46

Teen kaiken viimeistä kertaa, sananmukaisesti. Suunnistin luokkien kanssa viimeisen kerran. Aloitin syyslomaa viimeisen kerran. Lähden virkamatkalle viimeistä kertaa.

Työpäiviä on 46 jäljellä eli ne mahtuvat hyvin kammalle.

Työkaveri kyselee - arvostaen - kaikenlaista. Esimerkiksi: - Mikä se on tuntunut kaikkein parhaalta uran aikana? Vastaapa tuohon ykskaks! Pienellä harkinnalla alkaa luetella iloisia silmiä, kun on opittu jotain, leirikouluja, työkavereita. Mutta nyt alkaa alitajunta sanoa, että tietyt luokat ja tietyt oppilaat ovat ne, jotka jäävät ikuisesti jäljelle. Esimerkiksi ei edellinen vaan sitä edellinen luokkani: oppivat oppimaan, hoitivat luokan todella isot sisäiset jutut mallikkaasti, vetivät mukanaan pari HOJKS-oppilasta hyviin tuloksiin, voittivat kaiken saatavilla olevan urheilussa, tekivät hurjaa jälkeä valtakunnallisissa kokeissa. Ja oppivat ihmisiksi, välittivät oikeasti toisistaan. Ansio on lasten, ope kai oli suunnilleen samanlainen silloinkin.

Luokat eivät ole veljeksiä. Tavallinen on outo käsite! Erään kerran 13 oppilaasta 11 oli erityisen tuen tarpeessa. Joskus oli 34 oppilasta ja siihen päälle äidinkielen, liikunnan, matematiikan tunneilla vielä kuulovammaisten koulun oppilaita sopeutumassa pari. Voittopuolisesti lapset kuitenkin ovat se, mikä työn mielekkääksi tekee, ja kuka 34:stä on se "liika"?

Työ on muuttunut. Opettajasta on yhä enemmän tullut sosiaalityöntekijä ja kasvattaja. Toisaalta tietoa on enemmän, se on helpommin saatavilla, opettaja on työnohjaaja. Vähän jää aikaa lopulta olla se turvallinen ja oikeasti läsnä oleva aikuinen.

Vanhemmista on tullut yhä vaativampia, ja toisekseen he siirtävät yhä enemmän vastuuta koululle. Monella on vain oikeuksia, ei lainkaan velvollisuuksia edes oman lapsensa asiassa.
Lapset eivät aina jaksa keskittyä kuin pari minuuttia, odottaa vuoroaan tai kunnioittaa toisen oikeuksia - mutta se ei ole lapsen vika, niinhän se toinen työkaveri aivan oikein sanoi.
Lyhytjänteinen lapsi tarvitsisi työssä oppimista. Lapset eivät myöskään jaksa: he eivät nuku, he eivät liiku, eivätkä kodit muuta kuin tukevat tätä pullamössöilyä.

Näin kirjoittaessa alkaa tuntua hyvältä ja pahalta: elämä on ollut rikasta.
Mutta niin se on tästä eteenpäinkin!