Toppatakki, se tietysti auki. Paksut laskettelukäsineet tai muut toppahanskat. Farkut. Ei pipoa, ollaan paljain päin tai hirmu kuumassa hatussa.
Ei ole omia välineitä. Voi olla, että "hiihtäminen on paskaa". Teksti on lainattu lentokentän ladun vierestä, se oli sauvoilla tökitty hankeen, siihen oli aina aikaa.
Suksi ei pelaa, kun itse ei osaa hoitaa voitelua eikä iskä viitsi - ei silti, ei sille iskälle ole kyllä kerrottukaan, milloin olisi hiihtopäivä. Sankaruuskin vaatii paskasukset? On kuuma, toppatakki siis auki ja hanskat pois - niitä saa keräillä ja antaa liikunnanopettajille, kun perässä tulevat lapset eivät välitä mitään kaverin tavarasta. Hikilauta tarkoittaa nykyisin lipsuvaa ja luistamatonta, ei sinänsä huonoa suksea. Koulun hiihtolenkillä oiotaan, poltetaan tupakkaa, syödään karkkia, velttoillaan, myöhästytään tahallaan seuraavalta tunnilta. Ymmärrän opettajaa: hän ei voi olla ensimmäinen ja viimeinen yhtä aikaa ja valvoa kaikkea, lisäksi hänen on neuvottava ja ohjattava sekä hyviä että huonoja eli sijaittava pisteessä x kontrollina ja hoputtajana.
Miksi siis pakottaa lapset ladulle? Vaikka kokonaan unohdettaisiin puheet kansallisurheilusta,
hiihtäminen on perustellusti hyvää liikuntaa, monipuolista, useita lihasryhmiä, tasapainoaistia kehittävää. Lihaskunto, hengitys- ja verenkiertoelimet pysyvät kunnossa, nivelet liikkuvina.
Ja, jos meistä himohiihtäjistä saa puhua, siihen jää kiinni, se on nopea tapa saada endorfiinimyrsky vaatimaan lisää hiihtämistä. Hiihto on myös niitä harvoja lajeja, joita aikuisena
jatketaan. Ja vauhti voi olla hiihtokävelyä, hiihtelyä tai sitten hiihtoa.
Lämpöiset talvet saavat sen aikaan, että välineitä ei hankitakaan. Ja sitten ollaan niiden koulun hikilautojen varassa.
Sukset olivat ennen (kiva olla tässä iässä) kaikkea muutakin kuin hiihtämistä varten.
Suksilla vietettiin aikaa, esimerkiksi tehtiin ja laskettiin mäkiä, oltiin "perästulloo", opittiin ja nautittiin. Isommilta opittiin esimerkiksi notkopaikoissa tai syvässä lumessa panemaan jalat peräkkäin ja sukset yhteen tai polkaisemaan kuopissa, tekemään kurvit ja hyppykurvit ja laskemaan hyppyreitä. Ja ulkona olimme. Suksilla myös siirtyi kätevästi ja nopeasti paikasta toiseen. Eväsretkiäkin tehtiin.
Ei ole enää porukoita metsissä eikä valleilla, ei mäenlaskun ja hauskanpidon jälkiä oikein missään. Isät, herätys!
Taidanpa lähteä hiihtämään.
Ei ole omia välineitä. Voi olla, että "hiihtäminen on paskaa". Teksti on lainattu lentokentän ladun vierestä, se oli sauvoilla tökitty hankeen, siihen oli aina aikaa.
Suksi ei pelaa, kun itse ei osaa hoitaa voitelua eikä iskä viitsi - ei silti, ei sille iskälle ole kyllä kerrottukaan, milloin olisi hiihtopäivä. Sankaruuskin vaatii paskasukset? On kuuma, toppatakki siis auki ja hanskat pois - niitä saa keräillä ja antaa liikunnanopettajille, kun perässä tulevat lapset eivät välitä mitään kaverin tavarasta. Hikilauta tarkoittaa nykyisin lipsuvaa ja luistamatonta, ei sinänsä huonoa suksea. Koulun hiihtolenkillä oiotaan, poltetaan tupakkaa, syödään karkkia, velttoillaan, myöhästytään tahallaan seuraavalta tunnilta. Ymmärrän opettajaa: hän ei voi olla ensimmäinen ja viimeinen yhtä aikaa ja valvoa kaikkea, lisäksi hänen on neuvottava ja ohjattava sekä hyviä että huonoja eli sijaittava pisteessä x kontrollina ja hoputtajana.
Miksi siis pakottaa lapset ladulle? Vaikka kokonaan unohdettaisiin puheet kansallisurheilusta,
hiihtäminen on perustellusti hyvää liikuntaa, monipuolista, useita lihasryhmiä, tasapainoaistia kehittävää. Lihaskunto, hengitys- ja verenkiertoelimet pysyvät kunnossa, nivelet liikkuvina.
Ja, jos meistä himohiihtäjistä saa puhua, siihen jää kiinni, se on nopea tapa saada endorfiinimyrsky vaatimaan lisää hiihtämistä. Hiihto on myös niitä harvoja lajeja, joita aikuisena
jatketaan. Ja vauhti voi olla hiihtokävelyä, hiihtelyä tai sitten hiihtoa.
Lämpöiset talvet saavat sen aikaan, että välineitä ei hankitakaan. Ja sitten ollaan niiden koulun hikilautojen varassa.
Sukset olivat ennen (kiva olla tässä iässä) kaikkea muutakin kuin hiihtämistä varten.
Suksilla vietettiin aikaa, esimerkiksi tehtiin ja laskettiin mäkiä, oltiin "perästulloo", opittiin ja nautittiin. Isommilta opittiin esimerkiksi notkopaikoissa tai syvässä lumessa panemaan jalat peräkkäin ja sukset yhteen tai polkaisemaan kuopissa, tekemään kurvit ja hyppykurvit ja laskemaan hyppyreitä. Ja ulkona olimme. Suksilla myös siirtyi kätevästi ja nopeasti paikasta toiseen. Eväsretkiäkin tehtiin.
Ei ole enää porukoita metsissä eikä valleilla, ei mäenlaskun ja hauskanpidon jälkiä oikein missään. Isät, herätys!
Taidanpa lähteä hiihtämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti