Kuuntelen

Oli ajokorttitarkastus.  Pääsin yllättäen työterveyslääkärin syyniin, kun oli muutenkin hänelle aika.
Hyvinhän kaikki meni, käteltiin ja lähdin pois.  Jo aukeaa ovi perässäni: - Hei, unohtui se kuulon tutkiminen, tulisitko takaisin!?
No EIhän tuommoiseen VOI olla vastaamatta: -Mitä?

Oli oikein kiva tyttö luokallamme.  Hänellä oli kuulolaite.  Opella oli kaulassaan FM-silmukan mikrofoni, ja meillä oli tapana aina välillä tehdä sisäpiirin juttuja, ope kun saattoi puhua hänelle, ja vain hänelle esimerkiksi toisesta huoneesta.  Hänpä opetti monenmoista niin opelle kuin luokallekin.  Jo ennen hänen tuloaan käytiin läpi istumajärjestys: tämä tyttöpä ei istukaan edessä, ei, hänenhän kuuluu nähdä kaikkien puhujien suut.  Siis keskelle seinän viereen, ja hän osasi kääntyä aina oikeaan suuntaan pyörivällä tuolillaaan.  Vastaamaan ei noustu, koska kaikenlainen kolina vahvistui kuulolaitteessa kaikkein eniten.  Pulpettien kannen ja laatikon väliin saimme huopapalat samasta syystä.  Ruokalassa opittiin olemaan kilistelemättä ja varsinkin heittämättä aterimia tiskilaatikkoihinsa.  Jumppasalissa laitteita ei voinut käyttää, kun pallon jympsytys oli hänelle aivan kauheaa. 

Tyttö oli linkkinä Opintien kouluun eli meillä oli oikeaakin yhteistä tekemistä kuulovammaisten ja kuurojen kanssa, opimme jopa vähän viittomiakin.  Kadehdimme heidän kaukoviestintäänsä: esimerkiksi mäen päältä he kertoivat vitsejä toisilleen juhlasalin ovelle viittomalla!  Parissa vuodessa tämä tyttö oli niin loistava huuliltalukija, että unohti kuulolaitteensa usein jopa kotiin ja tuli hyvin toimeen - ja aikuisena olen hänet nähnyt pikaruokapaikan myyjänä ja taatusti ilman laitettaan.
 
Tämän tytön takia olin hakeutunut parin viikon kurssille Jyväskylään, perehtymään edes auttavasti hänenlaistensa erityistarpeisiin.  Minut oli hyväksyttykin, mutta enpä mennytkään!
Alkoi virkamieslakko - ja jälkeenpäin kuulin, että siellä se koulutoimenjohtajan pöydällä makasi, se hyväksymiskirje, koulutoimenjohtaja itse kertoi.

Kerran kuukaudessa lapsuudenkodissamme oli pyykkipäivä.  Tokihan nyrkkipyykkiä oli, kun oli kahdeksan lasta, mutta isosti pyykkiä pestiin alakerran pesutuvassa kerran kuussa.  Voisiko nykyisin ajatellakaan vaihtavansa alusvaatteitaan kerran viikossa kuten silloin,  vaikka esimerkiksi urheiltiin ja tehtiin aika rankkojakin ruumiillisia töitä?
Aikaisella autolla saapui Lemiltä Aino-täti.  Hän asusti veljensä kanssa pikkuista mökkiä Sairalassa, mutta tuli meille suurpyykin pesuun.  Aino-täti vain hymyili.  Ei hän ujo ollut, katsoi aina kohti.  Syytä olikin, hän kun oli kuuro.
Jälkeen päin on monesti käynyt mielessä, miten paljon avarampaa Aino-tädin elämä olisi ollut, jos hän olisi saanut oppia puhumaan tai edes viittomaan.
Jotenkin hänen kanssaan aina juttuun tuli, kävimmepä hänellä kylässäkin polkupyörillä joskus kesällä, ihan omin päin ilman aikuisia.

Viittomakieli on äidinkieli, siis kansalaisoikeus sitä tarvitsevalle.  Eikä tulkkipalvelu ole se oikea tapa paikata taloutta.

Kesämäen koululaiset saivat aikanaan hyvän rokotuksen, joka takasi normaalin suhtautumisen, kun samalla koulutontilla oli mm. dysfaatikkoja ja kuulovammaisia, jopa kuuroja, ja välillä muitakin vammaisia.  Ja kun erityistarpeet saatiin omalla koululla, normaalielämään käytiin oppimassa, ns. sopeutumassa, meidän koulun puolella muutamana tuntina viikossa.  Oli myös yhteisiä tilaisuuksia ja tapahtumia.  Vammainen ei siis olekaan väjö tai tuijotettava.
Eräs helpoimmista tavoista saada minut töissä suuttumaan oli haukkua kaveria vammaiseksi.  Tapa jäi pois, ei tietenkään minun takiani vaan siksi, että tulivat tilalle ryssittelyt ja homottelut ja huorittelut?

Erilaisuus havaitaan.  Kumpaan suuntaan siitä lähdetään?  Hyväksytäänkö, päädytäänkö normaaliin yhteiseloon - vai astellaanko portaita alaspäin, poissulkemiseen, nimittelyyn, oman paremmuuden väittämiseen ja esittämiseen.  On hirmuinen määrä muitakin ääripäitä kuin kuulovammainen - terve, joiden välillä keinulaudan tulee olla tasapainossa, mutta tästä oli hyvä alkaa tällä kerralla. Aika silmiäavaava oli myös ensimmäinen CP-poika luokalla.

Lähes jokaisella lastentarhanopettajalla ja liikuntaa (kiljuminen, koripallo, melun päälle huutaminen!) opettaneella luokanopettajalla on kuulon alenema.  Lisääpä tähän sisäilmaongelmista aiheutuva ainainen korvien tukkoisuus ja räkätauti, joka alkoi aina lokakuussa ja loppui vasta keväällä, kun lämmityskausi loppui.  On siis telkkari aika kovalla, kaverilla vielä kovemmalla.  On vaikea hälyn keskeltä erottaa haluamaansa asiaa.  No, Mummi opetti ns. valitsevan kuulon, kaikkea ei kannata kuullakaan.  Hän oli mestari.
Mutta osaan etsiä kuulosuojaimet sahatessa ja raivatessa, jopa ruohoa leikatessa, kun ymmärrän seuraukset.  Vammatasolle en halua.

Haluan kuulla ne sinun juttusi...  Mutta varsinkin Vaarin poikien jutut.