Hirmuista tuulta monta päivää. Nuoskalla on niin kosteaa, että viima puree pahemmin kuin pikku pakkasella. Ei voi hiihtää, ja vaikka jäällä ei ole lunta, retkiluistelukaan ei maita. Kyhjötystä sisällä siis. Tulee pikkupakkanen, mutta merellä on 15-metrisiksi mitattuja aaltoja (kotona vain 1,65) ja tuuli repii hatunkin päästä, ulkoile siinä sitten.
Mutta ulos on mentävä, mökkihöperöksi muuten sohvautuu. Aamulenkiksi ajattelen käydä Korkkitehtaan rannassa. Myötätuuli vie kävelijää, veisi lujaakin, mutta pienen lumikerroksen alla on vaanimassa kivikova jää, ja paikoin lumi on hyvin huonosti kiinni jäässä. Spede-kävelyä, astumista koko pohjalla tarvitaan, matka joutuu hitaasti rullaten. Rannassa ei tuule lainkaan: Lappeenranta on somasti Salpausselän sivuhaaralla, ja harju estää etelätuulen.
Jäältä on lumi lakaistu Taipalsaarelle. Kävelen jäälle: 50 metriä rannasta alkaa korvissa vinkua taas. Tyhjä muoviämpäri on karannut jostakin ja kolisee, pyörii kohti Nuottasaarta, en yritäkään juosta kiinni. Eipä näy pilkkimiehiä!
Kierrän aallonmurtajat ja nousen maihin Upseerikerhon kohdilla. Nousen harjulle ja taas kerran käyn tutkimassa muistomerkeiksi jätetyt panssarivaunut ja rynnäkkötykin varuskunnan portilla.
Valtakadun tähän päähän on tuskin koskaan asiaa, korkeintaan tästä ajaa autolla Helsingintielle välttääkseen Suonionkadun ruuhkat. Nenä on kohti maata liukkauden takia, mutta jotenkin kerrostalon seinän kuva osuu näkökenttään kuitenkin: sotilas valkoisen ratsun kanssa. Ylitän tien nähdäkseni paremmin ja pääsen taas tuuleen talojen suojasta. Toisenkin kuvan näen, värikkäämmän.
--------------------
Hevosmies on tietenkin Rakuuna. Aikanaan täällä palveli rakkuunoita, oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ei toki enää kahta rakuunarykmenttiä (URR ja HRR), vain UudRakP, Uudenmaan Rakuunapataljoona enää. Ei luurankotakkeja ja punaisia housuja, tavalliset sotilaskamppeet ja keltaiset laatat, joita täällä myös palvelleet Karjalan Tykistörykmentin putkenrassit sanoivat hevosen kuseksi. Heillähän olikin punainen kauluslaatta. Appiukko oli valokuvassa luurankotakissa ja osasi "hoplata" hevosen pystyyn, osasi vähän vikeltääkin. Oli myös Rottakoulu eli Kanta-aliupseerikoulu harjoituskomppanioineen tummanvihreissä, oranssireunaisissa laatoissaan ja vielä soittokunta sinisissään.
Aselajiylpeyttä piisasi iltalomalla kaupungilla, enimmäkseen toki naljailuna, mutta oikein tappeluinakin, joita selvitellessä tärkein kysymys vääpelillä oli: - Voititteko? Myös siviilit heittivät usein sen verran herjaa, että ottelu syntyi.
Riitaa lietsoi viinakin, mutta jos noudatti kunnon sotilasohjetta, ongelmaa ei syntynyt. Minullekin, alokasjoukkueelle siis, Kouvolassa vääpeli ennen iltalomaa valisti: -Juoda saa, mutta humalaan ei saa tulla!
Itselläni oli viestin violetti keltaisin reunoin: pelkkä väri jo vastasi vänrikkiä. Mutta mitäs tässä kehumaan, kaikkihan tietävät, että titari on ritari. Myöhemmin kyllä ekaluokan radisteja kaapattiin ilmavoimien viestiin, minutkin, ja jouduin sinisiin. Isä kyllä sanoi, että ainoa oikea väri on jalkaväen vihreä, muut ovat vain jalkaväkeä tukevia aselajeja - mihin sai ja piti vastata, että se jalkaväki kun ei yksin pärjää. Kouvolassa oli alokas- ja kokelasaikana viestiläisten tultava toimeen samassa varuskunnassa EK:n vihreiden, Autokomppanian sinisten ja Taivaallisten ohiampujien eli Pulunkivittäjien (Ilmatorjunta) punaisten kanssa, iltalomalla törmäsi vielä Pinohiirien violettiinkin, nämä kun tulivat Korialta siitä vierestä. Aliupseerikoulun kävin Riihimäellä turvallisen violetissa ympäristössä, siellä kun oli Viestirykmentti, ja Haminasaa RUK.saa taas oli oma laattansa, sama kaikille aselajeille. Mutta olihan Haminassa myös kaislajääkäreitä, Rannikkojääkäreitä keltareunaisissa vihreissään, kuulemma räpylät kasvaneena varpaiden väliin. Lappeenrannan Rakuunoistahan sanottiin, että oli "Lepperin kuva perseessä", so. he ajoivat polkupyörällä niin paljon, että satulan kuva painui takapuoleen. Tykkijulleja tarkkailttiin muka hoikkina ja pitkinä, mutta harjastukkina, jotta he sopisivat putkenrasseiksi.
Onhan täällä ollut laivastoasemakin, ja sitä varten on kaivettu useitakin kanavia, esimerkiksi Käyhkää, Kukonharju ja Varkaantaipale, siis Suvorovin kanavat, mutta mitään siitä Saimaan laivastosta ei täällä enää näy. Osattiin kyllä sanoa täälläkin ainakin vielä 60-luvun lopulla merimiespukuisille lomalaisille niin kuin kuuluu: - Onpas vesi matalalla kun silakat ovat kuivalla maalla!
Varuskunta oli merkittävä työllistäjä ja olennainen osa kaupunkia. Mitäpä siitä on jäljellä?
On Maasotakoulu harjoituskomppanioineen. On Sotilassoittokunta, iso onkin, ja perinnesoittokunta. Entinen kasarmialue on Rakuunamäen kaupunginosa, jossa perinteitä kunnioittaen on vanhoja rakennuksia korjattu ja uudisrakentaminen on harkittua. Asukkaat ovat aiheesta ylpeitä.
Ratsuväki kyllä kuuluu Rakuunasoittokuntana. Perinneratsukot ratsastavat kesäisin sataman tienoilla. Yhden kaupunginosan nimi on Leiri, ja useita kadunnimiä on muistuttamassa menneisyydestä. Itsekin asuin muutaman vuoden Kapteeninkadulla, en Leirissä, mutta siinä vieressä Kesämäessä, Leirikentän/lentokentän toisella laidalla.
(Harapaisen kadunnimet ovat sen sijaan peruja siellä aikanaan olleesta raviradasta)
Huhtiniemen kainalossa esikunta-alue on osin säilynyt, mutta huomion nappaa sinne siirretty entinen Taikinamäen koulu, nykyinen Steiner-koulu.
Ilmavoimia lappeenrannassa ei ole. Mutta olipahan kuitenkin Suomen ensimmäinen sotilaslentokenttä ja sen muistomerkki. Aivan vieressä on karjalaisten hävittäjälentäjien muistomerkki, josta voi lukea aivan huikeita pudotuslukuja. Harmi, että nämä muistomerkit jäävät monelta kokonaan huomaamatta, vaikka ne ovat aivan Prisman vieressä.
Muitakin sotilaallisia muistomerkkejä toki on. Esimerkiksi Maakuntamuseon edustalla seisovat tykit kannattaa käydä katsomassa samalla reissulla kun käy Ratsuväkimuseossa ja ihmettelee (muka) veressä valunutta virstanpylvästä Kristiinankadun rinteessä. Ja Pusupuistossa on hoplaava rakuunapatsas, komea kuin mikä, joka aluksi oli pankkisalin koristeena. Ja niin kuin monella muullakin paikkakunnalla, on täällä muistomerkkejä muodostetuista yksiköistä ja Karjalaan jääneistä, komeimpana Äiti Karjala kunniapaikalla Sankarihautausmaan (suurin Helsingin ulkopuolella) ja Kaupungintalon välissä. Sotilas on täällä aina läsnä.
Minustahan piti tulla upseeri. Oli jo hakupaperitkin, heitin roskikseen, kun sain kutsun OKK:n pääsykokeisiin. On silti oltu sotilasoppilaitoksen opettajana, Ritva myös, Päällystöopistolla.
Juhlahetki oli, kun kertausharjoituksissa ei saanut laskea "valtaamaamme" tupaan Päällystöopiston yläkerrassa työkavereitakaan, opiston kapiaisia. Oli niin salaista, olikin. Kiva oli vänrikin sanoa everstille ei! Uskoi, puhisi, mutta uskoi.
Suomen armeija ei ole uhka kenellekään, eikä saa tulla uhaksi. Minua on aina kiehtonut armeija jollain tasolla, ja armeija oli olennainen osa Lappeenrantaa.
Mutta voi miten hyvä on, että sitä ei ole minun elinaikanani tarvittu tositoimiin. Vielä hienompaa on, että armeija on koko Suomen armeija, eikä sitä käytetä oman kansan kurittamiseen.
Mutta ulos on mentävä, mökkihöperöksi muuten sohvautuu. Aamulenkiksi ajattelen käydä Korkkitehtaan rannassa. Myötätuuli vie kävelijää, veisi lujaakin, mutta pienen lumikerroksen alla on vaanimassa kivikova jää, ja paikoin lumi on hyvin huonosti kiinni jäässä. Spede-kävelyä, astumista koko pohjalla tarvitaan, matka joutuu hitaasti rullaten. Rannassa ei tuule lainkaan: Lappeenranta on somasti Salpausselän sivuhaaralla, ja harju estää etelätuulen.
Jäältä on lumi lakaistu Taipalsaarelle. Kävelen jäälle: 50 metriä rannasta alkaa korvissa vinkua taas. Tyhjä muoviämpäri on karannut jostakin ja kolisee, pyörii kohti Nuottasaarta, en yritäkään juosta kiinni. Eipä näy pilkkimiehiä!
Kierrän aallonmurtajat ja nousen maihin Upseerikerhon kohdilla. Nousen harjulle ja taas kerran käyn tutkimassa muistomerkeiksi jätetyt panssarivaunut ja rynnäkkötykin varuskunnan portilla.
Valtakadun tähän päähän on tuskin koskaan asiaa, korkeintaan tästä ajaa autolla Helsingintielle välttääkseen Suonionkadun ruuhkat. Nenä on kohti maata liukkauden takia, mutta jotenkin kerrostalon seinän kuva osuu näkökenttään kuitenkin: sotilas valkoisen ratsun kanssa. Ylitän tien nähdäkseni paremmin ja pääsen taas tuuleen talojen suojasta. Toisenkin kuvan näen, värikkäämmän.
--------------------
Hevosmies on tietenkin Rakuuna. Aikanaan täällä palveli rakkuunoita, oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ei toki enää kahta rakuunarykmenttiä (URR ja HRR), vain UudRakP, Uudenmaan Rakuunapataljoona enää. Ei luurankotakkeja ja punaisia housuja, tavalliset sotilaskamppeet ja keltaiset laatat, joita täällä myös palvelleet Karjalan Tykistörykmentin putkenrassit sanoivat hevosen kuseksi. Heillähän olikin punainen kauluslaatta. Appiukko oli valokuvassa luurankotakissa ja osasi "hoplata" hevosen pystyyn, osasi vähän vikeltääkin. Oli myös Rottakoulu eli Kanta-aliupseerikoulu harjoituskomppanioineen tummanvihreissä, oranssireunaisissa laatoissaan ja vielä soittokunta sinisissään.
Aselajiylpeyttä piisasi iltalomalla kaupungilla, enimmäkseen toki naljailuna, mutta oikein tappeluinakin, joita selvitellessä tärkein kysymys vääpelillä oli: - Voititteko? Myös siviilit heittivät usein sen verran herjaa, että ottelu syntyi.
Riitaa lietsoi viinakin, mutta jos noudatti kunnon sotilasohjetta, ongelmaa ei syntynyt. Minullekin, alokasjoukkueelle siis, Kouvolassa vääpeli ennen iltalomaa valisti: -Juoda saa, mutta humalaan ei saa tulla!
Itselläni oli viestin violetti keltaisin reunoin: pelkkä väri jo vastasi vänrikkiä. Mutta mitäs tässä kehumaan, kaikkihan tietävät, että titari on ritari. Myöhemmin kyllä ekaluokan radisteja kaapattiin ilmavoimien viestiin, minutkin, ja jouduin sinisiin. Isä kyllä sanoi, että ainoa oikea väri on jalkaväen vihreä, muut ovat vain jalkaväkeä tukevia aselajeja - mihin sai ja piti vastata, että se jalkaväki kun ei yksin pärjää. Kouvolassa oli alokas- ja kokelasaikana viestiläisten tultava toimeen samassa varuskunnassa EK:n vihreiden, Autokomppanian sinisten ja Taivaallisten ohiampujien eli Pulunkivittäjien (Ilmatorjunta) punaisten kanssa, iltalomalla törmäsi vielä Pinohiirien violettiinkin, nämä kun tulivat Korialta siitä vierestä. Aliupseerikoulun kävin Riihimäellä turvallisen violetissa ympäristössä, siellä kun oli Viestirykmentti, ja Haminasaa RUK.saa taas oli oma laattansa, sama kaikille aselajeille. Mutta olihan Haminassa myös kaislajääkäreitä, Rannikkojääkäreitä keltareunaisissa vihreissään, kuulemma räpylät kasvaneena varpaiden väliin. Lappeenrannan Rakuunoistahan sanottiin, että oli "Lepperin kuva perseessä", so. he ajoivat polkupyörällä niin paljon, että satulan kuva painui takapuoleen. Tykkijulleja tarkkailttiin muka hoikkina ja pitkinä, mutta harjastukkina, jotta he sopisivat putkenrasseiksi.
Onhan täällä ollut laivastoasemakin, ja sitä varten on kaivettu useitakin kanavia, esimerkiksi Käyhkää, Kukonharju ja Varkaantaipale, siis Suvorovin kanavat, mutta mitään siitä Saimaan laivastosta ei täällä enää näy. Osattiin kyllä sanoa täälläkin ainakin vielä 60-luvun lopulla merimiespukuisille lomalaisille niin kuin kuuluu: - Onpas vesi matalalla kun silakat ovat kuivalla maalla!
Varuskunta oli merkittävä työllistäjä ja olennainen osa kaupunkia. Mitäpä siitä on jäljellä?
On Maasotakoulu harjoituskomppanioineen. On Sotilassoittokunta, iso onkin, ja perinnesoittokunta. Entinen kasarmialue on Rakuunamäen kaupunginosa, jossa perinteitä kunnioittaen on vanhoja rakennuksia korjattu ja uudisrakentaminen on harkittua. Asukkaat ovat aiheesta ylpeitä.
Ratsuväki kyllä kuuluu Rakuunasoittokuntana. Perinneratsukot ratsastavat kesäisin sataman tienoilla. Yhden kaupunginosan nimi on Leiri, ja useita kadunnimiä on muistuttamassa menneisyydestä. Itsekin asuin muutaman vuoden Kapteeninkadulla, en Leirissä, mutta siinä vieressä Kesämäessä, Leirikentän/lentokentän toisella laidalla.
(Harapaisen kadunnimet ovat sen sijaan peruja siellä aikanaan olleesta raviradasta)
Huhtiniemen kainalossa esikunta-alue on osin säilynyt, mutta huomion nappaa sinne siirretty entinen Taikinamäen koulu, nykyinen Steiner-koulu.
Minustahan piti tulla upseeri. Oli jo hakupaperitkin, heitin roskikseen, kun sain kutsun OKK:n pääsykokeisiin. On silti oltu sotilasoppilaitoksen opettajana, Ritva myös, Päällystöopistolla.
Juhlahetki oli, kun kertausharjoituksissa ei saanut laskea "valtaamaamme" tupaan Päällystöopiston yläkerrassa työkavereitakaan, opiston kapiaisia. Oli niin salaista, olikin. Kiva oli vänrikin sanoa everstille ei! Uskoi, puhisi, mutta uskoi.
Suomen armeija ei ole uhka kenellekään, eikä saa tulla uhaksi. Minua on aina kiehtonut armeija jollain tasolla, ja armeija oli olennainen osa Lappeenrantaa.
Mutta voi miten hyvä on, että sitä ei ole minun elinaikanani tarvittu tositoimiin. Vielä hienompaa on, että armeija on koko Suomen armeija, eikä sitä käytetä oman kansan kurittamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti