Kevät tulee liian nopeasti/hitaasti

Pääsin irti kiertoradalta, lentokentän reunasta. Kurvasin Mäntylään ja edelleen Vihtolaan.

Keli oli rapsakka ja meno ilmaista kyytiä.

Baana Delta-auton kulmalta maakaasulinjalle ja edelleen tunnelin läpi oli mahtavassa kunnossa, mitä nyt vähän sai roskaa ladulla väistellä. Ihmisiä tuli ja meni, kaikilla oikein leppoisa meno hyvässä säässä.

Kurvasin vasempaan Mattila - Lentokenttätien alituksen jälkeen. Ei ollut kone käynyt,mutta urat olivat selvät ja suksi luisti. Ja sitten alkoi mäki kohti Kuutostien alitusta. Vauhti kiihtyi jäisellä uralla, kiihtyi aivan liian kovaksi. Valintatilanne: joko käännyt niin rajusti, että suksien reunat repeilevät tai lasket suoraan sillan alla odotteleviin suola- ja hiekkapommeihin, joita aura on siihen auliisti kasaillut. Valitsin sen kolmannen, se oli hyppy persiilleen hankeen ladun oikealle puolelle. Tamppasin alas.

Mattilassa alkoi saada kuvaa todellisuudesta. Mitään pitoa ei ollut, oli pakko luistella pertsasuksilla. Lisäksi latu-ura oli paikoin jopa ummessa roskasta, joka olisi hitsautunut pitovoiteisiin ja tökki kovasti. No, meno oli edelleen kevyttä ja ehtiihän lustelemalla aika paljon väistellä.

Mäntylässä alkoi se puolen kilometrin mäki alas kohti sähkölinjaa. Keskikohta oli niin urilla ja jäässä, että älysin mennä hiljaa. Ja vielä hiljempaa ymmärsin onneksi mennä alas Tunnelikadun reunaan: siellä odottikin se äkkimutka, nyt jäisenä. Tuli vastaan suksia kantava nainen, joka ei ollut älynnyt mennä hiljaa...

Seuraava, reitin isoin ylämäki olikin yhtä neulasta. Neulasmaton läpi suksi jotenkin kyllä leikkaa, kun ylämäessä ollaan kanteilla, mutta luistoa ei ole, ja umpihikisenä sainkin sitten miettiä, miten selviäisin seuraavasta, reissun tavallisesti mukavimmasta ja tosivauhdikkaasta laskusta.

Auraamalla - ääni raastoi nuukaa sydäntä enemmän kuin jäistä lunta - tulin yli puolen välin ja lopun sentään annoin huilata menemään, askeltamalla selvitin mutkat.

Puoli kilometriä roskaa ja olinkin jo metsätieuralla. Täällä pystyi luistelemaan kunnollakin ja täällä muistui se, miten jo pikkupoikana vastaavassa paikassa itsekin "keksittiin" koko luisteluhiihto.

Pellolla latu kiilsi suorastaan tummana jäänä. Kyyti oli sen mukaista, alamäkeä tultiin turvallisessa paikassa. Metsätien notkossa oli vesi noussut lumen päälle, ja laaja alue oli luistinratana. Ja loppukuusikko olikin taas neulasmattoa.

Helppo ja löysäksi aiottu lenkki olikin muuttunut vuoden rankimmaksi. Istuin ja lepäsin ja katselin aivan surkeaa maisemaa laavulla: maansiirtotöiden jälkiä, erilaisia romuja ja koneita ja koneenosia siinä oli tarjolla silmän iloksi.

Takaisin tulin niin hitaasti, että hävettää. Kannoin isoimman alamäen suksia. Oikaisin radan yli

enkä kiertänyt normaalilenkkiä Tunnelikadulle, Ja kun vihdoin pääsin kantamaan suksia kotiin jäistä pyörätietä pitkin, oli kuin olisin päässyt täysin turvalliselle ja helpolle radalle.

Ikävä reissu? No ei. Isäni olisi sanonut: -Aina se kotiolot voittaa! Minä sanoisin, että oli oikein mukava endorfiiniolo taas monta tuntia. Ja sainpahan sinunkin iloksesi esimerkiksi kuvan "Vihtolan portista".

Niin no. Oma vika, mitäs lähdin liian myöhään! Seli seli: koko Vihtolan latua ei voinut tehdä ennen helmikuun loppua, kun lumi oli niin höttöä, että pellolla mäkipaikoissa maa paistoi.

Kävin Vihtolassa vain kolme kertaa, Skinnarilassa päin myös kolme.

Näille reiteille on enää turha mennä.

Kunnostin luistelusukset ja siirryn jäälle, mutta vain silloin, kun on auto käytössä.

Luistelumono ei ole kävelykenkä ja rantaan on kaksi kilometriä.

Mutta hihtämään on päästävä.