Leo posotteli äitinsä kanssa ISOLLA junalla jo perjantaina meille. Otso ei joutanut, lauantaina oli ensimmäiset kaverisynttärit, ja hän tuli vasta lauantaina isän kanssa automiehinä.
Leo ehti ristiäisiin ja sukujuhliin, mikä Otsoa suuresti harmitti.
Juhlista palattiin, jo olivat Pasi ja Otso tulleet. Vaariuden tähtihetki: Otso ampaisi ohi Mummon, ohi Leon, ohi Äidin kiipeämään Vaarin syliin, hädin tuskin sain auton ovea kiinni.
Eniten kertomista oli toki äidille, sentään oli oltu Tyynen 5v-synttäreillä.
Pyhä oli kuuma, 27 astetta. Perhe kävi uimassa ja toiveikkaana jätettiin vesilelu kuuriin, jospa viikolla sitten taas vaarin ja mummon kanssa. Vielä mitä! Alkoi sadekausi, jatkuvaa sadetta alkuviikko ja melkein jatkuvaa, kunnes perjantai salli olla ulkona enemmän. Paikallinen sadekuuro oli todellakin paikallinen, ankkuroi meidän päällemme.
Ja sadeko meitä estäisi? Maanantai meni kotihommissa, mitä nyt kävelimme kauppaan ollaksemme edes vähän ulkona. Illalla Arvi-koira antoi oppia koiran kanssa olemisesta olemalla mallikelpoinen kaverikoira. Mutta vaari kyllästyi olemaan sisällä ja niin on käyty mansikkametsässä, laavulla, kalaretkellä. Mummo urheasti mukana! Sadevaate on kova sana - silti vesi on myös sisäpuolella, ja saappaat ja romppeet ovat täyttäneet pesuhuonetta.
Ilahduttaa suuresti, että pojat eivät todellakaan vingu itikoista, eivät ainaisesta sateesta. He jaksavat sitkeästi jatkaa esimerkiksi mansikankeräämistä aivan räkäkelissäkin, saimme sentään yli litran. Ja huomaa, mansikat piti vielä valita, suurin osa oli raakoja.
Ja mustikankeruu taitaa olla ihan ykköstä, varsinkin Otso haluaisi olla pylly pystyssä. Oikein piti komentaa esimerkiksi syömään tikkupullaa, kun ei olisi joutanut. Onkiminenkaan ei ollut yhtä jännää, tarvittiin paarma: - Kärpänen puri otsaan! saamaan mies mummon onkipariksi takaisin. Laavulta lähtiessäkin piti vielä kerätä kourallinen mustikoita evääksi pitkospuille.
Yksi reissu jäi tekemättä, emme päässeet kantarellimetsään. Metsäkone oli mössännyt noin 50 metriä tetä autolla ajamattomaan kuntoon, piti veivata auto ympäri ja kurvata laavulle. Kävin hakemassa seuraavana aamuna ne kantarellit itsekseni, mopohan selviää mokomasta.
Olisihan kanttiksia toki muuallakin, näimmekin, mutta tuo paikka olisi ollut sopivan kävelymatkan päässä. Toista kautta pojat eivät sinne pääse, on turhan haasteellinen ojanylitys välissä.
Laavulla tikkupulla, mehu ja keksi olivat kova sana. Monenlaista meuhkaamista riitti, vaikka kiville ei mummo antanutkaan kiivetä liukkauden takia. Leo harjoitteli puukkonsa käyttöä, teroitteli pihlajanvitsaa keihääksi jo aika taitavasti. Se keihäskin lensi jo aika komeasti, mutta aina oli Otso pidettävä loitolla, on pidettävä, kun sen vitsan molemmat päät ovat aina tarjolla silmiin.
Mustikoita tuli kotiin asti onkireissulta. Ankara ukaasi oli, että ne syödään keittiön pöydän ääressä.
No minkäpä pojat sille, että mustikat ovat liikkuvaa sorttia. Melko pian Mummo ilokseen havaitsi kaksi miestä ja mustikat ainoan todella kalliin huonekalumme, takkahuoneen sohvan päällä. Ei ollut ihan kuiskattu ohje siirtyä keittiöön... Voisin kuvitella mustikan väriä sohvassa, pojillepa ei mokoma tullut mieleenkään.
Uutta ja hienoa on rohkea maistaminen. Tulisiko tuosta vähitellen tapa? Joko hyit ja yököttelyt voisivat jäädä ja tilalle tulla: - Kiitos vähän! Tai voisiko peräti joku ruoka vakiintua aivan tavalliseksi syötäväksi? Yllättäen vanhempi herra oli parempi maistelija.
Kalaa miehet syövät tosi hienosti. Karjalanpaistin kastike alkoi maistua, eikä muistettukaan voita perunalle lopulta. Ongitut särjet piti poikien pyynnöstä paistaa, niitä syötiin ja ainakin Leo osai jo ruotiakin, Otso taas halusi kalan luurankoja enemmän kuin särkeä itseään, maistoi toki selkäfileet. Jopa tomaattipala kelpasi - fetajuustopalkalla!
Ei nututa-mies on nukkunut joka päivä kunnon päiväunet, se isompikin on lepäillyt. Mummo on sitkeästi lukenut unisatuja ja tainnut vähän olla unitarpeessa itsekin.
Upeaa on, että voi aika paljon puuhastella itsekin, vuolla vaikka kirjanmerkkejä ja voiveitsiä, kun ukot ovat jo noin isoja. Ei tarvitse ihan joka hetki olla sanomassa, mitä leikitään tai vahtimassa, pysyvätkö miehet pihalla tai kiipeävätkö tikkailla.
Mutta parasta on, että pojat viihtyvät ja leikkivät keskenään oikein mainiosti, pari riitaa päivässä kuuluu asiaan.
Desiibelimittari olisi kyllä tarpeen...
Leo ehti ristiäisiin ja sukujuhliin, mikä Otsoa suuresti harmitti.
Juhlista palattiin, jo olivat Pasi ja Otso tulleet. Vaariuden tähtihetki: Otso ampaisi ohi Mummon, ohi Leon, ohi Äidin kiipeämään Vaarin syliin, hädin tuskin sain auton ovea kiinni.
Eniten kertomista oli toki äidille, sentään oli oltu Tyynen 5v-synttäreillä.
Pyhä oli kuuma, 27 astetta. Perhe kävi uimassa ja toiveikkaana jätettiin vesilelu kuuriin, jospa viikolla sitten taas vaarin ja mummon kanssa. Vielä mitä! Alkoi sadekausi, jatkuvaa sadetta alkuviikko ja melkein jatkuvaa, kunnes perjantai salli olla ulkona enemmän. Paikallinen sadekuuro oli todellakin paikallinen, ankkuroi meidän päällemme.
Ja sadeko meitä estäisi? Maanantai meni kotihommissa, mitä nyt kävelimme kauppaan ollaksemme edes vähän ulkona. Illalla Arvi-koira antoi oppia koiran kanssa olemisesta olemalla mallikelpoinen kaverikoira. Mutta vaari kyllästyi olemaan sisällä ja niin on käyty mansikkametsässä, laavulla, kalaretkellä. Mummo urheasti mukana! Sadevaate on kova sana - silti vesi on myös sisäpuolella, ja saappaat ja romppeet ovat täyttäneet pesuhuonetta.
Ilahduttaa suuresti, että pojat eivät todellakaan vingu itikoista, eivät ainaisesta sateesta. He jaksavat sitkeästi jatkaa esimerkiksi mansikankeräämistä aivan räkäkelissäkin, saimme sentään yli litran. Ja huomaa, mansikat piti vielä valita, suurin osa oli raakoja.
Ja mustikankeruu taitaa olla ihan ykköstä, varsinkin Otso haluaisi olla pylly pystyssä. Oikein piti komentaa esimerkiksi syömään tikkupullaa, kun ei olisi joutanut. Onkiminenkaan ei ollut yhtä jännää, tarvittiin paarma: - Kärpänen puri otsaan! saamaan mies mummon onkipariksi takaisin. Laavulta lähtiessäkin piti vielä kerätä kourallinen mustikoita evääksi pitkospuille.
Yksi reissu jäi tekemättä, emme päässeet kantarellimetsään. Metsäkone oli mössännyt noin 50 metriä tetä autolla ajamattomaan kuntoon, piti veivata auto ympäri ja kurvata laavulle. Kävin hakemassa seuraavana aamuna ne kantarellit itsekseni, mopohan selviää mokomasta.
Olisihan kanttiksia toki muuallakin, näimmekin, mutta tuo paikka olisi ollut sopivan kävelymatkan päässä. Toista kautta pojat eivät sinne pääse, on turhan haasteellinen ojanylitys välissä.
Laavulla tikkupulla, mehu ja keksi olivat kova sana. Monenlaista meuhkaamista riitti, vaikka kiville ei mummo antanutkaan kiivetä liukkauden takia. Leo harjoitteli puukkonsa käyttöä, teroitteli pihlajanvitsaa keihääksi jo aika taitavasti. Se keihäskin lensi jo aika komeasti, mutta aina oli Otso pidettävä loitolla, on pidettävä, kun sen vitsan molemmat päät ovat aina tarjolla silmiin.
Mustikoita tuli kotiin asti onkireissulta. Ankara ukaasi oli, että ne syödään keittiön pöydän ääressä.
No minkäpä pojat sille, että mustikat ovat liikkuvaa sorttia. Melko pian Mummo ilokseen havaitsi kaksi miestä ja mustikat ainoan todella kalliin huonekalumme, takkahuoneen sohvan päällä. Ei ollut ihan kuiskattu ohje siirtyä keittiöön... Voisin kuvitella mustikan väriä sohvassa, pojillepa ei mokoma tullut mieleenkään.
Uutta ja hienoa on rohkea maistaminen. Tulisiko tuosta vähitellen tapa? Joko hyit ja yököttelyt voisivat jäädä ja tilalle tulla: - Kiitos vähän! Tai voisiko peräti joku ruoka vakiintua aivan tavalliseksi syötäväksi? Yllättäen vanhempi herra oli parempi maistelija.
Kalaa miehet syövät tosi hienosti. Karjalanpaistin kastike alkoi maistua, eikä muistettukaan voita perunalle lopulta. Ongitut särjet piti poikien pyynnöstä paistaa, niitä syötiin ja ainakin Leo osai jo ruotiakin, Otso taas halusi kalan luurankoja enemmän kuin särkeä itseään, maistoi toki selkäfileet. Jopa tomaattipala kelpasi - fetajuustopalkalla!
Ei nututa-mies on nukkunut joka päivä kunnon päiväunet, se isompikin on lepäillyt. Mummo on sitkeästi lukenut unisatuja ja tainnut vähän olla unitarpeessa itsekin.
Upeaa on, että voi aika paljon puuhastella itsekin, vuolla vaikka kirjanmerkkejä ja voiveitsiä, kun ukot ovat jo noin isoja. Ei tarvitse ihan joka hetki olla sanomassa, mitä leikitään tai vahtimassa, pysyvätkö miehet pihalla tai kiipeävätkö tikkailla.
Mutta parasta on, että pojat viihtyvät ja leikkivät keskenään oikein mainiosti, pari riitaa päivässä kuuluu asiaan.
Desiibelimittari olisi kyllä tarpeen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti