Oppikouluun pääseminen tarkoitti monta isoa asiaa. Ensinnäkin jo tiedonsaantipäivänä sai olla hetken sankari, esimerkiksi sain elämäni ensimmäisen kukan, kiitos vain Olli Pulli!
Sain myös ihan oman polkupyörän vanhan naistenpyörärämän tilalle, se se vasta hieno oli, kunnostettu ja maalattu Pekan vanha Pyrkijä-nuorisopyörä. Ja oppikoululaisella kuului olla kello! Oli suorastaan vaikea ajaa pyörää, kun piti koko ajan pitää rannetta niin, että se kello näkyi.
Käsi väsyi myös, kun koko päivän kulki käsivarsi koholla, pitihän kellon näkyä, statuksen nousun symbolin.
Puukko oli suunnilleen samassa iässä otettu - omaa en muista saaneeni, niitä vain oli - ison pojan merkki. Puukko edellytti tiettyä käden taitoa. Puukon kanssa oli osattava liikkua turvallisesti. Puukkoa ei saanut heittää tai sillä leikkiä. Mitä tahansa ei saanut vuoleskella, mihin tahansa ei jälkeä jättää. Missä vain ei vuoltu, ketään kohti ei saanut vuolla. Jopa lastut piti pihalla kerätä pois, ei toki liiterin luota. Kalatkin perattiin omalla puukolla.
Hyviä madonlukuja tuli turvallisuudesta ja vastuusta.
Mutta yksi asia jäi opettamatta ja sen mukana saapui vaara. Aikansa puukko oli terävä, ja sahauspinnoista ja rimoista syntyi nuoli poikineen, kaarnasta tai laudastakin veneitä, pehmeästä lepästä kaikenlaista. Puukko kulki aina mukana.
Mutta eräänä päivänä tylsyvä puukko alkoi lipsahdella ja silloin tuli se haava. Ja tuli toisia, onneksi ei koskaan vakavampaa. Pahin haava tuli itse asiassa
siitä, että äiti toi linkkuveitsen yhteiseksi. Taskuun se mahtui, oli hieno ja valkoinen, mutta se kun oli auttamattoman tylsä ja monikin sai haavan jo samana iltana.
(Oikein tosipahaa jälkeä syntyi, kun pikkuveli otti nelivuotiaana (?) keittiön laatikosta puukon ja lähti leikkimään sillä vessan portaille. Yritin ottaa sen pois, hän ojensi sen terä edellä ja sitten ykskaks tempisi takaisin. Oli vasen keskisormi kuukauden kipeä!)
Kipu opetti etsimän terävää puukkoa keittiön laatikoista. Kohta nekin olivat tylsiä, ja sitten oltiinkin "viemässä mäkeen" niitä isän jemmaamia parempia puukkoja.
Salaa. No lineaarista karjuntaa, tukkapöllyä se tiesi - syystä toki, mutta olisikohan ollut syytä kerätä ne kaikki "omatkin" puukot ja terottaa ja ennen muuta opettaa terottamaan ne.
(Lapin matkalla -66 pelasin pajatsoa kaikilla taukopaikoilla, ja Ranualla oli rahaa niin paljon, että ostin leukun. No mitäs se puukkojaan varjeleva isä: kivellä kilkutti leukun kantaan, kärjellä kaivoi vuorikristallia Norjan tunturista. Olen jotunut kiinnittämään helan, muotoilemaan kärjen uudelleen jne. Leuku on takkapuukkona yhä, ja kovin on kärsineen näköinen.)
Vääpeli Kouvo se terotteli kirveitään tahkolla, sai olla vesipoikaa ja veivaajaa. Ja eikös tuo alkanut liipata puukkoaankin. Eipä ollut vaikean näköistä.
Aluksi vain omaa puukkoa hioi liian hellällä kädellä, mutta yritystä oli. Eikä osannut oikein ottaa lommoja pois tai ns. palkoa terästä. Mutta tylsällä puukolla en tee yhtään mitään. Enää.
Onhan noita puukkoja ollut, nytkin on varmaan 20. On hyviä, on huonoja. Ja on yhteen asiaan hyviä. Raksamorakin on tosihyvä paikassaan, esimerkiksi puuveitsen teossa. Hyvässä puukossa on kunnon kiilaterä, paksuhko selkä peukalon tueksi, se käy käteen monessa asennossa, on tasapainossa.
Surkein on tosi komea RUK:n kurssipuukko: se on niin kovaa metallia, että sitä ei voi teroittaa. Ja sitten on se paras kaveri, retkipuukko, pehmeää hiiliterästä, käsin tehty, johon liittyy muistoja antajistaan (tosi kiva luokka).
Olen hankkinut oikein kunnon puukon annettavaksi kevätjuhlassa viimeisen oman luokkani lähtiessä yläkouluun. Jakoperusteeksi olen ajatellut vastuullisuuden
kaikissa toimissa olivat se sitten omia tehtäviä tai toisista huolehtimista. Säännöt muokkautuvat.
Saaja voi toki olla tyttö tai poika. Myös naisen asuun kuului puukko.
Ja pojalla pitää olla puukko. Ja vaarin pitää osata tehdä pajupilli ja leirikeppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti