Auto

Kuva: Auto on meille miehille tärkeä!

Ford Vedette oli upea,  pyöreäperäinen, iso auto.  Se oli tummanvihreä.  Sisäverhoilu oli beige, siis peesin värinen, ja auton haju on tallentunut muistiin.  Siinäpä ne muistikuvat, sillä auto myytiin pois, kun olin alle kolmivuotias.  Isä olisi ollut sotainvalidi ja saanut jotakin helpotusta tämän auton verotukseen, mutta ylpeänä sanoi jokaisen Suomen miehen tehneen vain velvollisuutensa.  Eihän autoja vapaasti saanut edes ostaa 40-luvun lopulla, mutta hän kahden  kunnan kunnanlääkärinä sai ja todella tarvitsikin autoa.  Tällä autolla kävimme roikkumasta takapyörien varassa nokka kohti jokea Syrjäsalmella.

Sitten isä hankki Ford Customlinen 1952.  Auto oli  amerikanrauta ja Kimpisen pikkupoikien ihailun kohde.  Siinä siivellä sai paistatella...  Olin jo sen verran isompi, että muistan lukemattomat kyydit.  Aika ei todellakaan ollut nykyaikaa: esimerkiksi kaikille sairaskäynneille ei päässyt autolla lähimainkaan perille, vaan oli sovitussa paikassa isäntä ja hevonen.  On aika hienoja muistoja ritisevistä sähkölinjoista, rekiteistä, lumisista kuusikoista ja vällyjen tuoksusta.  Muistoja on myös oksentavista pikkuveljistä ja maantien pölynhajusta.

Ford Custom 300 mallia 1958 edustaa amerikanautojen siipiaikaa, vaikka ei lainkaan pahimmasta päästä ollutkaan.  Oli nokkaa ja oli perää ja takakonttia ja valtava V 8 - moottori, pienimmillään kulutus oli noin 14 litraa sadalla.  Oli vapaitten maantienopeuksien aika. Kerran Joensuun reissulla poliisi pysäytti Kiteellä, oli lähtenyt Imatralta Porschella (Tarva niitä hankki poliisin käyttöön) perään ja sai ajettua edelle Puhoksen rajoitusalueella...  Pysäytyksen syy ei olut kaahailu, vaan lievä ylinopeus Vuoksen ylittävällä terässillalla.
Sisältä auto ei mitenkään valtava ollut, mutta ajan tapaan yhtenäinen etupenkki antoi lisää tilaa.
Tämä Ford jäi lähinnä Pekan käyttöön joksikin aikaa, ja äiti pääsi puhujamatkoilleen.  Anterollakin oli kortti, mutta auto ei juuri kiinnostanut.  Mattikin ehti sen verran kokeilla, että vähän luisutti perää penkkaan Imatralla.

Kun olin kokelaana Kouvolan varuskunnassa kesällä 1969, tapasin tämän auton taas.  Yksi inttikaveri oli sen isältäni ostanut ja vähän laitellut, ja yhdessä tulimme Lappeenrantaan tutulla pelillä montakin kertaa.  Tämä Eero sanoi, että häntä hävettää, kun sai niin pienellä rahalla niin hyvän auton.

Isä hankki omaan käyttöönsä Taunus 20 M TS:n 1965.  Oli se todellakin Touring Sport: esimerkiksi päivässä ajoimme Varangin niemimaalle Norjaan, ja jos ei varovasti lähtenyt, musta jälki jäi asfalttiin.  Kaksiovinen auto oli, ja se ei ollut todellakaan mikään talviauto kevyine perineen ja surkeine kuuden voltin sähköjärjestelmineen.  Lämmityslaite kohisi ja vinkui, suurimmat ansiot olivatkin siinä.  Mutta takakontti nieli valtavasti.

Taunus oli ensimmäinen autoni.  Olin menossa 1973 syksyllä Hanhijärvelle koulunjohtajaksi, ja isä myi auton minulle verotusarvolla 1350 mk.  Moottori oli vaihdettu, sata luupäätä oli virkeinä palveluksessa.  Mutta oven saranat katkesivat, vaihteiden synkronointi ei pelannut kunnolla.  Takakonttiin tunki maantiekuraa puhkiruostuneista koteloista.  Aluksi ajoin pienen peruutusmoksauksenkin huonosti toimivan kytkimen takia: isä ei ollut juuri pohjaan asti tainnut painaa, sillä kytkinvaijeri kanitti ja kytkin hyppäsi ylös ja auto hyppäsi sen puoli metriä, mikä riitti etuvilkun irtilähtöön.  Iskunvaimennus ei pelannut lainkaan.

Auto oli malliesimerkki huollon  (senaikaisesta?) toiminnasta, valohoito oli tärkeintä ja huolto tehtiin lähinnä kuivamustekynällä tehtävälistalle.  Esimerkiksi Eka Heikkisen tekemä pikatarkistus paljasti monta vikaa, jotka huollossa olisi ilman muuta pitänyt havaita, vaikkapa jarrupalojen loppuunkulumiset - Ritu muuten vaihtoi! - tai iskunvaimentimien toimimattomuuden.  Kerran tätä autoa huollettaessa oli bensaletkun klemmari unohdettu laittaa paikalleen, ja niinpä huomasimme enon mökillä Kannusjärvellä ajaneemme pommilla, kaasuttajasta tipahteli bensiiniä kuuman koneen päälle...

Ajoimme autoa neljä vuotta, ja sen kanssa kyllä oppi monenlaista, mitä vanhan auton kanssa piti osata - eikä auto edes ollut vanha.  Mutta kun Ritva lähti opiskelemaan, eikä sijaisuuksia ollut enää ties missä, myimme auton pois.  Sen pito tuli kalliiksi, vaikka se vähän ylläpitoaan hankkikin lukuisilla äidinkuljetusreissuilla halki Suomen.  Jopa takapyörien laakerit ja jäähdyttäjä piti vaihtaa, ja kun arvio seuraavasta katsastusremontista alkoi olla toista tuhatta, se sai mennä.  Hyvähän se siihen asti oli: kerran katsastusmies , kun ei vikaa löytänyt, käski säädättämään valot.  Ajoin huoltoasemalle, jossa huoltomies "matolaatikolla" tarkisti suuntaukset, ei vikaa mitään.  Sitten hän vähän raapi ruuvimeisselillä säätöruuveista ruostetta pois ja menin näyttämään, hyvin kelpasi.  Opimme pitämään harjanvartta takakontissa.  Solenoidi oli halki, ja auto ei inahtanutkaan avaimesta.  Mutta kuljettaja ulos, pelti auki, pari napakkaa kopausta harjanvarrella solenoidiin ja avaimella käyntiin.  Saattoi olla huomiotaherättävää esimerkiksi juhlakamppeissa Valtionhotellin parkkipaikalla?
Isä tietysti nöksähti myynnistä, vaikka sentään olimme rallattaneet 80 000 km.

Auto kosti.  Sain pysäköintisakot kauan sen jälkeen kun olin myynyt auton.  Ja oli komeat ulosottouhkaukset ja punaiset tekstit ja kaikki.  Se ostaja ei ollut "muistanut" hoitaa paperisotaa omalta osaltaan.  Pikkumainen virkamiesjuttukin tähän liittyy.  Sakko tuli kiirastorstaita edellisenä päivänä.  Soitin heti Imatran pysäköinninvalvojalle, kello oli viisi vaille neljä.  Sihteerikkö vastasi, ja taustalta kuului: - En ole paikalla.  Sain kuin sainkin kerrottua asian sihteerille, joka sai kuin saikin sen pysäköinninvalvojan puhelimeen ja asia selvisi - kirje oli niin kauan maannut matkalla, että eräpäivä olisi jo mennyt pääsiäisen takia.

Ford Consul oli isän seuraava auto, valtava farmari.  Sikäli se liittyy minuun, että sain milloin minkäkinlaisia rahtitehtäviä, vaikkapa laituriponttoonien vientiä Lemille.  Ja kun Ritu valmistui, tällä autolla hänet sitten hain kaikkine muuttokuormineen ja polkupyörineen.  Tämä auto, juuri Ritun valmistujaisreissulla, opetti, että ei ole koiraa karvoihin katsomista.  Otin Mikkelistä liftarinaisen kyytiin.  Voi sitä asua, tiukkaa lyhyttä nahkatakkia, aivan minimaalista hametta.  Valtavat korvarenkaat heiluivat ja pikimustaksi värjätty tukka kehysti aivan ylimeikatuja kasvoja.  Nyt saa pieni poika kyytiä...  Keskusteltiin, mihin menin.  Hän sanoi jäävänsä Kangasniemellä pois.  Ja jäi, ja pois noustessaan hän kiiteli ja sanoi: - Jumalan siunausta!  Tämän kertomuksen sain kertoa ihan äsken.  Auton nykyinen omistaja on Ford-keräilijä, vantaalainen taksimies.  Hän haluaa autoihin liittyviä tarinoita, ja soitti minulle, mitä tästä muistaisin. 
Rekisteri oli RAM - 818, eli kaikki isän tuntevat sanoivat Risto Aallon Muikkusaavi.

Isän viimeiseksi autoksi jäi järkiauto, Datsun-farmari.  En kertaakaan edes ollut kyydissä saati ajanut, mutta isä oli hyvin tyytyväinen.  Tämän auton peri veljeni Erkki, joka ei enää auton parhaista kilometreistä saanutkaan nauttia vaan puhui isoista remonteista ja kalleudesta.

Simca, toinen automme, oli tilaihme.  Esimerkiksi vuorivillaa sai monta paalia kerralla kulkemaan.  Etuveto todella toimi, mielikuvani mukaan se olisi ollut paras ajettava kaikista autoistamme, tietysti tehoja puuttui.  Myös lumessa: auto puski semmoisessa umpihangessa, että lumi nousi jo konepellillekin - sammui vasta, kun lumi kasteli sähkösysteemit, ja kohta taas mentiin.  Äänen tuntisin vieläkin, sen venttilit raksuttivat säätämisestä huolimatta omalaatuisella tavallaan.  Molemmille lapsille oli runsaasti tilaa ja kontti oli suurempi kuin arvaisi.
Mutta jos autoa olisi oikein kunnossa halunnut pitää, se olisi ollut kallis ranskatar, se kun söi vetoakselin suojakumeja ja saman tien tietysti sitten vetoakselit alkoivat naksua ja huoltomies kehotteli vaihtamaan.  Kahdesti vaihdoimme, mutta sitten opimme tarkkailemaan suojakumeja.
Auton rakenteet, esimerkiksi takajarrut, olivat niin avoimet, että ne jäätyivät nuoskan muuttuessa pakkaseksi.  Simca veti pyörimättömiä takapyöriään  jonkin matkaa, kunnes hiekoitettu kohta tai asfaltti sai ne liikkeelle.

Kerran katsoin ikkunasta, kuinka ventovieras mustalaismies yritti mennä Simcaamme.  Siinä se oli pysäköitynä ikkunan kohdalla kadun toisella puolella, kun meillä oli jo Lada hankittuna auton vakiopaikalla.  No meninpä kysymään, mitä asiaa autoon olisi?  Mies näytti Simcan avaimia ja sanoi, että hänen piti hakea keltainen Simca 1100 Tykinkadulta.  No, katu oli väärä.  Oranssi ei ole keltainen.  Menimme yhdessä Tykinkadulle, ja siinähän se oli, keltainen Simca Venäläisen Empun talon vieressä, mies avasi oven ja hurautti pois...

Lada 1200L oli auto ilman lastentauteja.  Kaikki oli koeteltua ja toimivaa ja tietyssä mielessä krouvia, niin että uskalsi jotakin tarvittaessa itsekin sille tehdä.  Ainoa vika oli se, että oli muka parannettu bensiinipumppua lisäämällä sinne jokin ylimääräinen kalvo.  Peruskelillä ei ollut ongelmia, mutta kun tuli lämmin, auto jätti tielle.  Bensapumpussa oli käsivipu, ja taas mentiin joitakin kymmeniä kilometrejä.  1987:n  ladat kutsuttiinkin sitten korjaukseen ja pumppu korjattiin firman laskuun.
Lada oli hyvä ja lämmin talviauto, kulkikin kuin juna melkoisessa pöpperössäkin.  Oli ilo vetää sillä käyntiin esimerkiksi naapurin iso ja kallis Mersu parikin kertaa.

Ja sitten antimainos!  Koko perhe lähti Pärnuun Eestiin.  Auto jätettiin huollettavaksi Tikkurilan Shellille.  Tarkoitus oli, että huollettu auto olisi ajettu reilut sadan metrin päähän Ritun tädin pihaan.  - No ei, me ajamme sen aina yöksi halliin!
Tulimme reissulta.  Hain avaimet sisältä, maksoin.  Auto oli pihalla.  Vasen pikkuikkuna oli väännetty auki.  Auto ei startannut.  Monenlaista tavaraa puuttui.  Avasin konepellin: kaikki virtajohdot oli viety.  Siinä sitä sunnuntai-iltaa vietettiin risan pelin ja väsyneitten lasten kanssa kaukana kotoa!
Mitä tehtäisiin?  Huoltoaseman poika soittamaan isäntää paikalle, ei suostu tulemaan.  Soitin poliisille, auto tulikin - poliisi ei edes noussut autosta, kirjoitti vain muistiin , mitä luettelin.

Ja taas tarinaan liittyy mustalaismies!  Tuli paikalle, kysyi, mikä on ongelma, otti seinältä uudet sytytysjohdot, laittoi ne oikein paikalleen - sytytysjärjestys täytyy tietää.  Sitten ajettiin pumpulle ja tankattiin, kun bensiinikin oli lopussa, vaikka auto oli juuri tankattu.  Soitimme taas isännälle, joka hyväksyi toimet maksutta ja sitoutui maksamaan vakuutuksen omavastuuosan, ja lähdimme kotiin.

Myöhemmin ilmeni kyllä paljonkin, mitä autosta oli hävinnyt, ja selvisi myös, että pakoputki oli poikki.  Mutta kadonneet tavarat olivat aika kummallisia, esimerkiksi vain toinen etukaiutin, ei hyvää radiota.  Ja auton takana, jyrkässä penkassa olleet ruopimajäljet saivat myös ajattelemaan, että ei ole oikeastaan kyse automurrosta lainkaan, vaan huoltsikan pojat ovat omaa huolimattomuuttaan peruuttaneet penkan reunan yli, katkoneet siinä pakoputken ja ruopineet ylös, hämäykseksi tyhjentäneet tankin ja tehneet vähän vahinkoa.  Miksi varas olisi palauttanut auton huoltsikalle?

Tarinan opetus?  Ei, ei se ole se, että älä huollata autoa huoltsikalla.  Opetus on, että älä luota nimen omaan tämän huoltoaseman isäntään.  Hän ei ole lukuisista muistutuksista huolimatta tähän päivään mennessä vielä maksanut lupaamaansa vakuutuksen omavastuuosaa (750 mk) eikä varmaan maksakaan.  Ehkä ymmärrät, miksi en käytä tätä huoltamoa, vaikka se on hyvin ottavalla paikalla kehätien reunassa ja Maijan ja Mikon lähituntumassa.  Siis antimainos: Tikkurilan Shell, omistaja R. Kaajasalo, olkaa hyvä.

Juuri kun olin oppinut, että Lada on huomattavasti mainettaan varmempi peli, seuraava auto, Pjätshorka, Lada 1500 opetti muuta.  Neuvostoliitto oli muuttunut Venäjäksi ja laaduntarkistus oli unohtunut.  Ihan heti piti vaihtaa jäähdyttäjä ja sitä tietä takuuseen vaikka mitä, ennen kuin auto tuntui kunnon Latukalta.  Jatkuvasti oli jotakin pikkuvikaa, kaikki nitisi ja natisi.  Mutta oli viides vaihde ja koneessa edes jonkin verran potkua.  Sitä paitsi Konela tarjosi vanhoista 1987 Ladoista
10 000 mk näkemättä, kun Venäjällä oli valtava kysyntä, eli uusi Lada ei maksanut paljonkaan.  Tässä autossa oli peräti katalysaattori - mitähän varten, kun se ei mikään suorasuihkutuspeli ollut.  Talvivarmuus oli hävinnyt edellisen Ladan mukana ja kulutus oli kuin ison auton.  Tätä autoa ei tullut ikävä.

Fiat Brava tuntui omalta.  Se oli iso sisältä, hiljainen, loistava ajettava,  Pieni kone ja paljon tilaa, sitähän autolta etsin.  Mutta olipas se onnettomuushakuinen!  Eka viikolla ajoin ison onnettomuuden välttääkseni jäiselle penkalle ja rikoin pohjapanssarin.  Sitten Mikko peruutti päin toista autoa - takaikkuna oli todellakin korkealla ja taakse olisi pitänyt sivupeileistä osata katsoa.  Auto meni omia aikojaan ojaan, kun olin vattupuskissa, ja tuskin oli maali kuivunut, kun samaan ruttukulmaan valui iso maasturi kaltevalla pysäköintipaikalla.  Sitten nukahdin rattiin, tätä en muille suosittele.  Ja vielä Mikko ehti rikkomaan etumaskia tienreunaan Mikkelistä tullessaan.
Katsastuskunnostus tuli taas myynnin syyksi - monet luetellut korjaustarpeet kyllä olivat sellaisia, että oli siinä ja siinä, olisiko katsastusta varten pitänyt ne laittaa.

Fiatiin liittyy kuvaus jääräpäisestä autoliikkeen toimintamallista.   Auto oli vaarallinen: kun hölläsi mäen päällä kaasua, saattoi alkaa nykiminen, kone sammui ja syttyi, joskus vain sammui.  Kun lähestyi risteystä, sama juttu.  Kerran rekan rinnalla ohittaessakin kone sammui, silloin ei enää naurattanut.
Joka kerran auto kytkettiin tietokoneeseen, ei mitään vikaa.  Usein keksittiin, olisiko vika milloin missäkin hilavitkuttimessa tai anturissa, ja osia tilattiin Italiasta asti.  No, takuu venyi ja venyi, laskin joskus, että vikaa korjattiin  takuuseen 23 000 markalla, ja meillä oli jos jonkinlaisia tosi makeitakin sijaisautoja.
Otin jo kirjeitse yhteyttä maahantuojaan, ei tulosta, paikallisesti hoidetaan.  Esitimme, että jospa vika onkin avaimissa: minun avaimillani vika esiintyi useammin.  No ei se voi niissä olla, siinä sirussa on vain käynnistyksenestojuttuja.  Ja taas korjattiin.  Kerran ajoin 100 kilometriä asentaja kyydissä ja vain kerran saimme kokea nykimisen, uskottava oli, että vikaa on.
Sitten avaimeni kului mekaanisesti niin huonoon kuntoon, että oli vaikea avata lukkoja.  Tilattiin uusi avain.  Kuinka ollakaan, vika hävisi sillä kertaa!  Yllättäen myös Ritvan avain vaihdettiin...
Ihan äkkiä en Delta-autosta huoltoa tilaa, vain takuun takia siellä niin pitkään roikuttiin.

Tämä viimeinen, Primera-farmari, vielä luo historiaansa.  Mutta on siinä omia kummallisuuksiaan jo löytynyt, esimerkiksi takakontin elektroninen kytkin, joka jäätyy eikä siis talvella toimi kuin pitkällä, kuivalla pakkasella.  Ovien kahvojen etutiviste kutistuu kylmässä ja muljahtaa kolostaan, kahva ei voi liikkua normaalisti kiinni ja ovia ei voi sulkea ennen pikkutarkkaa näpertelyä paljain käsin.  Vetokoukku asennettiin niin, että pojat puskuria paikalleen laittaessaan repivät johtoja irti, eikä mikään valo kärryssä palanut.  Kääntösäde on kuin panssarivaunulla.   Mutta tilaa ja kuljetukapasiteettia riittää, auto on iso ja vakaa ja ruokahalukin kohtuullinen.  Mahdun hyvin siihen nukkumaankin.