Taivaaseen!

Heti, kun ovi sulkeutui, hän potkaisi kengät pois.  Saman tien lähti kaapu, lähtivät kaikki upeat, valkoiset vaatteet. Teki mieli syöksähtää heti sängylle ja nostaa jalat korkealle, antaa mennä vain.  Mutta oli pantava vaatteet henkareihinsa ja tarkistettava, että ne olisivat seuraavaa vuoroa varten valmiina.  Aina valmiina! oli Euron vanhimpia totuuksia, kannatti uskoa.

Hän istahti irrottelemaan naamiointinsa.   Hyvin meikatun silikoninaamion alta paljastui kaunis nainen, keski-ikäinen, riittävän vanha näyttelemään hyväkuntoista vanhaa naista, hyvin kohdeltua naista.
Mutta ei liian vanha - ei saanut askel horjua, sanoissa sekaantua, liikkeiden tuli olla sopivan joustavia.
Mannekiini!   Mannekiini hän oli, kuten niin moni täällä asuva hyvinvoiva sairas, vammainen tai onnettomuudesta toipunutkin, jotka tämäntapaisilla Taivasjuhlilla koko päivän olivat kaupungissa esiintymässä.
Hän tiesi, että jokaisesta kuoriutui näin illalla omissa tiloissaan tavallinen, väsynyt ihminen.

Viikon päästä kaupungissa - Firmassa, samahan se käytännössä oli - olisi taas vuotuinen pakollinen kuntotarkistus.   Tällä kertaa tavoiteltiin vajaakykyisiä ja yli-ikäisiä, siksi tällä kertaa ei ollut mukana onnellisia lapsia tai kehitysvammaisia.
Tokihan Firman lääkärin lajittelemat ihmiset mieluummin Taivaan valitsivat kuin sen ankean, kaupungin alueella olevan hoitokodin, josta huhun mukaan Harmaat saivat harjoitusmateriaaleja kuulustelu- ja käsittelyharjoituksiinsa.  Huhu tai ei, hoidon lisäksi ei ollut muuta, jopa liikkuminen rajoittui rakennuksen muurien sisään. Hoitomaksu perittiin työporukalta, niin että ilmainen Taivas, joka valkoisena ja puhtaana ja yöllä loistavasti valaistuna muureilta jopa näkyi, todella houkutti työryhmääkin painostamaan oikeaan valintaan.  Joskus kantautui Taivaasta musiikkikin kaupunkiin asti.  Ja olihan Euro opettanut, että ennen ei ollut yhteiskunnalla mitään vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, nyt on jopa ilmainen Taivas.
Parin vuoden välein oli myös lasten tarkastus, jossa eroteltiin johtaja-aines, Mustiksi kasvatettavat, Työläiset ja taivasmatkalaiset.  Vanhemmilla, varsinkin äideillä, oli valistuksesta huolimatta  kummallinen käsitys oikeudesta kasvattaa itse lapsensa, niinpä tavaksi oli tullut ottaa joitakin suurimpia valittajia mukaan Taivaaseen, toki useimmat joutuivat leirille ojennettaviksi.

Taivaan ympärillä oli useita vyöhykkeitä, lähellekään ei ollut Työläisillä asiaa muuten kuin työasioissa.  Mutta aina joku näki, kun portit avattiin, kuinka suuri ilo vallitsi Taivaan esikartanoilla ja onnellisten ihmisten arkisia puuhia sai seurata edes pienen vilahduksen ajan.  Puistoa, vettä, kauniita liike- ja asuinrakennuksia - eivätkä ne olleet mitään kulisseja, mannekiinit asuivat niissä ja viettivät vapaa-aikaansa aina valppaina olemaan onnellisia hienoissa vaatteissaan siltä varalta, että portit avataan kuljetusten takia, joskus näennäisesti muuten vainkin, kun vaikkapa oli paljon maataloustyöläisiä sopivan kaukana töllistelemässä.

Hänkään ei ollut käynyt seuraavan vitivalkean muurin takana.  Mitä olisi Taivaan ytimessä?  Kun portit olivat auki jostakin alueen kaupungista tulevien kuljetusten takia, näytti siellä suunnilleen samalta kuin Esikartanossakin, oli vain vielä loisteliaampaa, vielä enemmän puistoja ja kukkia ja ainainen juhla menossa.  Näkyviin vilahti joskus kaukana seuraavakin, valkoista ja lasia loistava muuri, joka näytti olevan itse asiassa samalla valtava asuintalo - jossakinhan niiden valtavien ihmismäärien täytyi asuakin, joita kuljettimet parikin kertaa päivässä sinne veivät.  Kerran hän oli nähnyt viimeisenkin - oliko se viimeinen - portin avoinna, muttta vain kultaista valoa oli näkynyt, ainakin näin kaukaa.

Silloin tällöin tuli sisemmältä vyöhykkeeltä joku hakemaan mannekiineja työskentelemään seuraavalla vyöhykkeellä.  Vanhusta esittävä tiesi, että viimeistään silloin, kun hän oikeastaan oli vanha, hänetkin valittaisiin.  Miksi hän jotenkin epämääräisesti pelkäsi sitä päivää?  Juuri kukaan muukaan ei vapaaehtoisesti lähtenyt.  Sairastuneetkin salasivat mahdollisimman pitkään huonon kuntonsa, sillä vaikka ambulanssi olikin vitivalkea, se kuljetti seuraavalle vyöhykkeelle hoitoon, eikä kukaan ollut ikinä palannut.

Täällä Mustakin oli valkeaa.   Täällä Mustia sanottiin Enkeleiksi.  Aseita ei luonnollisesti ollut näkyvissä, mutta kaikki tiesivät heillä olevan ainakin etälamauttimet.  He kulkivat valkeissa kaavuissaan, näennäisesti seurustelivat ihmisten kanssa, pysähtyivät juttelemaan milloin mihinkin ryhmään.  He valvoivat, että näytös sujuu.  Ja jos ei suju, huomaamaton lamautin kyllä toimii ja ambulanssi hakee seuraavalle Taivaan vyöhykkeelle.   Onnellisuuden tuli näkyä, ja se siis näytettiin - myös silloin, kun Enkeliä ei ollut lähimaillakaan, sillä oli jokaisen velvollisuus kertoa toisten epäonnistuneista suorituksista.  Pari hän oli ilmiantanutkin, kun vaikutti siltä, että mannekiinit liikaa seurasivat hänen tekemisiään.

Oveen koputettiin.  Hän tiesi heti, että koputtaja oli viranomainen.

--------

Kuljetus tuli sovittuna päivänä.  Saattamaan tuli muutama teeskentelijä, joka suureen ääneen kadehti, kun hän pääsisi seuraavalle tasolle.  Hän otti muutaman kuvan heistä, ja taas joku uskoi seuraavan vyöhykkeen hienouteen, mannekiinillakin sai olla kamera, varmaan siis kuvalaitekin.  Hän otti kuvia upeasta kuljettimestakin, niin kuin ohje oli, ja valmistautui kuvaamaan matkan näkymiä.  Matkalle lähti vain yhdeksän, joten tilaa oli.

-------

Uskomatonta!  Hän oli yhä elossa ja hyvissä voimissa, eikä hänellä ainakaan toistaiseksi ollut mitään hätää, eikä olisi edes sitten, kun kuvat olisi järjestelty ja tekstitetty niin kirjallisesti kuin äänellisestikin asianmukaisesti.  Jostain syystä hän uskoi sitä Taivaan Ykköstä, josta hän viimeiset kuvansa otti.
Kuvia oli tuhansia, ja hänellä ei ollut mitään kiirettä työssään.  Epäonnistuneitakaan ei saanut heittää, ne tekstitettiin ja arkistoitiin omaan tiedostoonsa.
Jostakin syystä hän oli heti matkalle lähdettäessä tiennyt, että kuvat olisivat tällaisia.  Ne vaatisivat häneltä kaiken, ne toisivat hänen eteensä totuuden - Totuuden sijaan - vielä monta kertaa.

Toiselle vyöhykkeelle ajettaessa hän huomasi, että suurin osa valkopukuisista oli hologrammeja.  Loput olivat lähinnä valkokaapuisia Enkeleitä tai sitten valkokaapuisia Työläisiä, jotka oli uudelleenkasvatuksesta tuotu tänne ylläpitämään Taivaan loistoa.  Kaikki kuvattiin ja avoimesti kerrottiin jopa, mikä heitä odotti, aikanaan tai heti, kun toiminta ei ollut oikeaa.  Täältähän oli vain kaksi tietä: Mustat kulkivat edes takaisin viimeisestä portista, mutta muut poistuivat valtavan, ulkoapäin upean rakennuksen kautta, jonne kuljetin heidät vei suljettujen ovien taa.
Ja taas lajiteltiin.  Heti tuloaulan jälkeen loppui ylellisyys, loppui kohteliaisuus.  Karjuminen ja lamauttimien puolitehokäyttö, jopa ruoskat ja aseet olivat käytössä, ja ihmiset ajettiin kuin karjalaumat omiin karsinoihinsa.  Joistakin harvoista otettaisiin hyöty vielä pakkotyössä, jopa alempien mustien Doriksina.  Osasta saataisiin käyttökelpoisia elimiä, luuydintä tai kudoksia parempien luokkien ihmisten tarpeisiin, osa lähetettiin suoraan eteenpäin tuhottavaksi uudelleenkasvatusleirien tuhoamistoiminnan yhteydessä.   Kamera lauloi ja ääni vapisten hän synkronoi selostusta mukaan.  Joku toinen teki liikkuvaa kuvaa, ja hänellä oli mukana myös selostaja.

Hän pääsi kuin pääsikin käymään vielä Taivaan ulkopuolella!  Hän sai seurata, joutui seuraamaan, hylättyjen ryhmää leirille asti.  Hänen piti seurata tappaminen, ruumiin käsittely ja tuhoaminen  useaan kertaan, koska hän järkytykseltään ei muistanut aina kuvata.  Enemmän kuin teko itsessään häntä järkytti se viileän ammattimainen asenne työhön, joka Mustilla tappamiseen ja työhön pakotettuihin uudelleenkasvatettaviin oli.
Ja täältäkin hän sai palata.

Sisempi muuri oli oikeastaan vain betonia ja lasia.  Vain pieni osa siitä oli käytössä.  Alueen työläiset asuivat siinä, siinä oli iso ruokala ja keittiö, pesula.  Oli myös hyvinvarusteltu sairaala ja laboratoriot, missä hän ensimmäisen kerran tapasi korkeassa asemassa olevia Mustia naisia valvomassa elinsiirtoja ja kudosten talteenottoa.  Toinen puoli sairaalaa oli Mustien terveysasemana.  Muurissa oli myös Enkeleiden kasarmi.  Muureja valaistiin alhaalta ylös, ja hän ymmärsi, miksi taivas loisti kaupungista katsoen niin houkuttelevana.

Kultaportista sisään!  Portin takana oli kirkkaasti valaistu seinä, jonka molemmin puolin kulku tapahtui.  Sisään ei nähnyt.  Mutta vaikka olisi nähnytkin, näkymän ylellisyydessä ja autuudessa ei todellakaan olisi vikaa havaittu.  Sisin Taivas oli Mustien suuri lomakeskus, täydellinen paikka rentoutua ja harrastaa, oli jopa metsästys- ja kalastusmahdollisuus.  Vain sotilaallinen ryhti, lyhyet hiukset ja varsinkin rinnassa komeileva kultainen numero paljastivat lomailijat Mustiksi.  Piti kuvata niin, että oli saattaja mukana, kasvoja ei saanut tunnistaa kuvista.  Hän näki vain nelosia ja sitä pienempiä numeroita, kaikki olivat siis korkeita upseereita.  Ainoat mustat uniformussa olivat leirin vartijoita, mutta hekin olivat aseettomia ja vain isällisesti puuttuivat ja ohjasivat lomailijoita ja harvoja alueen työntekijöitä.

Hän oli nähnyt niin paljon, että oli varma kohtalostaan.  Mutta vielä oli kuvattava Taivaan Ykkönen.  Hän  sai mennä yksin sisään isoon työhuoneeseen ja hämmästyi, kun siellä ei olut muita kuin vitivalkoiseen kaapuun pukeutunut vanha mies, joka esittäytyi Herraksi, heh heh, ja poseerasi ja esitteli itseään työssä ja mietiskelevänä, viestintä käyttäen ja ikkunasta katsoen.
Omasta aloitteestaan Ykkönen kertoi lopputehtävän ja sanoi, että kun työ on kunnolla tehty, hän pääsisi Mustien ja Doristen vahinkolasten tarhaan töihin kasvattamaan tulevia Mustia ja Johtajia, tai halutessaan Mustien vanhainkotiin.  No lasten hoitajaksi hän tahtoi, ja Ykkönen huokasi ja hyväksyi sen, jopa taputti olkapäälle ja taas huokasi.  Vanha mies - olisikohan pitänyt...?
Ykkönen jopa omasta aloitteestaan sanoi, miksi kuvat oli otettava.  Niistä tulisi tämän kunniakkaan ajan ikuisia monumentteja, jälkipolvet näkisivät, mistä rodun puhtaus ja yhteiskunnan vapaus alkoi kehittyä.  Ja kun ottajana ei ole Musta, aito tunne välittyy varmemmin.
Osaa käytettäisiin tietysti myös Harmaiden koulutuksessa Mustiksi.

Voisi käydä huonomminkin.  Työ olisi kevyttä ja täällä ei vapaa-aikaa mitenkään valvottu.  Luultavasti hän ystävystyisi jonkin Doriksen tai hoitajan kanssa, kokisi pieniä romansseja lomalaisten kanssa.  Täällä oli vapaa olla, hän ei missään nimessä kaivannut Euron pakkotyöyhteiskuntaan, jossa työtapaturmakin on rikos ja ainoa oikea mielipide tai tieto saattoi vaihtua viikottainkin. Eläminen, vapaa-aikakin oli ilmaista, ja lomalaisen seurassa sai jopa nauttia alkoholia! Hän ei pakenisi, hän tekisi työnsä kunnolla.

Ehkä hän saisi jonkin tulevan Mustan päähän istutetuksi jonkin ajatuksen...

Auto

Kuva: Auto on meille miehille tärkeä!

Ford Vedette oli upea,  pyöreäperäinen, iso auto.  Se oli tummanvihreä.  Sisäverhoilu oli beige, siis peesin värinen, ja auton haju on tallentunut muistiin.  Siinäpä ne muistikuvat, sillä auto myytiin pois, kun olin alle kolmivuotias.  Isä olisi ollut sotainvalidi ja saanut jotakin helpotusta tämän auton verotukseen, mutta ylpeänä sanoi jokaisen Suomen miehen tehneen vain velvollisuutensa.  Eihän autoja vapaasti saanut edes ostaa 40-luvun lopulla, mutta hän kahden  kunnan kunnanlääkärinä sai ja todella tarvitsikin autoa.  Tällä autolla kävimme roikkumasta takapyörien varassa nokka kohti jokea Syrjäsalmella.

Sitten isä hankki Ford Customlinen 1952.  Auto oli  amerikanrauta ja Kimpisen pikkupoikien ihailun kohde.  Siinä siivellä sai paistatella...  Olin jo sen verran isompi, että muistan lukemattomat kyydit.  Aika ei todellakaan ollut nykyaikaa: esimerkiksi kaikille sairaskäynneille ei päässyt autolla lähimainkaan perille, vaan oli sovitussa paikassa isäntä ja hevonen.  On aika hienoja muistoja ritisevistä sähkölinjoista, rekiteistä, lumisista kuusikoista ja vällyjen tuoksusta.  Muistoja on myös oksentavista pikkuveljistä ja maantien pölynhajusta.

