Isä. Parhaalla tasollaan isi, iskä, isukki (fade, fatsi,...). Kovalla tasollaan Taivaallinen Isä - nimitys lähentää ja antaa turvaa, mutta kaventaa mystistä kaikkivaltiutta, on toki Jeesuksen opettamasta rukouksesta kotoisin.
Ja kaikkea siltä väliltä, maan isä, patriarkka, kansakoulun isä. (Isänmaa - ja äidinkieli, oikein menee...)
Erityisesti meillä isät ovat myös sankareita, verellään ja uhrautumisellaan taanneet isänmaamme vapauden. (Osaan sanoa näin ihan ilman ironiaakin, usein kyllä haluaisin purkaa tätä tosi pitkälle!) Olen isänä kovassa seurassa!
Kaikki saa alkunsa isästä: milloin kupeistasi, milloin siemenestäsi. Kielikuva alkuunsaattajasta toimii myös kansoille isoista asioista.
Mihin unohtui se Maaemo, Isis, Ilmatar - taitaa olla kulttuurimuutos, ja perustavanlaatuisen iso, kiitos kirkkoisien suoranaisen naispelon ja naisvihan.
Fallosta on jopa palvottu. (No myös sekä jonia että lingamia: esimerkiksi intialaiseen kulttuuriin kuuluu kutoa sulhaselle seinävaate, joka on oikeastaan kuva ihan siitä itsestään.)
Perheen arjessa läsnä oleva isä vai etäinen , ankara ja pelottava isä, rankaisija, viimeinen sana? Kumman syliin lapsi hädässään juoksee, kumpi on satusyli, kumpi
lähtee pihalle pelaamaan? Kumpi on oikeampi. Vaan kun tieto ei riitä, pitäisi osata olla. Ja pitäisi olla tilaisuus olla, ei ankarimman työponnistuksen aika, velkojen maksun aika, ikuisen kiireen ja läsnäolemattomuuden aika.
Kumpi saa enemmän? Vuosisatainen perinne lapsen nujertamisesta, jotta saataisiin aikaan kuuliainen isän, kuninkaan ja kirkon alamainen, olkoon se vaikka kuinka vanhatestamentillista, on tuomittavaa ja olisi sen luullut häviävän patriarkaalisen
maatalousyhteiskunnan mukana. Vaan ei: sama jatkuu, pohjana sukupuolihierarkia monessa kulttuurissa, meilläkin esimerkiksi lahkoissa ja jopa kirkon sisällä. Tai muuten vaan, kun miehen osa kerran on helpompi niin?
Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa!
Isyydessä on jaksonsa. Ja seuraava on tietysti koko totuus...
Kolmekymppisenä on usein ammatti, puoliso, kenties lapsi(a).
On pyritty, on saavutettu, edetään uralla, maksetaan velkoja niin asunnosta kuin opiskelustakin. Lapsille pitäisi olla aikaa, mutta arki tappaa.
Nelikymppinen kauhistuu: tähänkö jämähdin? Talous helpottaa, lapset harrastavat,
elämä aukeaa jo kodin ulkopuolellekin. Jos vaikka ammatti vaihtuisi tai vaikka opiskelisi jotakin? Vaihtaisiko puolisoakin... Uusperhe?
Viisikymppinen saa jo katsoa taaksepäinkin. Minä olen kaikkea tätä! Minun lapseni ovat saavuttaneet jo kaikenlaista, heillä on terve päämäärä ja elämänmalli tuntuu oikealta. Kehitän itseäni itseäni varten, en vain ammatillisesti - tai vain laskettelen työtäni rutiinilla.
Kuusikymppinen köllöttelee elämänuransa paisteessa ja on saanut ammatilliset kiitoksensa. Eläke häämöttää. Perhe on hajonnut, toisaalta poislähteneet tuovat kotiin uusia perheenjäseniä. Lapset tavataan ihan uudella tasolla.
On aikaa itselle, rutiinit kantavat arjen läpi. Ja uran huippu, isovanhemmuus, on totta.
Etsitään tasapainoa lasten ja lastenlasten elämään puuttumisen ja välittämisen välillä.
Kiitos kaikille osapuolille, jotka sallivat minulle olla isä!
Kuvan etäinen yhteys isään on tämän isän rakkaudessa luontoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti