Nuoret ovat osoittaneet suurta nokkeluutta kehitellessään some-kieltä. Varsinkin tekstiviesteihin on saatu aikaan lyhenteitä, uusia ilmaisuja, voidaan jopa puhua uudesta slangista, jolla tahallaan erottaudutaan meistä kalkkiksista. Ja tästä sitten me kukkahattutädit olemme huolissamme, köyhdyttää muka suomenkieltä, kun se oikeastaan tuo mukavaa lisää siihen.
Huolissaan sopii olla, jos tämä jää ainoaksi kieleksi, ainoaksi omaksi viestinnäksi pelienglannin rinnalle.
Aivan samaa nokkeluutta on tapahtunut tietokonekäsitteiden suomentamisessa. Mitä joutavia siihen suomenkieltä tarvitaan, kunhan pidetään huolta suomalaisesta taivutuksesta ja käytöstä. Googlata on ihan hyvää suomea, ihan yhtä hyvää suomea kuin vaikkapa teippi, joka on niin vanhaa lainaa, ettei enää lainasanaksi muistetakaan. Joka aika tuo omat lainansa - toi myös kantasuomeen.
Nuo eivät köyhdytä suomea. Sen sijaan se, että ei enää lueta, on kielen kannalta katastrofaalista. Lukeminen = laaja sanavarasto = lukunopeus = parempi oppiminen. Laaja sanavarasto tarkoittaa myös oman kirjallisen tuotannon elävyyttä ja kykyä ilmaista itseään selkeästi, hyvällä kielellä, jopa kieliopin mukaan. Monelle pojalle ainoat luetut kirjat ovat ne koulussa pakolla luetut, ja jälki näkyy: esimerkiksi seiskaluokkien tasomittauksissa ero tyttöihin on jopa yli 40 % nimen omaan kirjoituksessa. (Kaikilla osa-alueilla) Muistetaan, että kokeetkin ovat kirjallisia, pelkkä ainetieto ei riitä, se on tuotava esiinkin kirjoittamalla - tytöt menestyvät.
Mitä tekevät viranomaiset? Minusta on aivan kamalaa, että myötäillään heikointa ainesta sen sijaan että nostettaisiin sen taitoja. Esimerkiksi on jo kahdesti helpotettu käsialaa, uusi "kauno" on hyvin lähellä tekstausta, koska kirjaimet saa joko sitoa tai jättää irralleen. Näin on tehty perustellen asiaa poikien huonoilla käsialataidoilla!
Seuraus on mm. se, että käsialaa ei ole, isot ja pienet kirjaimet unohtuvat kun kirjoitus on tekstauksen ja pölkkyaakkosten sekamelskaa. Kirjoittaminen on hitaampaa, kun ei ole sujuvuutta lisäävää sitovuutta. Kirjoittaminen ei ole kivaa!
Vieläkin pahempaa tehdään ihan opetussuunnitelmien voimin. Jätetään opettamatta juuri ne asiat, jotka tekevät suomesta suomen, ne fennismit. Hakematta tulee mieleen Orwellin uuskieli, jossa sanat olivat uussanoja ja lyhenteitä. Siis jätetään opettamatta useita käyttökelpoisia sijamuotoja alakoulussa: tällä hetkellä olemme köyhdyttämässä kieltä vailla abessiivia, komitatiivia, instruktiivia ja saksanopettaja ihmettelee, kun ei ole akkusatiiviakaan. Kyllä edelleen sopii olla hatutta sisällä, tulla reppuineen luokkaan ja kävellä käsin jumppatunnilla! Etevät kirjoittajat ottavat onkeensa ja imevät nämä muodot käyttöönsä, tavallinen poika ei edes ymmärrä. Samat etevät imevät kirjoista ne veiterämmät sanatkin ja ottavat omissa kirjoitelmissaan ne käyttöön.
Kieliluokka on ihan hieno juttu, jos ei unohdeta äidinkieltä. Jos kaikki esseet, ryhmätyöt, läksyt tehdään englanniksi, miten voi olettaa, että suomalainen yleiskieli saati asiakirjoituskieli kehittyisi? Oletan, että monessa koulussa on herätty huomaamaan, että kielellisesti lahjakas ei tarkoita samaa kuin automaattisesti itsekseen oppiva, ja on äidinkieleen panostettu erityisen paljon, mm. suomenkieltä äidinkielenään puhuvalla opettajalla, luettamalla paljon.
Televisio-suomi? Yleiskieleksi siis kelpaa Helsinki-painotteinen tai Tampere-painotteinen kieli. Mitään uutta tässä ei ole: aikanaan opettajakorkeakoulussa puhetaidon opettaja huomautti aina itämurteista, muita ei huomattu. Samoin äidinkielenopetuksen lehtori jaksoi aina tuntikritiikissä sanoa, että äidinkielessä pitää puhua hyvää yleiskieltä eikä edes huomannut helsinkiläisyyksiä, sen sijaan itämurteen erilaiset tauotukset jopa.
Arvi Lind tarvitaan yhä opettamaan ainakin toimittajille suomea!
Nyt on jo menetetty ammattimainen tekstitys, näkee aivan kauheita ilmaisuja, viimeksi esimerkiksi ilmauksen "on lienee". Kirjalliseen viestintään on tullut esimerkiksi tavutusvirheitä koneellisen oikoluvun takia.
Oma kieleni on tietysti täydellistä? Myönnän olevani vähän ajasta jäljessä, mutta onko minun kaikkea ajan tuomaa hyväksyttäväkään. En vieläkään osaa sanoa enään ja käytän possessiivisuffiksia.
Enkä ole toivoton, opetussuunnitelman viimeinen pykälä on mahdottoman hieno: ... ja hänessä syntyy kiinnostus oppia. (Tarkemmin: Hänessä syntyy innostus tutkia kieltä, tavoitteissa 6. - 9. lk)
Huolissaan sopii olla, jos tämä jää ainoaksi kieleksi, ainoaksi omaksi viestinnäksi pelienglannin rinnalle.
Aivan samaa nokkeluutta on tapahtunut tietokonekäsitteiden suomentamisessa. Mitä joutavia siihen suomenkieltä tarvitaan, kunhan pidetään huolta suomalaisesta taivutuksesta ja käytöstä. Googlata on ihan hyvää suomea, ihan yhtä hyvää suomea kuin vaikkapa teippi, joka on niin vanhaa lainaa, ettei enää lainasanaksi muistetakaan. Joka aika tuo omat lainansa - toi myös kantasuomeen.
Nuo eivät köyhdytä suomea. Sen sijaan se, että ei enää lueta, on kielen kannalta katastrofaalista. Lukeminen = laaja sanavarasto = lukunopeus = parempi oppiminen. Laaja sanavarasto tarkoittaa myös oman kirjallisen tuotannon elävyyttä ja kykyä ilmaista itseään selkeästi, hyvällä kielellä, jopa kieliopin mukaan. Monelle pojalle ainoat luetut kirjat ovat ne koulussa pakolla luetut, ja jälki näkyy: esimerkiksi seiskaluokkien tasomittauksissa ero tyttöihin on jopa yli 40 % nimen omaan kirjoituksessa. (Kaikilla osa-alueilla) Muistetaan, että kokeetkin ovat kirjallisia, pelkkä ainetieto ei riitä, se on tuotava esiinkin kirjoittamalla - tytöt menestyvät.
Mitä tekevät viranomaiset? Minusta on aivan kamalaa, että myötäillään heikointa ainesta sen sijaan että nostettaisiin sen taitoja. Esimerkiksi on jo kahdesti helpotettu käsialaa, uusi "kauno" on hyvin lähellä tekstausta, koska kirjaimet saa joko sitoa tai jättää irralleen. Näin on tehty perustellen asiaa poikien huonoilla käsialataidoilla!
Seuraus on mm. se, että käsialaa ei ole, isot ja pienet kirjaimet unohtuvat kun kirjoitus on tekstauksen ja pölkkyaakkosten sekamelskaa. Kirjoittaminen on hitaampaa, kun ei ole sujuvuutta lisäävää sitovuutta. Kirjoittaminen ei ole kivaa!
Vieläkin pahempaa tehdään ihan opetussuunnitelmien voimin. Jätetään opettamatta juuri ne asiat, jotka tekevät suomesta suomen, ne fennismit. Hakematta tulee mieleen Orwellin uuskieli, jossa sanat olivat uussanoja ja lyhenteitä. Siis jätetään opettamatta useita käyttökelpoisia sijamuotoja alakoulussa: tällä hetkellä olemme köyhdyttämässä kieltä vailla abessiivia, komitatiivia, instruktiivia ja saksanopettaja ihmettelee, kun ei ole akkusatiiviakaan. Kyllä edelleen sopii olla hatutta sisällä, tulla reppuineen luokkaan ja kävellä käsin jumppatunnilla! Etevät kirjoittajat ottavat onkeensa ja imevät nämä muodot käyttöönsä, tavallinen poika ei edes ymmärrä. Samat etevät imevät kirjoista ne veiterämmät sanatkin ja ottavat omissa kirjoitelmissaan ne käyttöön.
Kieliluokka on ihan hieno juttu, jos ei unohdeta äidinkieltä. Jos kaikki esseet, ryhmätyöt, läksyt tehdään englanniksi, miten voi olettaa, että suomalainen yleiskieli saati asiakirjoituskieli kehittyisi? Oletan, että monessa koulussa on herätty huomaamaan, että kielellisesti lahjakas ei tarkoita samaa kuin automaattisesti itsekseen oppiva, ja on äidinkieleen panostettu erityisen paljon, mm. suomenkieltä äidinkielenään puhuvalla opettajalla, luettamalla paljon.
Televisio-suomi? Yleiskieleksi siis kelpaa Helsinki-painotteinen tai Tampere-painotteinen kieli. Mitään uutta tässä ei ole: aikanaan opettajakorkeakoulussa puhetaidon opettaja huomautti aina itämurteista, muita ei huomattu. Samoin äidinkielenopetuksen lehtori jaksoi aina tuntikritiikissä sanoa, että äidinkielessä pitää puhua hyvää yleiskieltä eikä edes huomannut helsinkiläisyyksiä, sen sijaan itämurteen erilaiset tauotukset jopa.
Arvi Lind tarvitaan yhä opettamaan ainakin toimittajille suomea!
Nyt on jo menetetty ammattimainen tekstitys, näkee aivan kauheita ilmaisuja, viimeksi esimerkiksi ilmauksen "on lienee". Kirjalliseen viestintään on tullut esimerkiksi tavutusvirheitä koneellisen oikoluvun takia.
Oma kieleni on tietysti täydellistä? Myönnän olevani vähän ajasta jäljessä, mutta onko minun kaikkea ajan tuomaa hyväksyttäväkään. En vieläkään osaa sanoa enään ja käytän possessiivisuffiksia.
Enkä ole toivoton, opetussuunnitelman viimeinen pykälä on mahdottoman hieno: ... ja hänessä syntyy kiinnostus oppia. (Tarkemmin: Hänessä syntyy innostus tutkia kieltä, tavoitteissa 6. - 9. lk)
2 kommenttia:
Toki sijamuotoihin pitää tutustua, mutta en kyllä kaipaa omaa kouluaikaani, kun kaikki keinotekoisetkin sijamuodot piti vielä opetella ulkoa. Ei taida juuri kukaan ottaa puheenparteensa tai kirjoitukseensa jotain harvinaista sijamuotoa äidinkielentuntien ulkoluvun yllyttämänä. Harva äidinkielenään suomea puhuva mietii verbien vaatimia määritteittä tyyliin: Ahaa, merkitys-verbi vaatii allatiivia. Sitä vaan sitä muistaa jonkun esimerkin.
Poikien heikot oppimistulokset myös muissa aineissa kuin äidinkielessä ovat ongelma, josta pitäisi kovasti pitää ääntä. Millainen poru siitä olisikaan noussut, jos tytöt olisivat vuodesta toiseen vastaavassa tilanteessa. Eipä mulla muuta kuin se, että akkusatiivia kaipaan minäkin ja seiskan poikkiviivaa.
On useita kertoja, jolloin fiksu oppilas kysyy, mikä tuo muoto sitten on? Miksi en kertoisi; kuitenkin olisi tärkeämpää aktiivisti käyttää kuin osata esim. sijamuotojen nimet.
Miksi korvata adessiivilla kätevä (monikon)instruktiivi ja vaikka tehdä käsillä eikä käsin. Tai komitatiivi, se ikituore vitsi Markusta/Terosta vaimoineen toimii yhä: montako vaimoa?
Sanavarastoharjoittelua vaikkapa synonyymien avulla kaipaa myös lisää.
Parikymmentä vuotta sitten tavallinen kuutonen löysi vaikka syödä- tai juosta-verbeille nopeasti ainakin 15 synonyymia, nyt hätäisesti 10.
Äidinkielessä näkyy myös keskittymiskyvyn puute, ei koko ajan tapahdu, esim. lukeminen on tylsää.
Lähetä kommentti