Ford Custom 300 mallia 1958 edustaa amerikanautojen siipiaikaa, vaikka ei lainkaan pahimmasta päästä ollutkaan.  Oli nokkaa ja oli perää ja takakonttia ja valtava V 8 - moottori, pienimmillään kulutus oli noin 14 litraa sadalla.  Oli vapaitten maantienopeuksien aika. Kerran Joensuun reissulla poliisi pysäytti Kiteellä, oli lähtenyt Imatralta Porschella (Tarva niitä hankki poliisin käyttöön) perään ja sai ajettua edelle Puhoksen rajoitusalueella...  Pysäytyksen syy ei olut kaahailu, vaan lievä ylinopeus Vuoksen ylittävällä terässillalla.
Sisältä auto ei mitenkään valtava ollut, mutta ajan tapaan yhtenäinen etupenkki antoi lisää tilaa.
Tämä Ford jäi lähinnä Pekan käyttöön joksikin aikaa, ja äiti pääsi puhujamatkoilleen.  Anterollakin oli kortti, mutta auto ei juuri kiinnostanut.  Mattikin ehti sen verran kokeilla, että vähän luisutti perää penkkaan Imatralla.

Kun olin kokelaana Kouvolan varuskunnassa kesällä 1969, tapasin tämän auton taas.  Yksi inttikaveri oli sen isältäni ostanut ja vähän laitellut, ja yhdessä tulimme Lappeenrantaan tutulla pelillä montakin kertaa.  Tämä Eero sanoi, että häntä hävettää, kun sai niin pienellä rahalla niin hyvän auton.

Isä hankki omaan käyttöönsä Taunus 20 M TS:n 1965.  Oli se todellakin Touring Sport: esimerkiksi päivässä ajoimme Varangin niemimaalle Norjaan, ja jos ei varovasti lähtenyt, musta jälki jäi asfalttiin.  Kaksiovinen auto oli, ja se ei ollut todellakaan mikään talviauto kevyine perineen ja surkeine kuuden voltin sähköjärjestelmineen.  Lämmityslaite kohisi ja vinkui, suurimmat ansiot olivatkin siinä.  Mutta takakontti nieli valtavasti.

Taunus oli ensimmäinen autoni.  Olin menossa 1973 syksyllä Hanhijärvelle koulunjohtajaksi, ja isä myi auton minulle verotusarvolla 1350 mk.  Moottori oli vaihdettu, sata luupäätä oli virkeinä palveluksessa.  Mutta oven saranat katkesivat, vaihteiden synkronointi ei pelannut kunnolla.  Takakonttiin tunki maantiekuraa puhkiruostuneista koteloista.  Aluksi ajoin pienen peruutusmoksauksenkin huonosti toimivan kytkimen takia: isä ei ollut juuri pohjaan asti tainnut painaa, sillä kytkinvaijeri kanitti ja kytkin hyppäsi ylös ja auto hyppäsi sen puoli metriä, mikä riitti etuvilkun irtilähtöön.  Iskunvaimennus ei pelannut lainkaan.

Auto oli malliesimerkki huollon  (senaikaisesta?) toiminnasta, valohoito oli tärkeintä ja huolto tehtiin lähinnä kuivamustekynällä tehtävälistalle.  Esimerkiksi Eka Heikkisen tekemä pikatarkistus paljasti monta vikaa, jotka huollossa olisi ilman muuta pitänyt havaita, vaikkapa jarrupalojen loppuunkulumiset - Ritu muuten vaihtoi! - tai iskunvaimentimien toimimattomuuden.  Kerran tätä autoa huollettaessa oli bensaletkun klemmari unohdettu laittaa paikalleen, ja niinpä huomasimme enon mökillä Kannusjärvellä ajaneemme pommilla, kaasuttajasta tipahteli bensiiniä kuuman koneen päälle...

Ajoimme autoa neljä vuotta, ja sen kanssa kyllä oppi monenlaista, mitä vanhan auton kanssa piti osata - eikä auto edes ollut vanha.  Mutta kun Ritva lähti opiskelemaan, eikä sijaisuuksia ollut enää ties missä, myimme auton pois.  Sen pito tuli kalliiksi, vaikka se vähän ylläpitoaan hankkikin lukuisilla äidinkuljetusreissuilla halki Suomen.  Jopa takapyörien laakerit ja jäähdyttäjä piti vaihtaa, ja kun arvio seuraavasta katsastusremontista alkoi olla toista tuhatta, se sai mennä.  Hyvähän se siihen asti oli: kerran katsastusmies , kun ei vikaa löytänyt, käski säädättämään valot.  Ajoin huoltoasemalle, jossa huoltomies "matolaatikolla" tarkisti suuntaukset, ei vikaa mitään.  Sitten hän vähän raapi ruuvimeisselillä säätöruuveista ruostetta pois ja menin näyttämään, hyvin kelpasi.  Opimme pitämään harjanvartta takakontissa.  Solenoidi oli halki, ja auto ei inahtanutkaan avaimesta.  Mutta kuljettaja ulos, pelti auki, pari napakkaa kopausta harjanvarrella solenoidiin ja avaimella käyntiin.  Saattoi olla huomiotaherättävää esimerkiksi juhlakamppeissa Valtionhotellin parkkipaikalla?
Isä tietysti nöksähti myynnistä, vaikka sentään olimme rallattaneet 80 000 km.

Auto kosti.  Sain pysäköintisakot kauan sen jälkeen kun olin myynyt auton.  Ja oli komeat ulosottouhkaukset ja punaiset tekstit ja kaikki.  Se ostaja ei ollut "muistanut" hoitaa paperisotaa omalta osaltaan.  Pikkumainen virkamiesjuttukin tähän liittyy.  Sakko tuli kiirastorstaita edellisenä päivänä.  Soitin heti Imatran pysäköinninvalvojalle, kello oli viisi vaille neljä.  Sihteerikkö vastasi, ja taustalta kuului: - En ole paikalla.  Sain kuin sainkin kerrottua asian sihteerille, joka sai kuin saikin sen pysäköinninvalvojan puhelimeen ja asia selvisi - kirje oli niin kauan maannut matkalla, että eräpäivä olisi jo mennyt pääsiäisen takia.

Ford Consul oli isän seuraava auto, valtava farmari.  Sikäli se liittyy minuun, että sain milloin minkäkinlaisia rahtitehtäviä, vaikkapa laituriponttoonien vientiä Lemille.  Ja kun Ritu valmistui, tällä autolla hänet sitten hain kaikkine muuttokuormineen ja polkupyörineen.  Tämä auto, juuri Ritun valmistujaisreissulla, opetti, että ei ole koiraa karvoihin katsomista.  Otin Mikkelistä liftarinaisen kyytiin.  Voi sitä asua, tiukkaa lyhyttä nahkatakkia, aivan minimaalista hametta.  Valtavat korvarenkaat heiluivat ja pikimustaksi värjätty tukka kehysti aivan ylimeikatuja kasvoja.  Nyt saa pieni poika kyytiä...  Keskusteltiin, mihin menin.  Hän sanoi jäävänsä Kangasniemellä pois.  Ja jäi, ja pois noustessaan hän kiiteli ja sanoi: - Jumalan siunausta!  Tämän kertomuksen sain kertoa ihan äsken.  Auton nykyinen omistaja on Ford-keräilijä, vantaalainen taksimies.  Hän haluaa autoihin liittyviä tarinoita, ja soitti minulle, mitä tästä muistaisin. 
Rekisteri oli RAM - 818, eli kaikki isän tuntevat sanoivat Risto Aallon Muikkusaavi.

Isän viimeiseksi autoksi jäi järkiauto, Datsun-farmari.  En kertaakaan edes ollut kyydissä saati ajanut, mutta isä oli hyvin tyytyväinen.  Tämän auton peri veljeni Erkki, joka ei enää auton parhaista kilometreistä saanutkaan nauttia vaan puhui isoista remonteista ja kalleudesta.

