Hiihtäessä - kyllä, tänäkin vuonna on voinut hiihtää - on aikaa ajatuksen lentää.
Erään kerran valaistun ladun tietä alittavassa tunnelissa kävi mielessä, kun siitä oli tarpeeksi moni tietysti jo satoja kertoja rankuttanut, että voisi ne yhä vähemmät kunnan rahat käyttää paremminkin. Voihan ajatella priorisoimista: kunta käpertyköön perustoimintoihinsa, so. sosiaalityöhön ja mummojen hoitamiseen, loppu on ylellisyyttä. Näilläkin valoilla, latukoneilla, tunneleilla, puruilla olisi yksi alkoholisti taas hoidettu?
Omatuntoni on yhä puhdas. Varmasti hoidokkeja tulee kunnalle sitä vähemmän, mitä paremmin väki vapaaehtoisesti liikkuu. Latuverkot on hoidettava.
Mutta saman tien olisi saatava kaikenikäisille lähiliikuntapaikkoja, ettei liikkumaan aina tarvitse mennä koneella. On myös oltava hoidettu polkuverkosto laavuineen, jotta myös ne, jotka eivät osaa tai halua hiihtää, voisivat liikkua muualla kuin pyörätien tukkeina tai latuja polkien. Vuorenvarmasti myös uimahalliverkostoa tavitaan säästämään rahaa terveyspalveluista.
Mutta rajansa kaikella, ammattilaisurheilijat tukekoot itse itseään.
Aivan yhtä varmaa säästämistä on kulttuurin tukeminen. Henkinen vireys yhä vanhenevalla väestöllä on avainasia, siis meille kaikille, ei vain vanheneville. Aika hurjaa kulttuuripolitiikkaa on vuorottelu: tänä vuonna nipistämme harrastajilta, ensi vuonna kultturilaitoksilta tasa-arvon nimissä.
Mutta kaikki me tietysti ymmärrämme, että kunnan päätehtävä on säästää, ei tuottaa asukkailleen palveluja?