Koti- ja kouluyhteistyössä

Lapsi on yhteinen. Hänen arkensa sisältää ehkä viisi tuntia koulua, eikä loppupäiväkään pelkkää kotia ole, hänellä on jos minkälaisia viiteryhmiä ja oheiskasvattajia. Vanhemmat tekevät, jos on mitä tehdä, yhä pitempää päivää, lapsiperheiden isien päivä on tutkitusti kaikkein pisin.

Koululla on siis merkitystä. Useimmat haluavat näin nähdäkin ja ovat innolla hakemassa yhteistä linjaa lastansa koskevissa asioissa. Käydään vanhempainilloissa, seurataan oppimista ja opetusta, käydään arviointikeskusteluissa, tutustumiskeskusteluissa, vanhempainvarteissa. Ja pidetään yhteyttä. Isätkin ovat oppineet soittamaan. Sähköposti on tullut ja jäänyt neutraalina pysyvään käyttöön (ja lisännyt opettajan työpäivää puolella tunnilla).
Osallistutaan opetussuunnitelmatyöhön jopa.

Useimmiten koulun työhön ja opettajaan luotetaan. Niukka yhteydenpito voikin olla luottamusta?
Huoli nousee, jos yhteys ei synny lainkaan tai kaikki on negatiivista. On jopa kriteerit, milloin aletaan täyttää huolikortteja tai viedä asiaa oppilashuoltokokouksiin.

Valitettavasti on vanhempia, joiden asenne kouluun on perusnegatiivinen. Koulun kaikkea tekemistä kytätään, kaikki, mitä koulu tekee, se tekee juuri heidän lapsensa elämän vaikeuttamiseksi. (Eräs äiti kyttäsi vuoden toisten lasten ja ennen muuta valvojien välituntikäyttäytymistä!) Toisilla perheillä on taas hyvät luulot lapsen oikeuksista, mutta ei lainkaan tajua lapsen tai perheen velvollisuuksista. Toiset ovat oman kouluaikansa vankeja: - Ei ole ennenkään koulussa... Ja sitten on niitä, joiden lapsesta "ei hullua tehdä" eli asioita ei saa edes tutkia.
"Ei" on monelle lapselle tuntematon sana, yhteisöllisyys, työnteko ja vastuu omista tekemisistä uusia asioita.

Lapsesta oikeasti välitetään. Juuri tämän välittämisen erään ilmenemismuodon koin kaikkein rankimmaksi koulutyöksi: oppilashuollon kokoukset, samaa asiaa uudelleen ja uudelleen, ilman mitään tapahtumaa tai muutosta lapsen elämässä milloin vanhempien jarrutuksen, milloin puuttuvan tiimin jäsenen takia ovat puuduttavaa, toki tärkeää työtä.
Koulun sisään on opetustyön sisään, ilman sille varattua aikaa, koulutusta (tai edes palkkaa) ujutettu valtavasti tapaamisia ja kokouksia, joihin käytetty aika on poissa normaalityöstä, siitä, mitä oikeasti osasin/opettajat osaavat. Pikkusijaisuuksia on kiva tehdä, kaikki tuo jää pois!

Jaa-a. Oikeastaan aloin kirjoittaa siksi, että koulumme vanhempainyhdistys juhlii 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Suomen toiseksi vanhin?
On monenmoista saanut se aikaan: useita televisioita, pianoita, opetusvälineitä, matkoja, retkiä, kultuurielämyksiä, stipendejä. Se on ottanut kantaa opetussuunnitelmiin ja järjestyssääntöihin. Ja aika pienellä ja ei-ryppyotsaisella tavalla se toimii, kaikki vanhemmat ovat automaattisesti jäseniä ja jokainen syntyvä uusi luokka saa edustajansa johtokuntaan.
Ja nyt tämä yhdistys toimii jopa yhteiskunnallisesti kantaa ottaen: esimerkiksi se on komeasti mukana vastustamassa Opintien liikekeskuksen tuloa.
Aika kiva juttu!