Katsomus vai usko

Sain puhelun jo "menetetyltä" ystävältä, Helsinkiin  muuttaneelta.  Ei unohtuneelta, mutta ...
Olipa mielenkiintoinen asia.  Ehdotetaan kannattajalistan keräämistä, jotta saataisiin aikaan uskontoihin sitoutumaton katsomusoppiaine kouluun, pakolliseksi kaikille.  Perästä kuuluu.

Periaatteessa olen jo kauan ollut samaa mieltä, elämänkatsomustiedon oppisisältöjä olen jo kauan tahtonut kaikille pakolliseksi.  Mitenkään en kiellä uskontoa, mutta ihmettelen sen pakollisuutta ja asemaa oppiaineena.  Hoitaisiko kirkko opetuksen, jos vain teknisesti sovitaan aikaa, tiloja, opettajan palkkaa, osallistumisen vapaaehtoisuutta.  Silloin voisi opettaa uskoakin, ei vain uskonto(tieto)a.
Tutustun netissä saamaani toivomukseen kunnolla, ennen kuin jaan  asiaa edelleen.    Seuraava pohdiskelu ei kuvaa minun uskoani, on vain ajatuksia, joita herää.  Uskohan on myös tunnetta.

Miksi uskonto on (käytännössä) pakollisena oppiaineena?  Myönnän auliisti, että kristinusko ja sen pohja juutalaisuus ovat pitkälti moraalikäsitysteni ja etiikan pohjana.  Mutta miksi niiden pitäisi olla?
Miksi henkilökohtainen pelastus tai rangaistuksen pelko olisi jotenkin parempi käyttäytymisemme syy kuin esimerkiksi YK:n peruskirja, ihmisoikeuksien julistus tai lapsenoikeuksien sopimus?
Tieto oikeasta tai väärästä ei tule poimimalla vain sopivia juttuja ikivanhasta kirjasta, joka on tietynsuuntaisesti ajattelevien kokoama kaanon ja sisältää valtavasti täysin ristiriitaista, vanhentunutta elämänohjetta, josta ei saa puhua.  Uskonto sisältää aina ajatuksen, että ne muut uskonnot ja uskonnottomuus ovat väärässä, minkä luulisi nykyaikana olevan aivan mahdoton ajatus - tai sitten on myönnettävä omankin uskonnon voivan olla väärässä.

Mitä nykyajan käytännön ratkaisuja uskonto tarjoaa?  Muistelen ekaluokan kirjaa, jonka ajatus oli nerokas: oli Raamatun kertomus ja sama asia perään nykyaikaisena pikku tarinana.  Kovin oli lyhyt kirja koko vuoden oppisisällöiksi.  Sitä paitsi sen ratkaisumallin voi johtaa täysin ilman muinaistarinaakin tai monen muunkin uskonnon kautta.

Kirkkoon kuulutaan, kun ei ilkeä erotakaan, jotta pääsisi ripille, jotta olisi kirkkohäät ja halpa hauta.
Moni eroaa ja on eronnut, mutta tavan vuoksi monet roikkuvat mukana.
Mitä järkeä tässä on, roikkua varmuuden vuoksi mukana ilman että usko olisi mitenkään koskettanut saati olisi aina läsnä arjessakin.  Kirkkoon kuulutaan, kun monessa asiassa on oltava reservin upseeri ja kirkon jäsen.  Sentään ei ole pakko olla Kristillisdemokraatti - voiko olla julkeampaa tapaa mitätöidä toisten ajatukset kuin omimalla uskonto yhdelle puolueelle.  Lähisuvussa eräs kirkkoon kuulumaton ei saanut virkaa, kun ei kuulunut kirkkoon - 23 hakemusta hyvillä papereilla huikean työntekijätarpeen aikana, vaikka kukaan päättäjistä ei niin kovin julkiuskovainen ollutkaan.

Se, että kirkolla on ollut valtava merkitys hallintojärjestelmänä, kasvattajana ja kansakuntia yhtenäistävänä (ja samaan aikaan tuomitsevana, pakottavana ja jopa tuhoavana) ei oikeuta samaa asemaa enää, varsinkin kun kirkko vetäytyy aktiivisesti johtajan vastuusta.  Mihin muuhun lainsäädäntöön kirkko vaikuttaa kuin omaa asemaansa koskevaan, miten kirkko vaikuttaa ihmisten arjen toimintaan?  Vaikuttaako kirkko edes mielipiteisiin, kun se ei saa sisäistäkään ryhtiä aikaiseksi tai vielä pahempaa, jakautuu useisiin kirkkokuntiin ja lahkoihin, jotka kaikki ovat ainoita oikeita.

Oikea elämänmalli ei tule myöskään tuomitsemalla toisinajattelevat vääräuskoisiksi, harhaanjohdetuiksi tai pakanoiksi.  Maailmassa on lukemattomia kaikille yhteisiä arvoja, vaikkapa hengen turva, ruumiillinen koskemattomuus, vapaus, omaisuuden turva, perheen kunnioittaminen, vastuu monenmoisista asioista.  Nämä vastuut ja arvot ovat lisääntymään päin, uskonto ei ehdi perässä.  Helppo esimerkki on vaikka suhtautuminen luontoon, "hallitse ja vallitse" on muuttumassa ohjeeksi "säilytä ja hoivaa".  Toinen oiva esimerkki on naisen asema, jonka kanssa nimenomaan uskontojen jopa myönnetään olleen väärässä.

Pelastus uskonnon kautta?  Muistelen "Majurin" opettaneen jotenkin niin, että hyvä työ muuttuu hengen hedelmäksi (so. vaikuttaa pelastumiseen) vain, jos siinä ei ole hyötymoraalia.  Olisiko siis ainoastaan tiedostamaton teko, ei oman maineen tai pelastumisen takia tehty, ns. otollinen teko.  Taitaa olla omilla töillä mahdoton saavuttaa Paratiisia?  Tai sitten on oltava koko elämänmallin niin hyvä, että tiedostamatta tekee aina oikein.  Näkisipä vain - ne oikein hyveelliset kyllä näyttävät hyvyytensä, vaikka kyse on vain heidän omasta käsityksestään oikeasta tai väärästä.
Mihin hyvässä elämässä uskontoa tarvitaan?

Mikäli ne enkelitaivaat ja suvivirret ja seiminäytelmät olisivat virallisestikin perinnettä eivätkä uskontoa, ei todellakaan tarvitsisi miljoonia ohjeita vaikkapa koulun juhlien järjestämiseksi.
Se muslimikin saisi koulussa vain sen ET:n (vastaavan) opetuksen ja tutustuisi myös kristittyyn tapakulttuuriin siinä kuin ns. kristitty lapsi hänenkin tapoihinsa.  No voi kauhistus, joku oppisi ymmärtämään toista, eikä vain tuomitsemaan!

Yhä minusta on komea lista se vanha kansainvälisyyskasvatuksen lista opetuskokonaisuuksista:
kulttuurikasvatus, kehityskasvatus, ympäristökasvatus, tasa-arvokasvatus, ihmisoikeuskasvatus, aseriisunta- eli rauhankasvatus.  En niitä nyt puhki selitä, mutta kyllä noilla jo aika hyvä ihminen maailmaan saadaan.