On aikoihin eletty: kun ukkoporukassa istuttiin nuotiolla, puhuttiin enimmäkseen ruoanlaitosta. Siis omasta, ei mistään ravintolagourmet´sta vaan ihan omasta työstä, resepteistä, ruoka-aikojen säännöllisyydestä. Mihinkäs ne miesten jutut tai puhe autoista jäivät? (Niitä kuuluisia miesten juttuja en ole vielä missään ikinä kuullut.)
Kun turuilla ja toreilla tapaa tuttuja äijiä, mistäpä se puhe on? No tietysti vaarisääty puhuu lapsenlapsistaan, usealla on sellainen taluttamassa pappaa jopa mukanaan. "Me miehet tässä vähän lähdettiin..." Äijän prototyyppi näyttääkin olevan joviaali ja kiireetön, toisin kuin vanhempien (ymmärrettävää, lapsiperheiden vanhemmat esimerkiksi tekevät pisintä työpäivää). Tavallisin kysymys on: -Miksi ne sinua sanovat? Siis selviää, oletko ukki vai vaari vai pappa vai mikä. Mikä vain, mutta ylpeydellä!
Kun meillä oli koira, huomasi kaikki koirat. Kun oli omat lapset vaunuissa, bongasi kaupungilla kaikki vaunut. Ja taas käy samoin. Nyt on kuitenkin oppinut katsomaan hiukan ylemmäksikin, ettei huomaa vain lasta ja loukkaa sitä tuttua aikuista. Mistä tämä vaunutulva sikiää?
Lapsi aiheutti myöhemminkin aivan erilaista havainnointia: näki ja näkee kaikki lapsen mahdolliset pelon paikat, mielenkiinnon kohteet, miettii, olisiko tuossa turvallista laskea mäkeä, voisiko tästä neuvoa pyöräilemään. Ja kas, eikö se vaari taas tutkaile ympäristöä lasta varten ja lapsen silmin, vaikka ukkeli vasta rakentaa ekoja hampaita. On jo mietitty,mistä saadaan lastenistuin pyörään tai kuinka vesitorninmäelle mennään mäenlaskuun! Enokin on jo kauan sitten luvannut Stigansa lainaksi...
Suhtautuminen lapsiin yleensäkin, jopa "työkaluihin" on pehmentynyt? Tarhan pienet ja koulun tokaluokkalaiset (olin neljä päivää sijaisena) ovat munttisukeloita.
Voi Leo, minkä vaarille teit - kiitos siitä!
(Tähän juttuun tietysti kuuluisi kuva lapsesta. Mutta kun on niitä toisenlaisiakin setiä!)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti