Yksin

Maslow`n hierarkian mukaan ihmisen suuria tarpeita on "love and belonging", so. kaksisuuntainen rakkaus ja kuuluminen porukkoihin.

Vaikka koko hierarkia on kiistetty useita kertoja liian suppean tutkimusaineiston takia, se on osoittautunut toimivaksi esimerkiksi kaupallisessa käytössä, ja se on niin kaunis ja selkeä rakennelma päällekäisine laatikkoineen, että sen täytyy olla oikein?

Nyt se taas toimi minun kohdallani: on oikein somaa todeta, että kuulun aivan luonnollisena osana työyhteisööni edelleen, pikkujouluun niin kuin sijaisuuspätkiin.
Olen ennenkin sitä porukkaa kehunut, varsinkin, kun eläköitymiseni oli juuri tapahtumassa/tapahtunut(esimerkiksi blogi 29.11. 2008). Ja nyt saan taas kehua.

Olen kuitenkin oikeastaan yksinäinen susi. Teen kaikenlaista hyvin mielelläni yksin, en oikein ole joukkuepelaaja tai ryhmätyön tekijä. Miksiköhän - hyvin paljon arvostamistani tekemisistä on nimenomaan tiimityötä. Työpaikastakin lähdin eläkkeelle kenties juuri siksi mielelläni, että se alkoi liikaa olla erilaisia kokoontumisia erilaisissa palavereissa, tapaamisia, neuvotteluja, kokouksia. (Usein tuntui, että kokoontumiset eivät johda yhtään mihinkään, yksi uusi neuvottelija saattoi mitätöidä puolen vuoden tuloksia antaneen työn pahimmillaan.)

Olisiko yksin viihtyminen seurausta jostakin, esimerkiksi siitä, että on joutunut lähtemään yksin
useimmiten? "Joutuminen "ei nyt tarkoita syyllistämistä, vaan tosiasiaa esimerkiksi erilaisten unirytmien tai työaikojen takia.
Useat harrastukset antavat yksinkin paljon: tarvitseeko vaikka hiihtolenkillä tai metsäpolulla
kahden tai porukan välttämättä hiota, kun ei ole kyse elämysten etsimisestä vaan rutiinista tai endorfiinilenkistä.

Nuorena heittäytyi mielellään outsideriksi, jättäytyi vähän ulkolaidalle ja sai esittää jossakin vaiheessa viisasta, kun muut olivat antaneet kylliksi ajatusta koottavaksi lausunnoksi tai viimeiseksi sanaksi.
Vai oliko sekin vaikkapa ujoutta ja toimiko se edes?

Suurimman elämyksen saa aina kuitenkin sen oman tärkeimmän kanssa. Erkki Tantun eräässä kuvassa tämä konkretisoituu niin, että pappa sanoo: - Näkisipä Katariina ja lapsetkin!
Näin se on. Aika kiva elämys syntyy myös, kun joku kokee vahvasti sinun kauttasi, neuvomana, opastamana - olisiko tässä opettajan työn suurimpia motiiveja, ainakin tämä oli omien lasten kanssa aika kiva tunne vaikkapa luonnossa. (Emme silti unohda lasten omien löytöjen ja keksintöjen tuomaa iloa ja oppimista. Hyvä, Reggiot sun muut!)

Seurassa voi olla yksin. Huippuna oli erilainen tyttö, joka istui yksin nurkassa kuin jalkalamppu, iso sakki nuoria puhui ympärillä. Hän koki kuitenkin kuuluvansa joukkoon ja ennen muuta koki olevansa turvassa. On minulla avarat lapset! Eikä hiljainen aina muutenkaan koe olevansa ulkopuolinen tai syrjässä, toisaalta joukon äänekkäin voi olla todella yksin.

Yksinäiset eläkeläiset vaeltavat kauppakeskusten käytävää, työmaitten reunoja katse tyhjänä ja kuin häpeillen. Miehet! Kauhistaa ajatus, että joutuisin sellaiseen tilaan. Penkit on vallattu erilaisille parlamenteille, suljetuille ukkopoppoille.
En osaa samaistua kumpiinkaan, toistaiseksi saan vielä valita itse yksinäsyyteni, päivän täyttävän mielekkään tekemisen yksin (tai porukassa).
Tästä päädymmekin kätevän aasinsillan kautta jälleen Maslow´n hierarkiaan: yksi korkea tarve on suoriutuminen ja onnistuminen. Vielä työporukka ei luokitellut raakiksi, kotonakin kelpaan aika moneen asiaan. Ja VAARIKSI!

On kiva olla terve ja kohtuullisessa kunnossa. Tai ainakin luulla olevansa...