Simca, toinen automme, oli tilaihme.  Esimerkiksi vuorivillaa sai monta paalia kerralla kulkemaan.  Etuveto todella toimi, mielikuvani mukaan se olisi ollut paras ajettava kaikista autoistamme, tietysti tehoja puuttui.  Myös lumessa: auto puski semmoisessa umpihangessa, että lumi nousi jo konepellillekin - sammui vasta, kun lumi kasteli sähkösysteemit, ja kohta taas mentiin.  Äänen tuntisin vieläkin, sen venttilit raksuttivat säätämisestä huolimatta omalaatuisella tavallaan.  Molemmille lapsille oli runsaasti tilaa ja kontti oli suurempi kuin arvaisi.
Mutta jos autoa olisi oikein kunnossa halunnut pitää, se olisi ollut kallis ranskatar, se kun söi vetoakselin suojakumeja ja saman tien tietysti sitten vetoakselit alkoivat naksua ja huoltomies kehotteli vaihtamaan.  Kahdesti vaihdoimme, mutta sitten opimme tarkkailemaan suojakumeja.
Auton rakenteet, esimerkiksi takajarrut, olivat niin avoimet, että ne jäätyivät nuoskan muuttuessa pakkaseksi.  Simca veti pyörimättömiä takapyöriään  jonkin matkaa, kunnes hiekoitettu kohta tai asfaltti sai ne liikkeelle.

Kerran katsoin ikkunasta, kuinka ventovieras mustalaismies yritti mennä Simcaamme.  Siinä se oli pysäköitynä ikkunan kohdalla kadun toisella puolella, kun meillä oli jo Lada hankittuna auton vakiopaikalla.  No meninpä kysymään, mitä asiaa autoon olisi?  Mies näytti Simcan avaimia ja sanoi, että hänen piti hakea keltainen Simca 1100 Tykinkadulta.  No, katu oli väärä.  Oranssi ei ole keltainen.  Menimme yhdessä Tykinkadulle, ja siinähän se oli, keltainen Simca Venäläisen Empun talon vieressä, mies avasi oven ja hurautti pois...

Lada 1200L oli auto ilman lastentauteja.  Kaikki oli koeteltua ja toimivaa ja tietyssä mielessä krouvia, niin että uskalsi jotakin tarvittaessa itsekin sille tehdä.  Ainoa vika oli se, että oli muka parannettu bensiinipumppua lisäämällä sinne jokin ylimääräinen kalvo.  Peruskelillä ei ollut ongelmia, mutta kun tuli lämmin, auto jätti tielle.  Bensapumpussa oli käsivipu, ja taas mentiin joitakin kymmeniä kilometrejä.  1987:n  ladat kutsuttiinkin sitten korjaukseen ja pumppu korjattiin firman laskuun.
Lada oli hyvä ja lämmin talviauto, kulkikin kuin juna melkoisessa pöpperössäkin.  Oli ilo vetää sillä käyntiin esimerkiksi naapurin iso ja kallis Mersu parikin kertaa.

Ja sitten antimainos!  Koko perhe lähti Pärnuun Eestiin.  Auto jätettiin huollettavaksi Tikkurilan Shellille.  Tarkoitus oli, että huollettu auto olisi ajettu reilut sadan metrin päähän Ritun tädin pihaan.  - No ei, me ajamme sen aina yöksi halliin!
Tulimme reissulta.  Hain avaimet sisältä, maksoin.  Auto oli pihalla.  Vasen pikkuikkuna oli väännetty auki.  Auto ei startannut.  Monenlaista tavaraa puuttui.  Avasin konepellin: kaikki virtajohdot oli viety.  Siinä sitä sunnuntai-iltaa vietettiin risan pelin ja väsyneitten lasten kanssa kaukana kotoa!
Mitä tehtäisiin?  Huoltoaseman poika soittamaan isäntää paikalle, ei suostu tulemaan.  Soitin poliisille, auto tulikin - poliisi ei edes noussut autosta, kirjoitti vain muistiin , mitä luettelin.

Ja taas tarinaan liittyy mustalaismies!  Tuli paikalle, kysyi, mikä on ongelma, otti seinältä uudet sytytysjohdot, laittoi ne oikein paikalleen - sytytysjärjestys täytyy tietää.  Sitten ajettiin pumpulle ja tankattiin, kun bensiinikin oli lopussa, vaikka auto oli juuri tankattu.  Soitimme taas isännälle, joka hyväksyi toimet maksutta ja sitoutui maksamaan vakuutuksen omavastuuosan, ja lähdimme kotiin.

Myöhemmin ilmeni kyllä paljonkin, mitä autosta oli hävinnyt, ja selvisi myös, että pakoputki oli poikki.  Mutta kadonneet tavarat olivat aika kummallisia, esimerkiksi vain toinen etukaiutin, ei hyvää radiota.  Ja auton takana, jyrkässä penkassa olleet ruopimajäljet saivat myös ajattelemaan, että ei ole oikeastaan kyse automurrosta lainkaan, vaan huoltsikan pojat ovat omaa huolimattomuuttaan peruuttaneet penkan reunan yli, katkoneet siinä pakoputken ja ruopineet ylös, hämäykseksi tyhjentäneet tankin ja tehneet vähän vahinkoa.  Miksi varas olisi palauttanut auton huoltsikalle?

Tarinan opetus?  Ei, ei se ole se, että älä huollata autoa huoltsikalla.  Opetus on, että älä luota nimen omaan tämän huoltoaseman isäntään.  Hän ei ole lukuisista muistutuksista huolimatta tähän päivään mennessä vielä maksanut lupaamaansa vakuutuksen omavastuuosaa (750 mk) eikä varmaan maksakaan.  Ehkä ymmärrät, miksi en käytä tätä huoltamoa, vaikka se on hyvin ottavalla paikalla kehätien reunassa ja Maijan ja Mikon lähituntumassa.  Siis antimainos: Tikkurilan Shell, omistaja R. Kaajasalo, olkaa hyvä.

Juuri kun olin oppinut, että Lada on huomattavasti mainettaan varmempi peli, seuraava auto, Pjätshorka, Lada 1500 opetti muuta.  Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi ja laaduntarkistus oli unohtunut.  Ihan heti piti vaihtaa jäähdyttäjä ja sitä tietä takuuseen vaikka mitä, ennen kuin auto tuntui kunnon Latukalta.  Jatkuvasti oli jotakin pikkuvikaa, kaikki nitisi ja natisi.  Mutta oli viides vaihde ja koneessa edes jonkin verran potkua.  Sitä paitsi Konela tarjosi vanhoista 1987 Ladoista
10 000 mk näkemättä, kun Venäjällä oli valtava kysyntä, eli uusi Lada ei maksanut paljonkaan.  Tässä autossa oli peräti katalysaattori - mitähän varten, kun se ei mikään suorasuihkutuspeli ollut.  Talvivarmuus oli hävinnyt edellisen Ladan mukana ja kulutus oli kuin ison auton.  Tätä autoa ei tullut ikävä.

Fiat Brava tuntui omalta.  Se oli iso sisältä, hiljainen, loistava ajettava,  Pieni kone ja paljon tilaa, sitähän autolta etsin.  Mutta olipas se onnettomuushakuinen!  Eka viikolla ajoin ison onnettomuuden välttääkseni jäiselle penkalle ja rikoin pohjapanssarin.  Sitten Mikko peruutti päin toista autoa - takaikkuna oli todellakin korkealla ja taakse olisi pitänyt sivupeileistä osata katsoa.  Auto meni omia aikojaan ojaan, kun olin vattupuskissa, ja tuskin oli maali kuivunut, kun samaan ruttukulmaan valui iso maasturi kaltevalla pysäköintipaikalla.  Sitten nukahdin rattiin, tätä en muille suosittele.  Ja vielä Mikko ehti rikkomaan etumaskia tienreunaan Mikkelistä tullessaan.
Katsastuskunnostus tuli taas myynnin syyksi - monet luetellut korjaustarpeet kyllä olivat sellaisia, että oli siinä ja siinä, olisiko katsastusta varten pitänyt ne laittaa.

Fiatiin liittyy kuvaus jääräpäisestä autoliikkeen toimintamallista.   Auto oli vaarallinen: kun hölläsi mäen päällä kaasua, saattoi alkaa nykiminen, kone sammui ja syttyi, joskus vain sammui.  Kun lähestyi risteystä, sama juttu.  Kerran rekan rinnalla ohittaessakin kone sammui, silloin ei enää naurattanut.
Joka kerran auto kytkettiin tietokoneeseen, ei mitään vikaa.  Usein keksittiin, olisiko vika milloin missäkin hilavitkuttimessa tai anturissa, ja osia tilattiin Italiasta asti.  No, takuu venyi ja venyi, laskin joskus, että vikaa korjattiin  takuuseen 23 000 markalla, ja meillä oli jos jonkinlaisia tosi makeitakin sijaisautoja.
Otin jo kirjeitse yhteyttä maahantuojaan, ei tulosta, paikallisesti hoidetaan.  Esitimme, että jospa vika onkin avaimissa: minun avaimillani vika esiintyi useammin.  No ei se voi niissä olla, siinä sirussa on vain käynnistyksenestojuttuja.  Ja taas korjattiin.  Kerran ajoin 100 kilometriä asentaja kyydissä ja vain kerran saimme kokea nykimisen, uskottava oli, että vikaa on.
Sitten avaimeni kului mekaanisesti niin huonoon kuntoon, että oli vaikea avata lukkoja.  Tilattiin uusi avain.  Kuinka ollakaan, vika hävisi sillä kertaa!  Yllättäen myös Ritvan avain vaihdettiin...
Ihan äkkiä en Delta-autosta huoltoa tilaa, vain takuun takia siellä niin pitkään roikuttiin.

Tämä viimeinen, Primera-farmari, vielä luo historiaansa.  Mutta on siinä omia kummallisuuksiaan jo löytynyt, esimerkiksi takakontin elektroninen kytkin, joka jäätyy eikä siis talvella toimi kuin pitkällä, kuivalla pakkasella.  Ovien kahvojen etutiviste kutistuu kylmässä ja muljahtaa kolostaan, kahva ei voi liikkua normaalisti kiinni ja ovia ei voi sulkea ennen pikkutarkkaa näpertelyä paljain käsin.  Vetokoukku asennettiin niin, että pojat puskuria paikalleen laittaessaan repivät johtoja irti, eikä mikään valo kärryssä palanut.  Kääntösäde on kuin panssarivaunulla.   Mutta tilaa ja kuljetukapasiteettia riittää, auto on iso ja vakaa ja ruokahalukin kohtuullinen.  Mahdun hyvin siihen nukkumaankin.

Kuuntelen

Oli ajokorttitarkastus.  Pääsin yllättäen työterveyslääkärin syyniin, kun oli muutenkin hänelle aika.
Hyvinhän kaikki meni, käteltiin ja lähdin pois.  Jo aukeaa ovi perässäni: - Hei, unohtui se kuulon tutkiminen, tulisitko takaisin!?
No EIhän tuommoiseen VOI olla vastaamatta: -Mitä?

Oli oikein kiva tyttö luokallamme.  Hänellä oli kuulolaite.  Opella oli kaulassaan FM-silmukan mikrofoni, ja meillä oli tapana aina välillä tehdä sisäpiirin juttuja, ope kun saattoi puhua hänelle, ja vain hänelle esimerkiksi toisesta huoneesta.  Hänpä opetti monenmoista niin opelle kuin luokallekin.  Jo ennen hänen tuloaan käytiin läpi istumajärjestys: tämä tyttöpä ei istukaan edessä, ei, hänenhän kuuluu nähdä kaikkien puhujien suut.  Siis keskelle seinän viereen, ja hän osasi kääntyä aina oikeaan suuntaan pyörivällä tuolillaaan.  Vastaamaan ei noustu, koska kaikenlainen kolina vahvistui kuulolaitteessa kaikkein eniten.  Pulpettien kannen ja laatikon väliin saimme huopapalat samasta syystä.  Ruokalassa opittiin olemaan kilistelemättä ja varsinkin heittämättä aterimia tiskilaatikkoihinsa.  Jumppasalissa laitteita ei voinut käyttää, kun pallon jympsytys oli hänelle aivan kauheaa. 

Tyttö oli linkkinä Opintien kouluun eli meillä oli oikeaakin yhteistä tekemistä kuulovammaisten ja kuurojen kanssa, opimme jopa vähän viittomiakin.  Kadehdimme heidän kaukoviestintäänsä: esimerkiksi mäen päältä he kertoivat vitsejä toisilleen juhlasalin ovelle viittomalla!  Parissa vuodessa tämä tyttö oli niin loistava huuliltalukija, että unohti kuulolaitteensa usein jopa kotiin ja tuli hyvin toimeen - ja aikuisena olen hänet nähnyt pikaruokapaikan myyjänä ja taatusti ilman laitettaan.
 
Tämän tytön takia olin hakeutunut parin viikon kurssille Jyväskylään, perehtymään edes auttavasti hänenlaistensa erityistarpeisiin.  Minut oli hyväksyttykin, mutta enpä mennytkään!
Alkoi virkamieslakko - ja jälkeenpäin kuulin, että siellä se koulutoimenjohtajan pöydällä makasi, se hyväksymiskirje, koulutoimenjohtaja itse kertoi.

Kerran kuukaudessa lapsuudenkodissamme oli pyykkipäivä.  Tokihan nyrkkipyykkiä oli, kun oli kahdeksan lasta, mutta isosti pyykkiä pestiin alakerran pesutuvassa kerran kuussa.  Voisiko nykyisin ajatellakaan vaihtavansa alusvaatteitaan kerran viikossa kuten silloin,  vaikka esimerkiksi urheiltiin ja tehtiin aika rankkojakin ruumiillisia töitä?
Aikaisella autolla saapui Lemiltä Aino-täti.  Hän asusti veljensä kanssa pikkuista mökkiä Sairalassa, mutta tuli meille suurpyykin pesuun.  Aino-täti vain hymyili.  Ei hän ujo ollut, katsoi aina kohti.  Syytä olikin, hän kun oli kuuro.
Jälkeen päin on monesti käynyt mielessä, miten paljon avarampaa Aino-tädin elämä olisi ollut, jos hän olisi saanut oppia puhumaan tai edes viittomaan.
Jotenkin hänen kanssaan aina juttuun tuli, kävimmepä hänellä kylässäkin polkupyörillä joskus kesällä, ihan omin päin ilman aikuisia.

Viittomakieli on äidinkieli, siis kansalaisoikeus sitä tarvitsevalle.  Eikä tulkkipalvelu ole se oikea tapa paikata taloutta.

Kesämäen koululaiset saivat aikanaan hyvän rokotuksen, joka takasi normaalin suhtautumisen, kun samalla koulutontilla oli mm. dysfaatikkoja ja kuulovammaisia, jopa kuuroja, ja välillä muitakin vammaisia.  Ja kun erityistarpeet saatiin omalla koululla, normaalielämään käytiin oppimassa, ns. sopeutumassa, meidän koulun puolella muutamana tuntina viikossa.  Oli myös yhteisiä tilaisuuksia ja tapahtumia.  Vammainen ei siis olekaan väjö tai tuijotettava.
Eräs helpoimmista tavoista saada minut töissä suuttumaan oli haukkua kaveria vammaiseksi.  Tapa jäi pois, ei tietenkään minun takiani vaan siksi, että tulivat tilalle ryssittelyt ja homottelut ja huorittelut?

Erilaisuus havaitaan.  Kumpaan suuntaan siitä lähdetään?  Hyväksytäänkö, päädytäänkö normaaliin yhteiseloon - vai astellaanko portaita alaspäin, poissulkemiseen, nimittelyyn, oman paremmuuden väittämiseen ja esittämiseen.  On hirmuinen määrä muitakin ääripäitä kuin kuulovammainen - terve, joiden välillä keinulaudan tulee olla tasapainossa, mutta tästä oli hyvä alkaa tällä kerralla. Aika silmiäavaava oli myös ensimmäinen CP-poika luokalla.

Lähes jokaisella lastentarhanopettajalla ja liikuntaa (kiljuminen, koripallo, melun päälle huutaminen!) opettaneella luokanopettajalla on kuulon alenema.  Lisääpä tähän sisäilmaongelmista aiheutuva ainainen korvien tukkoisuus ja räkätauti, joka alkoi aina lokakuussa ja loppui vasta keväällä, kun lämmityskausi loppui.  On siis telkkari aika kovalla, kaverilla vielä kovemmalla.  On vaikea hälyn keskeltä erottaa haluamaansa asiaa.  No, Mummi opetti ns. valitsevan kuulon, kaikkea ei kannata kuullakaan.  Hän oli mestari.
Mutta osaan etsiä kuulosuojaimet sahatessa ja raivatessa, jopa ruohoa leikatessa, kun ymmärrän seuraukset.  Vammatasolle en halua.

Haluan kuulla ne sinun juttusi...  Mutta varsinkin Vaarin poikien jutut.

Sodan jumalalle pyhitetty

- Matit ja Mikot on miehii, Jussii kasvaa kankaalla! sanoi Maijan kummisetä, kun huomasi pienen pojan muka jäävän vähemmälle huomiolle toisen lapsen kummien tullessa kylään.  Tehosi.  Liekö hänelle itselleen sanottu samoin, Matille?

Matti, Matteus, Mattias.  Kukaan ei nimeä antaessaan raamatullista taustaa ajattele?  Varmaan keskiaikainen pappi ajatteli, kun korvasi hienoja suomalaisia nimiä Raamatun nimillä.  Mutta nimet suomalaistettiin helpoiksi sanoa.
Näitähän meilläkin sitten riittää. Maria-johdannaiset taitavat yhä olla maailman yleisimpiä etunimiä, eikä Jeesuksen mummi, Anna, nykyään kovin harvinaista nimeä kantanut.  Kyllähän niitä vanhoja suomalaisiakin silti yhä on, vaikkapa Panu tai Ahti.

Meillä veljessarjassa Pekka Juhani on tietysti Pietari Johannes,  Antero on veljensä Andreas, Matti on Matteus, itse olen Markus.  Sitten tulee kummallinen poikkeus, kuninkaan nimi Erik eli Erkki, pyhimys toki.  Sarjaan sopivasti hänestä tehtiin (isä, vääräleuka, teki) Luukas: luukasa, kun hän kasvoi nopeasti ja oli honkkelo ja romuluinen, muka.  Risto Sakari on pyhä Kristoforos Sakarias, mutta Olli Veikko, hän saa tyytyä olemaan pyhä Olavi.  Ja Tiina Sisko Kaarina: Tiina voisi olla väännös esimerkiksi Justiinasta (suvussa on ollut Justiina-Musteri, kuvakin on Nuottarannan seinällä ja täti on tosi tomera) tai sitten isän suvun puolen Kristiinasta.  Toivottavasti ei kuitenkaan Jaakobin tyttärestä Diinasta, jolle kaupungin pojat tekivät tai yrittivät tehdä sitä, mitä kuuluu ohjelmaan tytöt ja pojat ja tykkääminen, ja veljet tappoivat ja möivät orjiksi kaupungillisen porukkaa (siis Raamattuhan on kaikin osin pyhä kirja?)  Kaarina sentään on esimerkiksi pyhä Katariina tai Kaisa-keisari.

Erik-Erkki ja Olav.  Onhan paljonkin germaanista ja skandinaavista.  Miehet ovat usein sotaisia, esimerkisi nimessä on lopussa - helm, kypärä tai alussa Tor.  Ernesti taas on hyvin miehekäs, läpi näkyy saksan sana ernst, vakaa, vakava, sanoisinpa jopa jäyhä.  Onhan suomalaisilla omakin, mielestäni aivan kamala nimi, Taisto.  Montakohan Kaarle- tai Kalle-nimeä Kaarle XII sai aikaan: mokoma  muka sankarikuningas, joka oikeastaan jätti valtakunnan hoitamatta ja peuhasi raunioiksi sotimisellaan koko Ruotsin suurvalta-aseman.  Hallitsijat ja heidän puolisonsa antoivat usein nimen aluksi aatelille ja papin perheelle, mutta myöhemmin rahvaallekin, enkä oikein vieläkään osaa ymmärtää, kuinka vaikka savolaiseen "aatelisnimeen" voi ympätä hienousnimiä.
Jos nyt kirjoitan mallin, toivon syvästi, ettei sen nimistä ole...  Vaikkapa Charlotta Loviisa Elisabet Mähönen.  No, Lottahan hän!

Oma nimeni Markku?  Markus, Marsille pyhitetty, Marsin oma.  Sotaisahan minä!  Vai olisikohan apostoli.  Ei kumpikaan, ihan Markku vain, jo vanha ja yhä käyttökelpoinen suomalainen nimi.  Tosisuomalainen: ulkomaanelävät vääntävät sen Marco-muotoon tai ainakin jättävät sen toisen K:n pois, eivätkä osaa sanoa mitenkään oikein.  Ihme, että Markus-apostoli ei ottanut käyttöön kristillistä nimeä, mallina vaikka Leevi/Matteus.  Hyvinhän tuo Markus-nimi korostaa uskon kuuluvan kaikille, ei vain juutalaisille.

Luonto antaa nimiä.  Maailman suosituimpia jopa, esimerkiksi Lauran eli Daphnen, laakeripuun lehvän.  Onhan vaarillakin kaksi pienpetoa, Leo-leijona ja Otso-karhu.
Luontonimissä saapi harkita!  Esimerkiksi, onko kiva ihan ikivanhana olla vaikkapa Tytti - on, jos nimi asettuu ja istuu jo aikanaan.  Jos käy oikein pohtimaan, ei ystäväni Vesakaan voi ikuisesti olla se nuori, uusi verso, kohta on itsekin patriarkkaiässä.
Luonnonnimet ovat usein kauniita - vanhempien toiveita?  Tai korostavat toivottua ominaisuutta: ehkä et kuitenkaan antaisi tytölle nykyisin nimeksi esimerkiksi Siviä?
Yksi kauneimmista nimistä on mielestäni Ritva, Eino  Leinon koivun ritva, riemun ritva.

Ihan pienellä muutoksella luontonimestä tulee usein uudenaikanen ja raikas.  Kaisla on jo kaunis nimi, mutta kun siitä tehdään Kaisli.  Minulla tähän tyttöön liittyy vielä oikein mukava mielikuva tätä nimeä kunnialla kantaneesta tytöstä.  Niin, nimet leimaantuvat.  Työssäni olen joutunut kohtaamaan noin 400 oppilasta ihan "ominani", ja moni nimi sitoutuu niin johonkin ominaisuuteen tai vanhempiin, että sitä ei ainakaan esimerkiksi omille lapsille olisi halunnut antaa.

Onko nimeä, joka olisi kelvannut kantajalleen aina? Manka, Make, jopa Magnus (suurensuuri!) - nyt nuo väännökset lähinnä inhottavat.  Vaikka nimi olisi kuinka lyhyt, siitä täytyy porukassa syntyä väännös tai ainakin hellyttelymuoto.  Onko lyhyempää kuin Esa  (Esaias, Jesaja tai Primus, esikoinen) - siitäkin saa vaikka Esukki-nimen.  Nimesi on kuitenkin se, joka oli kauneinta tai parasta, mitä vanhempasi sinulle halusivat antaa, ei taakka.

Ei nimi miestä pahenna, jollei mies nimeä.  Tai nainen.  Meille suomalaisille on syntynyt hieno tapa käyttää etunimeä kuin titteliä, korostetusti sanottuna.
Ei meidän tarvitse toistaa: - Bond.  James Bond.

Paistettu lintu ei suuhun lennä

Silittämättä siisti.  Minullakin kaksi paitaa, joista toinen on harmikseni ihan loppuun ajettu.
Toinen on vielä aivan kunnossa, joskin ikivanha sekin.
Miehen keksintö: ei naisen töitä ole miehen mielestä tarvis vähentää, mutta joku tekstiili-insinööri on jostakin syystä joutunut itse silittämään vaatteitaan?  Ilmeisesti insinööri on muitakin kodinkoneita joutunut käyttämään, sillä esimerkiksi ergonomia ja mukavuus on huimasti lisääntynyt.

Kauluspaita mieluummin, kotonakin.  T-paita on harvoin päällä, useimmiten aluspaitana tai sitten silloin, kun oikea paita on kuin takkina kotiasuna.  Totta kai se T-paitakin silitetään!
Siis paidan silitystä piisaa, eihän enää vaatteita vaihdeta lauantaisin saunan jälkeen vaan joka päivä.
Kuka siis silittää?

Tänään silittelin aamulla muutaman paidan.  Kyllä, itse olen paitani silittänyt ennenkin, itse asiassa jo ennen kuin Ritvan kanssa yhteen muutimme.
Mikäpäs siinä.  Koulutettukin olen, erään tyttöystävän äiti näytti, miten hänen mielestään on se ainoa oikea tapa, eikä tuo kummoinen konsti ollut.  Näytti tuo myöskin housujen prässäämisen.

Kaikilla naisilla on se ainoa oikea tapa, miehistä en niinkään tiedä.  On neuvojia piisannut - enpä ole piitannut.  Ensin olkapäät, hihat, kaulus, lopuksi torso. Kaulus joidenkin mielestä ekaksi - sanoisin, että riippuu paidasta.

Olen siis alkanut ihmetellä, miten moni mies ei itse huolla vaatteitaan.  Mutta se, että ei osaa - välitä oppia - ei kenties olekaan uusavuttomuutta vaan opittu tapa pinnata.  Aivan sama koskee ruoanlaittoa, siivousta, pyykkiä, tiskiä, kaikkea kotityötä.

Entä jos mies tekee tuota kaikkea?  Jaetaanko muutkin kotityöt sitten oikeasti?
Maankääntäminen, halonhakkuu, lumityöt?  Autonpesu, nurmikonleikkuu, haravointi, pikku remontit?  Jos ei ole enää vain naisten töitä, on kuitenkin vain miesten töitä?

Se tekee, joka osaa.  Huono vihje, jokainen voi oppia.  Ihan turha pilata vaatteita pesukoneella tai tiskata astioita rikki, toisella kerralla osaa. Jos yrittää - jos saa yrittää!

Se tekee, kellä on aikaa.  Huono vihje tämäkin, sillä kaikki me olemme loistavia keksimään korviketoimintoja, näennäisesti tärkeää samanaikaistekemistä.  Ja minun tekemiseni on aina tärkeämpää kuin sinun, aina voin pyytää tekemään.  Mutta pahus vie, eläkeläisen kiireet eivät ihan riitä tekosyyksi, pienten lasten äidin kiireet kyllä usein, oikeasti.  Huonosta omastatunnostako meidän täytyy jotakin tekemään pyytäessämme aina sanoa, mitä itse teemme samaan aikaan?
Usein tekemisen pakko ja oppiminen lähtee oikeasti siitä, että on saatava nopeasti jotakin, vaikka housut lyhennettyä tai puhdas, valkoinen paita.  Siis huokailen ja odotan, että vaimo tulee töistä - ja tarve meni jo keskipäivällä. No en.

Aika unelma olisi tila, jossa jotakin tehdään siksi, että toiselle tulee hyvä mieli.  Kuka sitä tahallaan pahaa mieltä aiheuttaisikaan?  Siinäkin on kääntöpuoli: se toinen ei välttämättä edes huomaa, että olet saanut aikaan jotakin erityistä.
Oman hyvän mielen tavoittelu toimii varmasti.
Mistä tiedät, mitä sinun odotetaan tekevän? Tietää sen.  Usein jättää aivan selvät vihjeet kyllä huomaamatta.  Esimerkiksi oven suuhun kannettu roskakori on selvä viesti tarpeesta viedä roskat sekajätteeseen, mutta onko minun sen hetkinen tekemiseni vähemmän arvokasta kuin kenkien etsiminen ja kadun laidassa juokseminen juuri nyt?  Tai sinun tekemisesi.

Jos saisi kotitöitä valita, kai ne lumityöt ottaisi, sitten tiskin.  Mikä imuroinnissa ja muutenkin siivoamisessa on niin vaikeaa - varmaan ne hirmuiset esityöt, kaikenlaisten kasojen siirtely edestä pois.  Itse asiasssa esimerkiksi sohvatyynyjen laittaminen paikoilleen ja vilttien viikkaaminen on jo puolet olohuoneen siivouksesta ja hämää asiaan vihkiytymättömiä; sentään en heitä Toluun kasteltua villasukkaa sohvan taa narraamaan puhdistusaineen käytöstä

Työ on tehtävä.  Ei siinä muuta.  Ennemmin tai myöhemmin.  Minua ei "myöhemmin" juuri kiusaa, kesken työn saatan iloisesti tehdä vaikka mitä, esimerkiksi soitella tai käydä koneella.  Ja voinhan tehdä huomennakin. Koti on kuin koulu: sielläkin siirryttiin normaaleihin työaikoihin siivouksessa, mikä tarkoittaa, että luokka tai muutkin tilat siivotaan silloin kun niissä ei ole oppilaita.  Ns. siisti luokka ei siis olekaan aina aamulla vastassa vaan johonkin aikaan päivästä.  Onko kodin oltava siisti juuri perjantai-iltapäivänä?  Maltan kyllä odottaa.

Millaisen viestin annat kumppanillesi, jos aina odotat hänen tekevän kaiken?  Kun oikein olet pinttynyt odottamaan valmista, et joka kerran edes tee tietoista tasa-arvon vastaista valintaa, olet jo paatunut.  Miten kukaan voi tuommoisen mallin hyväksyä - tunnen joitakin.  Mielestäni myös kaiken tekeminen itse on huono viesti, useinhan se tarkoittanee: - Olen vain nainen, Herrani ja Valtiaani.
Kovasti kiitollinen olen pitkistä kesälomista.  Nälkäänhän sitä olisi kuollut, repaleissa kulkenut ja lapset aina likaisissa, jos ei olisi vähitellen opetellut monenmoista, kun vaimo puursi tarhalla.

Vielä enemmän on tasa-arvokysymys kuitenkin se toisen työn arvostaminen.  Ajatelkaa vaikkapa myötäjäisiä: naisen työpanos niin kotona kuin talon töissäkin oli muka niin vähäarvoista, että sulhaselle piti maksaa, jotta hän veisi naisen syömästä taloa köyhäksi.
Arvostamista voi osoittaa monin tavoin.  Hyvä sana silloin tällöin, kiitosta ruoasta, huomaamalla.  Välittämistä tai toisen arvostamista on myös sovitun aikataulun pitäminen.
Itsestään selvää palvelua ei ole.  Jokainen tahtoo - tahtoisi - palkkansa.  Taivasosuutta ei pitäisi joutua odottamaan.

Kolme miestä aamussa

- Mene hakemaan sukat jalkaan!  Viisivuotias taapertaa keittiöön.  Lattia on kylmä, ulkona on 15 astetta pakkasta ja eteisen lämpöpumppu tuntuu täällä vetona lattialla.  Vaari osaa, asuu kotiaan, aina aamulla panee villasukat jalkaan ensimmäisenä.  No, vaari napsauttaa sähköpatterin päälle ikkunan alla ja lähtee virittelemään takkatulta.  Sukkia ei haeta.

Pikkumies käy vessassa.  -  Muistitko pestä kädet?  - Ai nii.  Tulee kohta takaisin, jo alkaa piupiupiu-sarjatuli ja muunkinlainen ampuminen.
- Hiljaa, Mummo nukkuu!
Vaarilla on vähän kiire kalustaa aamiaispaikka tulen ääreen ja vääntää voileipää. Korkea jakkara pöydäksi, pieni istuimeksi.  Jo hipsuttaa se vielä pienempi paikalle, on vielä vasta käynnistymässä.
Mutta tuli takassa!  Vaatii itselleen toisen jakkaran tulen ääreen ja unohtaa pahan tuulensa, unohtaa jopa oman legoautorakettiängriböördilentolaitteensa pieneksi toviksi, vaikka isompi omallaan leikkii yhteisellä jakkarapöydällä.  Otso on loistava tulentuijottajasuomalainen.

Leipiä syntyy kaksi siinä kuin yksikin.  Paahdin rapsahtaa ja Vaari saa voin sulamaan leiville, juustot ja kurkut päälle, leivät lautaselle ja yhteinen lautasen jakkarapöydälle.
-  Maito on keittiön pöydällä.  Takkahuoneen matolle sitä ei saa tuoda!
Pienempi, täysin virkeänä, pamputtaa juomaan heti maitonsa, vasta sitten siirtyy leipätyöhönsä eli syömään sormin juuston ja kurkun, nuolemaan voin leivältä ja vasta sitten leipää nakertamaan.
Isommalle tänään maistuu. 

Vaikka jakkaralla ei paljon tilaa lautaselta jääkään, aina on tilaa hyvisten legorakennelmien ampua piupiupiupiu ja tuuschtuuusch.  Jo hakee pienempikin sohvalta omansa, ja kun kaksi oikeuden puolustajaa tulittaa, ei auta Vaarin hiljaisuuspyyntö: ovi rapsahtaa auki, ja Vanhempi Rouva siirtyy yläkertaan jatkamaan kauneusuniaan.  Eikä syyttä, kellohan on hädin tuskin kuuttakaan.
Ilman aseitakin toki kahdesta miehestä ääntä tulisi riittävästi.

Vaari yrittää pitää miehet takkahuoneessa.  Mutta kun laitteet on lentäviksi rakettu, ne kyllä lentävät, piupiu, keittiö ja takkahuone ovat yhteensäkin varsin rajallinen tila.
No, välillä luetaan vähän Tatua ja Patua, mutta vaikka kumpikin mies on lukumiehiä, lentolaitteet pysyvät käsissä ja aina välillä pitää oikeutta puolustaa.

- Vaari, pelaa minun kanssa!  No, Corner on alakerrassa.  Pari kertaa se jaksaa kiinnostaa.  Otso pelaa ihan omalla koordinaatistollaan, osoittimet näyttävät vähän mitä sattuu, mutta mies valitsee aina mieleisensä värin.  Tarkkaan ottaen Otso lukee ihan oikein toista nuolta, mutta toisesta ei ole väliä.  Mutta isompaa se ei tällä kertaa haittaa!  Tärkeämpää on katsoa, paljonko pisteitä saa, ja laskea yhteen.  Kymmenylitys sujuu viisivuotiaalta helposti!
-  Minä haen taksipelin!

Vaari raivaa tilaa keittiön pöydälle.  Pelilauta levitetään.  Vaari saa viisi satasta - Leo tietää, että se on yhtä paljon kuin viisisatanen, jonka hän ottaa ja antaa toisen Otsolle.  Kyytilappu otetaan.  Kahdella nopalla heitetään ja viisivuotias laskee helposti yhteen silmäluvut.  Otso heittää noppia, Vaari sanoo luvut ja sitten Otso laskee aina laajoin harppauksin matkan seuraavaan tai vaikka samaankin piipaa-asemaan tai junanradalle.  Otson rahakasa kasvaa, on tuhansia.  Mutta Otso pelaa ihan omaa peliä, ei haittaa, Leo pelaa Vaarin kanssa.

Laatikko rojahtaa lattialle.  Siinä ovat rahat, kyytikortit, sattumakortit, yllätyskortit, ja Leo joutuu aina kiipeämään penkiltä, kun niitä tarvitaan.  - Nosta laatikko takaisin pöydälle!  -  Ei kun mie haen!
ja kohta seuraakin väistämätön kysymys: - Miksi aina minä joudun hakemaan kortin?
Miten ollakaan, ihan oikein pelaten Leo aina saa arpavoittoja ja löytää rahaa taksia siivotessa, Vaari taas ostaa polttoainetta ja renkaita ja saa "jullikoita", maksamattomia asiakkaita, ja kun rahat lopulta lasketaan, Vaarilla on vain 550 ja Leolla 1100.  Mutta Otsolla on monta tuhatta.  Ei se mitään , Otso sanoo, että Otso voitti, Oo-o voitti , Vaari voitti.

Jo hipsii Äitikin paikalle.  On paljon asioita Äidille.  Ja piupiupiu alkaa taas, nyt puolustettava alue on jo portaiden alapäähän asti.  Vaari saa tilaa pukeutua ja käydä laittamassa auton lämpiämään.
Mummo on siirtynyt yläkerran perimmäiseen nurkkaan nukkumaan.

Keitellään aamukahvit.  Yritän lukea lehteä ja vähän syödä jotakin, mutta vähän väliä käy isompi pyytämässä mukaan leikkiin, lukemaan tai pelaamaan. Myös Äitiä: - Ole kiiiiltti!
Pojat osaavat oikein hyvin leikkiä keskenäänkin, mutta kun siinä on aikuisia.
Toisaalta, näitä hetkiä on Vaareilla harvassa, ja kohta olemmekin taas lukemassa.

Eräänä aamuna television lastenohjelmat ja Äiti laskivat Vaarin ladullekin.  Tunti omaa aikaa, omaa nautiskelua,  ja taas pojat saivat lisäarvoa.  Siihen paljoon.

Vaarius jatkuu ulkona...

Suhteellista

Puhuttiin sähkölaskusta.  Kyllä siitä saa ja pitää puhua.  Ja saa olla monta mieltäkin.
Aiemmin maksoimme sähkölaskun; se oli siinä.  Sähkölaitos tuloutti aika kivat voitot kaupungin budjettia parantamaan, vaikka lasku oli kohtuullinen.  Sähkö, siis sähkö itsessään, on vieläkin todella halpaa (vaikka on yksityistetty tuote).

Mutta kun pitää yksityistää.  Pitää yhtiöittää.  Pitää laittaa energia verolle.
Jos on tuhannen euron sähkölasku, pelkästään arvonlisäveroa siitä on 240 euroa.  Lisäksi on tietysti sähkövero, noin 160 euroa.  Sitten pitää maksaa verkonhaltijalle siirtomaksua.  Jääköhän sähkön hinnaksi alle neljä sataa euroa?
Säästä sähköä siis.  Eipä kannata: jos yhtiöt eivät saa yhä enemmän voittoa, hintaa nostetaan, vero nousee samalla automaattisesti.  Siis ainoa toivoni on, että minä saan säästetyksi ja muut nostavat kulutustaan?

Kyllä.  Olemme säästäneet.  On lämpöpumppuja, on varaava takka.  Huoneet pidetään viileinä ja pannaan sukat jalkaan.  Kaikki lamput ovat energiatehokkaita.  Jopa valoja sammuttelen, vaikka siitä eivät kaikki pidä.

On hyvin monta työtä, jotka on ennen hoidettu kokonaisuutena ja kohtuuhinnalla.  Mutta kun ne on jaettu eri toiminnoiksi ja usein yksityistetty, asiakas maksaakin työn jokaisesta osasta yhtä paljon kuin ennen kokonaisuudesta.  Eikä silti saa edes vastaavaa palvelua.  Esimerkiksi mitä oli ennen kodinhoitajan työ - ja miten moneksi se on nyt pilkottu?  Katsastus yksityistettiin ja vapaa "kilpailu" kolminkertaisti hinnat, lisäksi erikseen pitää maksaa olennaisesti katsastukseen kuuluvista pakokaasutesteistä.

Minä narisen tämmöisestä pienestä.  Meidän ongelmamme eivät ole mitään.  Eivät edes Kreikan ongelmat?
Otan vain yhden pienen esimerkin kehitysmaiden ongelmista, säästän sinua kaksoistunnilta tällä kertaa.

Ebola!  Ihan kun ei riittäisi kamala tauti, kuolemat, pelko.
Koko terveydenhoito on valjastettu monessa maassa ebolan parantamiseen ja ehkäisemiseen.  Mitään ei jää neuvolatoimintaan, rokotuksiin, äideille, vanhuksille, muille sairaille.  Koko maaseudun terveydenhoito vaatii uudelleenorganisoinnin, jos sitä edes vielä oli - sehän se kehitysmaan tekee, että ei ole toimivia infrastruktuureja.

Koulut ovat kiinni, kun kokoontumista on rajoitettu.  Maanviljely ei toimi, työvoima sairastaa tai hoitaa sairaitaan, on heidän kanssaan kaukana kotoa tai on paennut tautia.  Monet suuremmat työpaikat on ollut pakko sulkea.  Nälänhätä uhkaa.  Todellinen köyhyys on totta joka päivä.

Ihme ja kumma.  Tällä kertaa en syyllistäkään valkoista miestä!