui, siirtyminen Nuottarannan "työsiirtolaan" oli edessä, mutta jo äitienpäivästä alkaen sunnuntait oli varattu mökin (valtava talo) kevätsiivoukselle ja maanviljelylle. Joskus aloitettiin vapulta.
Kyllähän ongelle ehdittiin, urheilukentälle ja metsiin myös, mutta aina oli ensin urakka saatava ainakin hyvään vauhtiin ja useimmiten noin neljään mennessä tehdyksikin.
Kalastuskaan ei ollut hauskaa: verkkoja en ole ikinä enää itse käyttänyt, virvelikalastuskin oli paljolti soutamista ja liian aikaisia heräämisiä. Sata haukea isä piiskasi lomansa aluksi Kivijärvestä ja aina oli poika soutuorjana pitkän päivän aamuvarhaisesta iltahämärään mukana.
Kuva on näin äkkiä kerrottuna ankea. Kuva on väärä: kyllä enemmän on myönteistä kuin kielteistä.
Eikä työ aina ole pakkotahtista tai edes ikävää. Valtavan hienoja elämyksiä sai järvellä ja metsissäkin. Myönteinen puoli ansaitsee omat juttunsa.
Mutta ymmärrä minua, minulle riittää pieni hernepenkki ja retiisit pienille pojille. Ja valmiit taimet riippuviksi puutarhoiksi.
Oma piha on silti aika kiva. Kun sanoin sitä brittiystävälleni my yardiksi, hän katsoi ihmeissään ja sanoi: - It´s a garden!
Ylhäällä valvattia ja ohdaketta, keskellä paljon voikukkaa ja alhaalla erilaisia heiniä, ratamoa ja vesiheinääkin.
Ja rivit ovat pitkiä. Onneksi saa tai joutuu viemään aina välillä kottikärryllisen rikkaruohoja kompostiin aitan taakse. Rönsyt katkotaan. Mummi kerää vauraampia omaan nurkkaukseensa "Muorin peltoon" tontin vasempaan yläkulmaan ja saakin jonkinlaista satoa hänkin, aikanaan.
Ja sitten kääritään mansikat lastuvillapetiin, kelpaa mansikoiden aikanaan kypsyä villaa vasten.
Edessä on satojen ämpärien vedenkanto, käytävien harausta pitkin kesää ja vihdoin sadonkorjuu.
Sadonkorjuu on mukavaa? Voi olla. Mutta kun pieni poika aloittaa viideltä aamukylmässä ilman aamupalaa, ei ole mukavaa. Kas kun marjat piti saada keskussairaalaan ennen isän ja äidin töihinmenoa (virallisesti kahdeksaksi, useimmiten jo seitsemäksi, koska linja-autot toivat potilaat jo aikaisin Lemiltä ja Taipalsaarelta). Ja sato piti lajitella, priima myyntiin, rastaan nokkaisemat ja pienet hilloksi.
Jopa 700 litraa kesässä pelkästään myytiin, lisäksi tietysti syötiin ja säilöttiin.
Vanha laji oli silloin Kasper, joka ei juuri kasvupaikkavaatimuksia esittänyt. Hieno ja iso taisi olla Ydun, valtava, sisältä valkea. Ja hilloihin oli Abundance.
Satoja viinimarjapuskia, kymmeniä omenapuita. Leikkausta, tukemista, keräämistä. Mehunkeittoa: apumiesten tuli kiire, piti kerätä keitettävät (myös luonnonmarjat!), hoitaa klapeja mehumestarille, kiidättää "perskat" tunkioon, pestä maijaa rannassa. Ja maitotalossa ja kaupassakin piti jossain välissä ehtiä käymään.
Aika tehokas rokotus marjataloutta vastaan! Mansikkaa viljelen ehkä neljä tainta. Pitäähän kotirastaan saada edes yksi marja,on se niin hyvä kaveri ja oiva etanansyöjä. Viinimarjoja on kaksi huonotuottoista puskaa. Omppuja tulee neljästä puustakin aivan liikaa.
Yritys oli hyvä muustakin puutarhanhoidosta vierottamiseen. Muukin viljelymaa piti kääntää syksyllä syvältä ja keväällä kevyemmin, mutta kitkien. Lainkaan ei maistunut porkkanapenkin kitkeminen ja harvennus. Kaikkeahan omasta maasta piti saada , muistan ainakin punajuuria, erilaisia papuja, herneitä, sipulia, perunaa, maustekasveja, jotka vaativat
aina "kahden tunnin urakan" päivässä niin kuin isä sanoi, siis paljon enemmän. Ja sadat pensaat piti tukea. Syysviikonloputkin kuluivat satoa korjaillen ja maata kääntäen.
Halot piti tehdä niin saunaan kuin hellaankin, mikä ei todellakaan ole pikku juttu, kun esimerkiksi mehumaija porisi kaiket päivät satokautena. Ostimme äidille porukalla kaasuhellan, mutta edelleen hän mieluummin hikoili hellansa ääressä.
Isä keksi muitakin urakoita, esimerkiksi piti haravalla vetää peukalonpäätä isommat kivet maihin kasaksi uimakohdasta laiturin vierestä. Sekin oli kahden tunnin urakka: kun kolme päivää kolmeen poikaan oli kiviä haravoitu ja kasa valtava, yhä kiviä nousi vanhaan tahtiin... Kävi ilmi, että kivet olivat sitoneet pohjan edes jotenkin kantavaksi, ja niin ne sitten mätettiin takaisin, poljettiin tiukkaan, pantiin jonkinlainen kangas pohjaan ja autokuorma hiekkaa ajettiin yläpihalle poikien kärrättäväksi jalkaa miellyttäväksi järvenpohjaksi.
Kuva.
Tämmöistä satoa saa vaivatta. Humala kasvaa jopa kymmeniä sentttejä päivässä hoitamatta. Panepa noita käpyjä harsopussiin uita kuumassa löylyvedessä!
Mutta kukaan pojista ei halunnut Nuottarannassa Lemillä kevät - tai syysviikonloppujaan viettää.
Kaupungissa oleva pikkuinen kasvimaa oli nopeasti hoidettu, ja aikaa oli vaikka mihin, mitä poikalauma keksi. Oli ihan oikeaakin tekemistä, ei vain pinnaushaluja.
Kun koulu loppui, siirtyminen Nuottarannan "työsiirtolaan" oli edessä, mutta jo äitienpäivästä alkaen sunnuntait oli varattu mökin (valtava talo) kevätsiivoukselle ja maanviljelylle. Joskus aloitettiin vapulta.
Kyllähän ongelle ehdittiin, urheilukentälle ja metsiin myös, mutta aina oli ensin urakka saatava ainakin hyvään vauhtiin ja useimmiten noin neljään mennessä tehdyksikin.
Kalastuskaan ei ollut hauskaa: verkkoja en ole ikinä enää itse käyttänyt, virvelikalastuskin oli paljolti soutamista ja liian aikaisia heräämisiä. Sata haukea isä piiskasi lomansa aluksi Kivijärvestä ja aina oli poika soutuorjana pitkän päivän aamuvarhaisesta iltahämärään mukana.
Kuva on näin äkkiä kerrottuna ankea. Kuva on väärä: kyllä enemmän on myönteistä kuin kielteistä.
Eikä työ aina ole pakkotahtista tai edes ikävää. Valtavan hienoja elämyksiä sai järvellä ja metsissäkin. Myönteinen puoli ansaitsee omat juttunsa.
Mutta ymmärrä minua, minulle riittää pieni hernepenkki ja retiisit pienille pojille. Ja valmiit taimet riippuviksi puutarhoiksi.
Oma piha on silti aika kiva. Kun sanoin sitä brittiystävälleni my yardiksi, hän katsoi ihmeissään ja sanoi: - It´s a garden!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti