Hiihtoteesit

Kun joku innolla jotakin harrastaa, hän siitä puhuu.  Härästään se kyntäjäkin.
Miten hiihtäminen onkin harrastus, johon pitää reagoida paljon kiihkeämmin kuin muihin?
Olisiko olemassa mahdollisuus hiihdellä ilman puolustelua tai aggressiivisuuttakin?

1.   Hiihtäminen on jokamiehen laji

Tämmöisiä ilmaisia, koko elämän varrelle sopivia, helppoja lajeja ei ole monta.  On mahdollista harrastaa millä taitotasolla vain.  Saa mennä omaan tahtiin, pysyä latuverkolla tai siirtyä jäälle tai maastoon.  Onko hiihto kansallisurheilua ja pakko oppia - vai olisiko se syytä jo lapsena oppia siksi, että sitten olisi edes yksi laji harrastaa koko loppuelämän ajan, aikana, jolloin lenkkipolut ovat lumen alla?  Koulun, oikeastaan jo päiväkodin tehtävä on opettaa ja motivoida hiihtämään.  Hiihto ei saa muodostua pakkolajiksi ja vain arvosteltavaksi osaksi hikiliikuntaa, vaan suksilla pidetään hauskaa - taitojen kasvaessa vielä hauskempaa.

On toki monia muitakin jokamiehen lajeja.  Hyväksyn tämän, ja yhdyn ihmettelyyn, miksi esimerkiksi sauvakävelijän täytyy tyytyä jalkakäytäviin, ei häntä lasketa luontoon ja laavuille, kun ei aurata teitä.   Yksi totuus on, että hiihtämisen moni löytää vasta iäkkäämpänä, kun voi nauttia ilman suorituspaineita.


2.  Hiihtovarusteiden pitää olla kunnolliset

Sukset pitää ostaa käyttötarkoituksen, taitotason, painon mukaan.  Kerralla kunnolliset - jyvitä hinta esimerkiksi kymmenelle vuodelle, eivät ne sukset niin kalliit olekaan!  Älä osta marketista,  älä osta tarjouspakettia tutkimatta; jos et tiedä, mene urheiluliikkeeseen ja sielläkin kysy vain siltä asiantuntijamyyjältä.  Siellä on puntari ja oikeat kysymykset vastattaviksi.
Sama koskee sauvoja.  Kalliitkaan monot eivät välttämättä kestä kuin pari talvea, harrastelijalle riittävät siis arkisemman näköiset, kestävät ja tilavat monot.  Päähineen ja käsineiden tulee myös sopia hiihtämiseen - tauolle voi ottaa lämpimämpää vaatetta mukaan.  Huonoilla varusteilla on harrastus helppo tappaa alkuunsa.  Muoti ei ole merkittävä asuasia, tuulenpitävyys ja liikkumavara kyllä.

Mikäli yhtään aiot hiota, tekniset alusasut  ja hien imevä kerros ovat välttämättömät.

Vastaan sanova sanoo tietenkin varusteiden välttämättömyydestä ja hinnoista.  Mutta aivan varmasti ulkoilukamppeet hankitaan muutenkin.  Ei minullakaan, semiprolla, ole ikinä ollut (eikä tule) esimerkiksi hiihtopukua.  Sukset kestävät ainakin kymmenen vuotta.

3.   Voitelu ei ole mystiikkaa

Mielelläni olen voidellut - luistovoidellut - työkaverien suksia.  Olisin vielä mieluummin tehnyt sen yhdessä, ettei seuraavalla kerrallakaan hänen tarvitsisi sanoa, että se on  niin vaikeaa!
Se ei ole.  Se kun on vain (kelin mukaisen) voiteen hankaamista - sulattamalla tiputtaminen on älytöntä tuhlaamista - pohjaan, sen sulattaminen raudalla, kaiken irtoavan poissiklaamista ja harjaamista kiiltäväksi.  Turistille kerran talvessa riittää, jos on keskikova voide, hänhän ei hiihdä kovalla pakkasella eikä nuoskalla kuitenkaan.
Pitovoide ei ole sen mystisempää, kunhan osaa lukea asteet purkista, laittaa useita kerroksia ja hangata aivan sileäksi.

Aivan hyvin voi voidella ilman voitelutelinettäkin.  Mutta parafiinin sulattaminen käryää, siklaaminen ja harjaaminen liukastaa lattian.  Tiloja olisi kiva olla, ulkona pyryssä ei ole kivaa voidella.

Kun voitelu on näin helppoa, miehet menettävät taas yhden salaperäisen "vain mies osaa"-jutun.
Mutta kun voitelu on vielä miesten vastuulla, heidän vastuullaan on saman tien muunkin perheen hiihdon onnistuminen, myönteiset kokemukset ja harrastuksen omaehtoinen jatkuminenkin.

Kyllä, on jo olemassa nanogrippejä ja no wax- suksia, idioottivarmoja nollakelin ja pikkupakkasen suksia, jos voitelu pelottaa.  Mystiikkaa voitelussa ei ole, sen oppii kuka vain, eikä se ole edes vaivalloista.

4.   Perustekniikka on opeteltava

Luisteluhiihto onnistuu pelkällä painonsiirrollakin jotenkin.  Kun lisää tähän pienen liun, onkin jo koko etevä.  Mutta juttu on siinä, että täytyisi osata saada koko pohja suksesta maahan, ei vain suksen sisäkanttia ja sitten liukua ja vasta ponnistaessa kallistua.  Mistä seuraa luonnostaan, että ponnistat polven suuntaan.  Sauvat ja kädet?  Kuokkarytmi löytyy luonnostaan.
Jos jalat ovat koko  ajan koukussa, kukaan ei jaksa kauas luistella.

Perinteisessä tyyli on muuttunut.   Eipä enää näe nelitahtista edes ylämäessä, tasajakoinen käy joka paikkaan.  Ja hiihtelijä ei enää ole niin etukenossa, potkun ei tarvitse olla päkiällä vaan voi olla koko jalkapohjalla suoraan allakin.  Mutta liukua pitää antaa, hiihtokävelyähän se meno muuten on - toisaalta, mitä sitten?

Osaamatonkin, tai hidas, tai muuten vaan nautiskelija saa olla kansanhiihtoladulla.  Kyllä, on siellä niitä parempia, perässäroikkujia (perää(n)katsovia), hikiperseitä ladun herroja, mutta näille voi ja pitää näyttää paikkansa.  Kovakuntoiset eivät helpolla ladulla edes viihdy ja oikea urheilija osaa etiketin.

5.    Latuetikettiä olisi hyvä noudattaa

Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne.  On, vaikka olisitkin parempi hiihtäjä kuin minä, on, vaikka olisitkin hienousrouva tai punaniskaukko.  Jos on vapaa kiertosuunta, kulkusuunnassa oikealla oleva latu on sinun urasi, tai sinä väistät kaikkia vastaantulijoita jurputtamatta.  Ladulle eivät kuulu karkkipaperi, paperinenäliina eikä edes miesten kusi.  Koko latualuetta ei saa kivakaan kaveriporukka tai esimerkiksi luokka vallata eikä rouvien tarvitse seurustella sukset poikittain luistelu-uralla tai molemmat ladut tukkien.  Koiria ja hevosia (!) ei yleisellä ladulla haluaisi katsella eikä jalankulkijankaan paikka ladulla ole, ei edes kevättalven auringossa matkalla saareen laavulle.

Latuitsekkäitä kyllä on.  Mutta samanlaista se on muuallakin, jonoissa, liikenteessä.  Ainahan on niitä, joita ei holhoava sääntö koske, parempia ihmisiä?

5.   Suksilla voi muutakin kuin hiihtää
Monet unohtavat, että suksilla voi ihan siirtyä paikasta toiseen, ilman mitään kuntoilutavoitetta.  Myöskin reppuretket onnistuvat, kallioniemet suorastaan huutavat kutsuaan kevättalven auringossa.
Hiihtely on tilaisuus olla yhdessä ja seurustella.  Valokuvaajalle sukset antavat mahdollisuuden mennä muuallekin kuin auratuille teille.

Sukset ovat myös aivan huikea leikkiväline, mäenlasku ja hyppyrit kun eivät nykysuksia edes juuri pysty katkomaankaan.  Mihin ovat hävinneet ne poikajoukot mäenrinteistä - siihenkö, että nykyään lapset aina pitää viedä harrastamaan?  Vai siihenkö, että harrastus ei ole mitään, jos siitä ei makseta?

Hikilaudat

Rauhallinen lenkki, hiihtelen dieselillä.  Jaksaa kauemmas, näkee enemmän.  Jopa huomaan tutun punapään rouvan ennen kuin hän minut, ihme ja kumma: oiva todiste, että en ole menossa liian kovaa, rillit eivät ole huurussa.

Sukset toimivat.  Hirmukova luistovoide pohjalla, päällä ihan tavallisin sininen.  Pitona ohuesti
- 1 - -3 asteen purkkivoide, ja pakkasta on neljä astetta.

Suhahti vastaan pari yläkoulun tyttöä, tuttuja.  Ne hiihtäjät.  Kaukana suoralla näkyi seuraava porukka.  Tässä oli tultu koululta ehkä 1 km 600 m, ja hiihtäjien ero hiihtelijöihin eli keskitasoon oli jo puoli kilometriä...

Keskiryhmässä juteltiin, oli ihan kivaa.  Osa vähän luisteli, osa meni latua pitkin, kaikilla kuitenkin oli luistelusukset - kuka uskaltaisi hankkia pertsasukset tytölle, joka ei muutenkaan juuri hiihtää halua, eihän kellään ole, fossiili!  Iloisia tervehdyksiä kuului, jotkut muistivat vielä.

Ja taas oli piiitkä väli.  Tuli se hiihtäjien irvikuvakin vastaan.  Koko aukon leveydeltä pahaa tuulta ja marinaa.  Paksuja takkeja, käsineitä taskussa.  Kännykät käsissä - V..tu kun tää on ihan märkä!
- Nää ei luista yhtää!  Karkkia kaiveltiin, tällä kertaa ei tupakkaa sentään.  Asetuin katsomaan ohimarssia, ja tapahtui kummaa ryhdistäytymistä, ladun varressa seisova kun herättää huomiota:
- Hei, se on Markku!  Ihan kuin olisi jotakin valtaa tai tekemistä minulla heidän hiihtonsa kanssa.  Joku moikkasikin.

Vähän tuli hyvä olo, kun muisti, että lähes joka talvi olen itse aloittanut lasten kanssa hiihtokauden suksihuollon opetuksella.  Olen todellakin voidellut ja pannut voitelemaan vuosittain kymmeniä suksia, kiitos on tullut välittömästi toimivina suksina ja jonkintasoisena hiihtointona, vähintään mäenlaskuintona välitunneilla.  Joinakin talvina oli voidepakki luokassakin, ja ilokseni sitä lapset myös käyttivät.  Edelleen jaksan ihmetellä isiä, jotka kyllä ostavat supervälineet, mutta jotka eivät viitsi niitä hoitaa kelien mukaisiksi.  Toisin sanoen isät aiheuttavat hiihdon loppumisen heti, kun ei ole pakko hiihtää?
Samoin olemme käyneet läpi pukeutumisasioita, mutta ainahan jollakulla silti oli niitä karvakäsineitä ja kaulaliinoja open keräiltäviksi latujen varsilta.

Näin siis alakoulussa, oletan että homma jatkuu.  Ja ymmärrän, että yläkoulun aineenopettajan on mahdotonta tehdä samoin.  Luokanopettajahan voi aikatauluttaa hommansa joksikin aikaa vaikka hiihtopainotteiseksi, toisena hetkenä korostaa ne "tärkeämmät" - OPS ei kylläkään sano, että liikunta olisi jotenkin vähempiarvoista, vaikka äidinkieli, matematiikka ja kielet ovatkin saaneet puheissa välineaineiden arvon.  Itse asiassa hiihto olisi yksi aarre koko myöhempää elämää varten, sellainen jokamieslaji.

Hiljalleen lähdin kohti voitelukoppia.  No mikäs se tuli vastaan?  Tulihan vielä yksi uljas hiihtäjätyttö!   Kärki oli jo varmaan ohittanut 3 km, tämä oli tullut ehkä 700 m.  Pitkä takki, paksut muutkin kamppeet.  Mutta monot jalassa.  Yksi pikku juttu vain - sukset ja sauvat olivat yhä paketissa, eivät jalassa, ja tytär kävellä rouskutteli luistelubaanaan komeat montut, alla kun oli nuoskalunta ja vain ohut pakkaslumi päällä (joillekin ongelmakeli voidella).  Sen verran ope olin, että käskin viereiselle polulle polkemaan.  Melko sisukas, tai jääräpää:  vaikka miten vastenmielistä olisi hiihtäminen, vaikka ei osaisi yhtään, on silti huomattavasti nopeampaa ja helpompaa liikkua suksilla tuolla kelillä?  Yllätyin, kun tällä opellenäyttäjällä ei ollut ketään samanhenkistä hännystelijää mukana!
Oletan, että seuraavan aineen tunnilla tämä sulo on selkeästi myöhässä ja muistaa panna myöhästymisen liikunnanopettajan syyksi, se kun pakotti!  (Ja ne lehtorit kyllä tietävät, miten on.)

Kun itse hiihtelen, siis en hiihdä, minulta menee noin 45 minuuttia kierrokseen  pertsalla tällä kelillä.  Aikaa ei oteta, mutta noin tunti menee keikkaan ajomatkoineen.  Tytöillä oli kaksoistunti eli 90 minuuttia + välitunti, saattaisi ehtiä tunnille, vaikka pitäisi taukoja tai ottaisi selfieitä kymmenen metrin välein.  Keulan tytöt ehtivät sillä luisteluvauhdilla kierroksen noin 35 minuutissa, ja ovat toisenlainen pikku ongelma, kun liikunnanopettaja on heistä vastuussa sen toisenkin oppitunnin; no tuskinpa nämä tytöt jättävät ilmoittautumatta kiekalta tultuaan.

Otsikon sana hikilaudat ei tarkoita samaa kuin ennen.  Silloin joskus hikilaudat olivat vanhat ja huonot, vähän hävettävät, mutta niitä piti käyttää.  Nyt hikilaudat ovat esimerkiksi koulun sukset, sinänsä hyvät, mutta useimmiten keliin käsittelemättömät, vanhan väriset.  Tai mikä onnettominta, hikilaudat ovat ne upeista upeimmatkin uudet sukset, joita kukaan ei huolla ja voitele.

Häpeä, Suomen mies, olet tappaja!  Hiihto kansanurheiluna on henkitoreissaan, muutenkin, kun talvet eivät ole talvia.

Vanitas vanitatum et omnia vanitas

En, en osaa latinaa.  Mutta olen seurannut Asterixia, ja tavannut latinaa puhuvan merirosvon, usein katkenneessa mastontyngässä ja uppoamassa.
Mutta turhasta on kysymys.

Isosti turhaa on nykyisin se, joka ei heti tuota myytävää tulosta.  Viimeksi tästä kuulin, kun kahteen kertaan vuoden professoriksi valittu humanisti kaipasi tutkimusrahoitusta.  Palkalla ei synny tutkimusta, kun on opetus ja ohjaaminen samalla.   Siis humanisti: samaan aikaan tekniselle ja kaupalliselle alalle kyllä rahoitusta löytyy, jopa lääketieteelle, se kun tuottaa monin tavoin.
Surkeaa on tämä.  Toki tämäkin kielitieteilijä rahoituksen tarvitsisi, oli ajatellut tutkia mm.kielen sosiaalisia ulottuvuuksia.

Tiukan budjetin aikaan on kaksi turhaa yli muiden.  Kulttuuri ja hallinto ovat hampaissa, ja suurinta mölyä pitävät ne, joilla ei ole niistä mitään käsitystä, so. ovat suoraan sanottuna niin sivistymättömiä, että eivät tiedä arvoa, jopa välttämättömyyttä.

Mutta mitäs minä tämmöisestä turhuudesta.  Omat on ... kehuttava.

Tänään, appiukon ja kahden (!)  entisen veljen nimipäivänä tein kolmannen kerran ison lumilinnan pihalle tänä vuonna.  Lisäksi olen tehnyt pöydälle sopivan mallin, suli sekin.
Sää on suosinut rakentajaa, aina on ollut hyvä nuoska.  Mutta aina on lähes heti perään tullut vesisadetta ja hirmuinen lämpöaalto.
Kallistumista, saumojen irvistelyä, ikkunajäiden, koristeiden sulamista ja lopulta jäljelle on jäänyt vain raunio, joka ei todellakaan pihaa kaunista.  Onneksi sentään pikkumiehet edes näkivät ja ihan hiukan leikkivätkin.

Miksi en seuraa pitkän ajan säätiedotuksia?  No seuraanpas: viimeksikin tälle nurkalle lupailtiin pitkään nollaa ja poutaa, oli vesisadetta ja 3.6 astetta lämmintä.  Aivan hyvin linna kestää pari päivää esimerkiksi + 1 asteista säätä, mutta vesisade syö lumen.

Vie koko päivän rakentaa kaksikamarinen hienous.  Ja "lasiset" ikkunat odottavat vielä pakkaskelejä.  Vartiotuvan puolelle voi puhkoa muinaisgoottilaiset aukotkin, mutta varsinaiseen pääsaliin ei voi läpireikiä jättää: se on talvinen grillitupa, siis lasit pitää olla, ja paksut!
Paksu tarkoittaa ämpäriin umpijäätynyttä vettä.

Aivan oikeasti grillin edessä on muurin takia paljon lämpöisempää kuin sen ulkopuolella.  Eron huomaa, kun nostaa pakkasella paljaan käden muurin reunan yläpuolelle tai nousee seisomaan.
Ei siitä kesää silti synny, mutta riittävän hyvä tekosyy esimerkiksi tarjota alkuglögi vieraille ulkona tai istua tulilla muuten vaan.

Toinenkin (teko)syy rakentamiselle on.  Ei, se ei ole teekuppi, vaikka englantilainen sanookin:
- Anything can serve  as an excuse for a nice cup of tea.
Lapsethan ne!
Naapurin perhepäivähoitolapset kysyivät, eikö sedälle tule paha mieli, kun linna meni pilalle.
Tuli sedälle.  Ja setä arveli korjaavansa, ja kuinka ollakaan, lapsiryhmä saapuu vierailulle ensi viikolla.  Teemme tulet, ja hoitaja lupasi mehut.

Luokkia odottelen.  Luulenpa, että tällä kirjoituksellakin kutsu välittyy alkuopettajille, mutta toki otan muutenkin yhteyksiä.  Olkoon heidän retkitekosyynsä sitten vaikka veden olomuodot tai kokemuksia kirjoitelmaa varten, tervetuloa.
Edelliseltä linnavierailulta muistuu mieleen esimerkiksi tyttö, joka ei ollutkaan hienousrouva tai linnanneito, vaan opettajille mehua tarjoillessaan loihe lausumaan: - Linnassa pitää olla myös palvelijoita, teidän majesteettinne.  Opet ovat hienouskreivittäriä, minä tietysti kuningas omassa pihassani.
No pojat järjestelivät puolustusta ja vartioivat ja meno oli kovaa.  Oli siinä aatelisia koolla, ja aika monta sotilasarvoakin kuuli.

Kirjoitin itseni nurkkaan.  Eihän se ihan turha juttu ollutkaan!   Sitä paitsi minulla on oikein terveellä tavalla väsynyt olo, eikä eläkeläisen ajankäyttökään niin nokonuukaa  (aina) ole, vaikka kuulemma aina on kiire.

Vaate on juuri kuin minäkin

Reppu ja reissumies, on siinä sellainen pari,...
Erottamattomat ystävät, yhdessä aina.  Vieläkin näkee kirveenvarren pilkottavan repusta, jossa on eväsleivät, villapaita ja kahvi termoksessa, ei sentään enää pullossa villasukkien sisässä.  Romantiikkaa?  Mutta on muitakin ikipareja!

Vanhat kenkäni kertovat.  Hieno aihe kansakoulun neljännellä ainekirjoitukseen.  Kynä lensi ja juttua tuli kuusi sivua, kappalejakoineen ja jokseenkin virheettä.  Kertomusta kehuttiin, opettaja sanoi kympin tarinaksi.  Ja totta oli joka sana: kerroin kengistäni, jotka pilasin kahlaamalla ne jalassa Lastenlinnan pihan kahluualtaassa.  Ja nehän kuivattiin, rasvalla jotenkin toimiviksi notkisteltiin, ja niitä rumiluksia oli pakko vedellä pitkälle syksyyn.  Ihan oikein!
Ja eikös oppikoulun toisella ollut sama aihe!  Mutta nyt tarina oli kerrottu, lehtori sanoikin, että ihan kuin lainattu jostakin.  Sain huonoimman ainekirjoitusnumeroni ikinä, 8 - .

Monistakin kengistä tarinaa olisi.  Esimerkiksi ensimmäiset vaelluskenkäni 2001 todella kävelin sisään, koko kevättalven niitä vetelin talvikenkinä ja metsäreissuilla kesälläkin.  Ja sitten menimme Kevolle.  Ihan kesti 5 km, ennen kuin molemmissa kantapäissä oli rakko.  Selvittiin, kun oli keinoihoa ja Jeesusteippiä.
Tarinan opetus?  Olisi pitänyt kävellä kuorma selässäkin, asento ja ponnistus muuttuvat toisiksi.  Toinen opetus koskee sukkia: parasta on ohut sukka ihoa vasten ja toinen, varsininen vaellussukka sen päällä tai sitten teippiä/kiinnelaastaria jalkaan valmiiksi.

Isoilta veljiltä saadut perintökamppeet olivat arkipäivää.  Kuinkas muuten?  Ei ollut muotia puhua kierrätyksestä, se oli tapa.  Neljäs samoissa rytkyissä tarkoitti sitä, että useimmiten se viides, Erkki, sai sitten jo uutta.  Mutta mitäs meni Erkki kasvamaan ohi!  Sai vedellä ne isoveljien vanhat, ja minä poika sain uutta.  Hukkaan meni tämäkin, oli joitakin vaatteita, joita en kerta kaikkiaan suostunut pitämään.  Huippuesimerkki oli villapusero, jossa oli ankkurinapit ja kangashihat, äiti oli sen rakkaudella tehnyt.  Joka aamu se pantiin päälle, mutta ulkoeteisessä se heitettiin piiloon vintinportaille.  Ei voinut sanoa äidille...  Kiinni jäin, kun opettaja kyseli kotoa, kuinka se Markku niin vähissä vaatteissa voi tulla kouluun.  Mutta yhä ihmettelen, että ei ollut pakko sitä puseroa pitää.
Edelleen perin vaatteita, nyt ystäviltä!

Kun joku toinen osti pikkupojalle vaatteet, sehän sopi.  Yleensä tuli tarpeeseen, oli sopivaa ja oli edullista.  Mutta kun sitä itsenäistä rahankäyttöäkin harjoiteltiin, itse sai alkaa vaatteita ostaa.  Aluksi tietenkin käveltiin vaikkapa Hiirelään (Hiirelä OY), jossa oli etukäteen sovittu, mitä ja millaista, mutta aikuinen ei ollut mukana.   Mutta ihan itse, määräraha näpissä!  Muistanpa eräätkin hiihtohousut, jotka olivat niin lyhyet, että en uutenakaan voinut niitä kantapään ali kulkevia lenkkejä pitää, ja perssaumaa salaa ompelin pari kertaa, kun olivat housut niin ahtaat.  Yhdet kengät taas olivat kantapään takaa niin matalareunaiset, että ne jalassa ei juuri pitkiä matkoja kävelty, alkoi särkeä sääriluuta.
Siperia opettaa!  Nyt, jos olisin tämmöisen ostajan isä, soittaisin liikkeisiin ja kyselisin myyjien ammattitaidon perään. 

Matti-eno oli kultivoitunut ja kansainvälinen, mutta samalla hänessä asui metsäsuomalainen ja mökkiläinen.  Perin häneltä mahtavia metsä- ja työkamppeita, joitakin pidän vieläkin ihan vaellus- ja marjastuskamppeina.  Osan olen kuluttanut metsätöissä loppuun, ja se on saavutus, sillä nämä vaatteet oli tehty kestämään.
Upeimmat työhousut olivat saksalaiset panssarivaunumiehen housut, joissa oli ilmastointireiät haarukoissa, tukipaikkoja polvissa ja takapuolessa ja kavennetut lahkeet astua saappaaseen tai maihariin.  Toinen metsävaate oli juuri oikeanvärinen (tietysti vihreä) koko puku, sen verran kulahtanut jo, että heti raaski panna sen kovaan työhön.
Ehjä ja luja se yhä on, mutta niin pihkainen ja teräöljytahrainen, että  varsinkin pesutilanteessa aina ajattelee poisheittämistä - mutta kun sen raaskii panna päälle juuri likaisiin hommiin!

Koko tämä juttu sai alkunsa paidan silittämisestä.  Sattui olemaan puhtaana ja silityskasassa eräs rakkaimmista paidoistani, hihat vähän purkautuneina, selkä hien vaalentamana, kaulus puhkihituneena.
Poisko?  Ei varmasti.  Tämä vaate tekee minusta aidomman metsänkulkijan.  Tämä vaate on neppareilla napitettava.  Tämä kestää kovaa kulutusta.  Vastaava toinen paita on myös, sitäkään en heitä, vaikka siinä on pihkaläikkiä ja hihassa maalia.

On toki muitakin paitoja, joita ei millään heittäisi.  Ostin Namibiasta - 91 kaksi samanlaista khakin (vihertävä) väristä paitaa, jotka ovat yhä kovaa puuvillaa ja pysyvät siis irti ihosta.  Parhaat hellevaatteet ikinä.  Toiseen koulussa pikkumaalarit vähän roiskivat punaista maalia, mutta vain helmaan.   Samaan paitaan, onneksi, tuli ikuinen tahra, kun silitin taskun kohdalta ja taskussa oli ihan mitätön sinitarraripale; toinen paita on siis täysin kurantti 24-vuotiaana!
Yhden samettipaidan ostin joskus noin -88, talvialesta Turun Halosesta.  Se oli paita, jota halusi pitää, sitä oikein odotti pyykistä.  Mutta olipa se huonolaatuinen tavara: hihansuissa paistoi  jo 2001 valkoinen, ei vakoja, ei harmaanvihertävää väriä niissä enää.  Niin rakas oli paita, että halkaisin hihansuut, tungin ripsureunat sisään, painoin raudalla ja ompelin käsin kohtuusiistiksi ja pidin vielä pari vuotta.

Jos on juhla, sen mukaan sitten.  Myös ymmärrän kunnioittaa esimerkiksi kokousväkeä tai vaikka työkavereita asiallisella vaatteella.  Kotona miten vain, mutta julkiselle paikalle minua ette saa esimerkiksi collegehousuissa tai crockseissa.
Mutta minä en satu huomaamaan, että tuossa on jotakin kivaa, ostan.  Alennus ei tarkoita, että minä tarvitsen jonkun vaatteen.

Juttu menee niin päin, että ensin on tarve ja sitten tilaisuus.
Tämä tarkoittaa esimerkiksi huomista reissua alennusmyyntiin katsomaan huolettomia puuvillahousuja talvikäyttöön.

Kuva kertoo kaksikin syytä vedellä vaikkapa vanhoja rytkyjä.  Mopokyyti ei ole ihan yhtä siistiä kuin autoilu, eikä mustikkametsässä tarvitse pelätä marjatahroja.

Vaikutun presidentin puheesta

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti uudenvuodenpuheessaan kolme asiaa yli muiden.
Hyvä valinta, hän puhui turvallisuudesta, taloudesta ja ympäristöstä suurimpina ongelmina.
Siksi en sano häntä tässä kirjoituksessa Saukiksi tai Saleksi, vaan kunnioitan oikeilla nimillä ja arvoilla.

Turvallisuus, mitä se on?  Presidentti kehui Suomea, luotti puolustuspolitiikkaan ja sen uskottavuuden jatkumiseen.  Hän ei unohtanut kansainvälistä yhteistyötä eikä hyvää ulkopolitiikkaakaan, EU:n osana ja Suomena sinälläänkään, kiitos siitäkin.

Kuka ne sodat sotii?  Tavallinen kansalainen eniten kärsii.  Miten lapsi on osallinen?

Minusta tämä ei ikinä voi riittää.  Eihän ihmisten turvallisuus ole jatkuvaa sodanuhkaa ja Venäjän pelkoa.  Jokapäiväinen turvallisuus on työtä, päivähoitoa, koulua, terveyttä, huolehtimista.
Turvallisuuden pitäisi, noin puheen tasolla, näkyä yhteisen vastuun korostamisena ja hyvinvointiyhteiskunnan kannattamisena myös.  
Lama on turvallisuuden (eräs) vastakohta.

Talous on huomattava osa turvallisuutta.  Lama-Venäjä on varmasti aggressiivisempi kuin hyvinvointiyhteiskunta.  Perinteisestihän omat ongelmat ovat toisten syitä, varsinkin kun on hallitukselle valjastettu lehdistö ja suuri kaipuu lujaan johtajaan.  Öljyn hinta, taloudelliset pakotteet eivät polvilleen laita, mutta panevat käden nyrkkiin ja kolahtavat myös omaan nilkkaamme, esimerkiksi Kaakkois-Suomen turistikaupan hiipumisena.

Kreikkalaiset eivät hyväksy lainaehtojaan.  Mm. Suomelle koituu satojen miljoonien tappiot.
Meille markkinoitiin asia niin, että olimme hyviä, autoimme - siis kreikkalainen on paha, kun ei ymmärrä?  Kreikka on oikein hyvä esimerkki: kun suurpääoma pelaa, vastuu on kansalla, niin siellä kuin täälläkin.  Ei pankkiirin elintaso laske, palkansaajan kyllä.  Aiheuttajavastuu ei toimi.

Ympäristö poljetaan armotta talouden jalkoihin.  Jopa on vaadittu ympäristölupakäsittelyn nopeuttamista tilanteessa, jossa meillä on mm. Talvivaara hoitamatta!
Ilmastokokous ei tuottanut muuta tulosta kuin sen, että kokoukset jatkuvat.  Juuri tänään nautimme uudenvuodenpäivän ilmastonmuutossäästä, on plus 4!

Ympäristöasioissa tuottajavastuu muka pelaa?  Miten Talvivaara voi vastata.  Miten mikään suuri teollisuuslaitos tai tankkeriyhtiö?  Vastuussa taitaa usein viime kädessä olla taas kerran se tavallinen kansalainen, sanottakoon häntä vaikka valtioksi. 
Vaikka lupaehdot olisivat miten tiukat, kaikkea ei osata vaatia.  Jos lupaprosessia nopeutetaan...?
Vastuuta ei ole, että telkkarissa joku pomo sanoo: - Oho, lirahti.  Ja pyytää veronmaksajia apuun.

Viime vuosi jätti monen monta ikävää asiaa kesken, hoitamatta.  Jotkut kriisit ovat jopa tahallaan tehtyjä.
Ei ole vaikea asia tehdä tästä vuodesta parempi, paljon ei tarvita.

Joulu vaatii asennetta

Minähän en joulun takia stressaa itseäni!  Aloitan ajoissa joululahjojen teon ja hankkimisen.    Siivoan vähän kerrassaan, yhden hankalan paikan silloin, toisen tällöin, hätäilemättä.
Vaan mitenkäs käykään?   Lahjoja on hankkimatta ja aatto pakkaa päälle.  Omaa aikataulua ei voikaan noudattaa, kun juuri nyt pitääkin siivota se tietty kohta, ja kaikenlaista jää aatonaaton ruuhkaksi.

Lapset tulevat jouluksi ja sitten teemme kaikenlaista kivaa yhdessä.
Lapset tulevat - klo kymmeneltä illalla, käyvät ylikierroksilla.  Vanhemmilla kun on niitä työaikoja - hyvä kun on, näinä aikoina.  Aamusella taas he heräävät jo puoli kuusi, ja kivan tekeminen on hankalaa, kun toinen tahtoo sitä ja toinen tätä.  Ääntä ei saisi kuulua missään, kun aikuiset nukkuvat joka oven takana  oikeasti ansaittua aamu-untaan.  Toinen pieni osaa kaikenlaista, myös vaatia enemmän.  Toisen kanssa pitäisi olla aikaa sylitellä ja tehdä yhdessä, jolloin se isompi on mustasukkainen huomiosta.
Kuusi pelastaa aamun, pitäähän se koristella.  Kuinka ollakaan, koristeita kertyy alaoksille valtavasti, jopa kahdeksan samaan oksaan, kun pieni on - niin, pieni.

Paljon on puuhaa aattona.  Leivotaan.  Jo kotona ovat pojat olleet piparinteossa, nyt tehdään pullaa mummon kanssa.  Otso keksii omanlaisensa, joka ristitään matopullaksi ja tekee pellillisen, koristelee rusinoin ja sokerimuruin.  No se isompi malttaa tehdä yhden.

Jouluaterialla pojat jaksavat yllättävän hyvin pysyä pöydässä.  Herkut jäävät kyllä syömättä, niin aina.

Pukki tulee vasta puoli kahdeksalta.  On pitkä ilta aikaa leikkiä.  Ja se pukki saa Leon laulamaan.  Otso kiipeää syliinkin.  Ja kuinkas muuten, joukosta kaksi on ollut muita paljon kiltimpiä.

Jouluaamu.  Paras hetki, kirjan kanssa, kissa hyrisemässä, nukkujia ympärillä.
Niin, viime kerralla siis: nyt rämähtivät lahjalegot lattialle ja kissa karkasi arkun taakse.  - Vaari, avaa pussit!  Vaari, auta rakentamaan!  Toisessa paketissa 7 pussia, 7 ohjekirjaa, toisessa vain 3.
Kuinka tehdä yhtä aikaa?  Kuinka estää pussillisia saati paketillisia sotkeutumasta keskenään?
Vaari ei riitä, ei.  Ja toinen hereillä oleva aikuinen on kipeä, ei jaksa.
Aamiaiselle, pienelle hengähdystauolle siis; toinen syö koko leivän, juo maidon ja pillimehunkin, toinen vähän haukkaa kulmasta ja kiitää yläkertaan huutamaan vaaria legoja kokoamaan.

Isä herää ja uskomattomalla kärsivällisyydellä kokoaa koko cityn, korjaa kopterit ja paloautot.  Paras vävyni!

- Ikki! pienempi pieni huutaa.  Pelottavaa: jos et heti korjaa, paloauto, helikopteri tai poliisimopo on kohta kasana pieniä paloja ja sekaisin muiden kasojen kanssa.  On helppoa korjata, jos ehtii ajoissa.  Jos...

Ehditään vähän pelata lautapelejä.  Ehditään jopa laavulle syömään matopullaa ja pipareita.  Metsän kivet on tietysti kopisteltava puhtaiksi lumesta, ja isoille, liukkaille kiville on pakko kiivetä.

Käydään haudoilla, mutta pojille tulee kylmä, ja toiselle hautausmaalle meneekin vain aikuisia.

Joulupäivänä kukin etsii ruokansa.  Mutta puuroa mummo taas teki ison padallisen, ja kas ihmettä, sepä kelpasi molemmille pikkumiehille.  Kun satoi lunta ja hiekkaakin, hui, kanelia!

Miesten saunassa pienempi taas istui löylyssä kuin aika poika.  Amme on käynyt pieneksi  kahdelle pojalle, ja niin oli vain vadissa vettä ankkojen uimakoululle, jotta appi ja vävy saivat olla rauhassa saunassa.

Tapaninaamuna legot ja lukot kuluivat käytössä.  Leikki onnistui melko upeasti.  Ja sitten alkoikin raisu tavaroiden pakkaaminen.  Farmari on liian pieni jouluautoksi?  Syötiin - pienempi oikeastikin - ja sittenpä mentiinkin tapaninpäiväkahveille.
Pikainen kissanhaku ja viimeiset tarkistukset, ja sinne meni joulu taas, Helsinkiin.

Väittävät parhaiksi jouluvaloiksi vävyn auton takavaloja.  Eivät ole.  Vaikka kyllä vävy peruutti pihasta, varmuuden vuoksi, takavaloja en nähnyt.
 

Barcelona 1.12. - 8.12.2014

No siellä on se Barca [barsa](C:ssä pitäisi olla alaväkänen).  Messi ja Neymar, tiedäthän, ja Camp Nou?
Ja sitten siellä on Rambla ja pitää varoa taskuvarkaita ja huoria.
Olympialaiset - 92 pidettiin Barcelonassa, vissiin siellä on niistä jotakin näkyvissä?
Gaudi- niminen hullu arkkitehti suunnitteli niin pahan kirkon, että se ei ikinä tule valmiiksi.

Kuva: Luonnonvalo lasien läpi antaa värin ja tunnelman Sagrada Familia-kirkossa

Semmoista stereotypiaa Barcelonasta, eli Barnasta tuttujen kesken.  Barca on se jalkapallojengi. Onneksi oli hyvä kirja (ja oli huono kirja) lukea etukäteen.  Ja se hyvä kirja toimi koko viikon lähteenä ja karttana.
Onneksi oli toimiva metro, tiivis kaupunki, terveet jalat ja utelias mieli. Jotkin kadut, esimerkiksi Avinguda Diagonal, Avinguda Meridiana ja Paral-lel läpäisevät koko kaupungin ja ovat varmoja tiennäyttäjiä.  Jalankulkuvaloja ja suojateitä kunnioitetaan, paikalliset jalankulkijat kyllä itse ottavat vaarallisia vapauksia.
Kävellen näkee sellaistakin, mitä ei liikenteestä huomaa: taloissa on upeita yksityiskohtia, pääsee seuraamaan vaikka petanque-peliä puistoon, löytää pikkuasioita.

Kuva: Poikkea Ramblalta vaikkapa La Boguerian torille!

La Rambla oli täynnä ihmisiä, niin turisteja kuin paikallisiakin.  Yhtään (varmasti) epärehellistä yrittäjää en nähnyt, tuhmia tyttöjä en edes etsinyt.  Joulu oli tulossa Ramblalle, ravintoloiden lisäksi oli rihkamaa ja kukkia tarjolla. Hotelli oli oikeastaan ihan La Ramblan päässä (Gran via de les Corts Catalanes-kadulla, La Ramblan ja Passaig de Gracian välissä) koko kävelyalue oli äärellä - mutta kun on paljon muutakin katsottavaa kuin ihmiset.  Pois piti poiketa, totta kai!

Kuva: Kujasilta löytyy putiikeja

Siis mihin menisimme?  Aamuisin pidimme karttasulkeisia ja etsimme metroyhteydet.  Kyllä riitti katsottavaa!  Vaikka metro on siisti, nopea ja toimiva, silti jäi käveltävää kymmenenkin kilometriä päivässä helpostikin.  Ja aina välillä piti tutkia karttaa tai esimerkiksi miettiä, minkä metrotiketin ostaisi: jo ampui avulias katalaani paikalle neuvomaan, vaikka ei edes tiennyt, mitä asia koski?  Sata sanaa katalaania sekunnissa ja sormet, ja turisti ei silti ymmärrä.  Oikeastaan joka paikan kyllä löysimme, jos jaksoimme kyllin etsiä, sen sijaan kaikkea oppaissa luvattua ei enää ollut olemassakaan, esimerkiksi kirpputorialue oli jäänyt työmaan alle, kun Placa de Les Glories Catalanes rakentuu vielä mahtavammaksi, nythän siellä on jo esimerkiksi Torre Agbar, moderni pilvenpiirtäjä-maamerkki.

Kuva:  Yritän vakuuttaa herra Gaudille, että Barnassa on muutakin nähtävää kuin Gaudi-asiaa. (Finca Miralles)

Kun vertaa katalaaneja vaikkapa turkkilaisiin, he ovat kehnoja kauppiaita.  Usein asiakas ei juuri kiinnostanut, piti räplätä älypuhelinta tai jutella toisen myyjän kanssa.  Aika paljon pieniä kauppoja oli suljettuna sesongin loputtua, ja siestan aikana sai oikein etsiä avoimia kauppoja tai ravintoloita.  Ei poliiseillakaan näyttänyt muuta työtä olevan kuin ajella ympäriinsä, pysäköidä älyttömiin paikkoihin ja keskustella ringissä keskenään.
Ravintoloiden sisäänheittäjät sen sijaan olivat ihan aktiivisia, jopa kiusallisia takertujia jotkut.  Ja taas kerran sai ihailla suomalaisen koulun kielenopetusta: eivät barcelonalaiset englantia osaa likikään samalla tasolla, toisaalta he muutamalla sanalla osaavat - uskaltavat - hoitaa kaupanteon , tarjoilun, opastuksen.

Kuva: Gyellin puiston monikerroksista kaarikäytävää.  Gaudi kavereineen taas asialla.

Kaupunki on tiivis.  Suurin osa nähtävyyksistä oli varsin lähellä - suhteellinen käsite - hotellia.  Hyvä reittisuunnittelu oli tarpeen, ja lisäksi tuli muistaa, että itse kohde usein tarkoittaa kulkemista ja ylämäkiä (esimerkiksi Montjuic tai Gyellin (saks. y) puisto) tai ramppaamista kerroksesta toiseen. Ja linnuntiematka kartasta katsoen on siksakkia kaduilla ja varsinkin Vanhankaupungin (Ceutat Vella, Gothic ja Born) kujilla.  Viikko on juuri sopiva aika, ja metroa on käytettävä rutkasti, kävely ei ehdi olla norkoilua - sehän onkin kyllä se tapa kulkea, mikä eniten väsyttää.  Joulukuun alku taitaa olla parasta aikaa  kävelijälle, ei juuri sada ja ilma on 12 - 15 astetta.  Hyvät kengät pitää olla, reppu selässä vaihtovaatteille ja sateenvarjoille.

Kuva: Ilmarata Montjuicilta satamaan

Ihan pakko oli käydä katsomassa se erään kirjan (Meren katedraali) kirkko, Santa Maria del Mar.  Osuimme sinne monastikin, kerran osallistuimme jopa vainajien muistoksi pidettyyn messuunkin.  Vaikuttava paikka, jotenkin siro ja vaatimaton verrattuna Rooman pröystäilyyn.  Lähellä oli varsinainen katedraalikin, mahtava toki, mutta litistettynä talojen väliin.  Sen ympärillä oli joulutori, josta Ritva ei pitänyt lainkaan: rihkamaa ja teollista oli tarjolla.  Ihan Ramblan vieressä oli vielä Santa Maria del Pi, jonka keskilaiva on vaikuttavan suuri, suurimpia koko maailmassa.  Myös ruusuikkuna on tavattoman suuri, en ole tavannut missään isompaa.
Mutta eniten tietysti vaikutti Gaudin Sagrada Familia-kirkko.  Uskomattomia rakenteita, koristeita, muotoja, mosaiikkia, mutta ennen muuta huikea valon käyttö.  Täällä käyminen sai etsimällä etsimään lisää Gaudia ympäri Barcelonaa, ja minusta tuli kerta kaikkiaan suuri Gaudin ihailija.

Kuva: Santa Maria del Pi ja kymmenen metrin halkaisija ikkunassa!

Kreivi Gyell (saks y, muistathan) oli Gaudin suuri tukija ja ymmärtäjä.  Kävimme katsomassa esimerkiksi kesken jääneen Gyellin puiston.  Osa on avointa, upeaa puistoa, osa suljettua Gaudi-aluetta. Avoimella puolellakin riittää upeita kasveja ja papukaijoja, huikeita maisemia yli kaupungin.  Ihan huipulla on kivistä koottu monta metriä korkea torni, jolla on kolme ristiä.  Haaste: kaide loppuu juuri kriittisellä paikalla ennen huippua, sinne eivät kaikki mene.  Maisema kyllä palkitsee.
Suljetulla alueella on katettuja käytäviä, muutama talo, pylväshalli, kansalaistori, upea portaikko: ei siellä voinut läpijuosten kulkea.

Kuva:  Gyellin puiston portaat Vartiotalon ikkunasta katsottuna


Kävimme katsomassa Mila-taloa, La Pedreraa.  Remontti oli päällä, harmi.  Gyellin palatsi oli mahtava kadultakin katsottuna.  Gyellin paviljongit kuninkaallisen puiston vierellä saa katsoa vain kadun puolelta, mutta komeaa oli.  Itse puistossa on suihkukaivo, joka on yllättävän pliisu Gaudin suunnittelemaksi.
Casa Battlo' oli rakettu näyttämään lohikäärmeeltä kadulta katsoen.  Jolkisivun tarkoitus oli osoittaa asukkaiden asemaa.  Sisällä luonnonvalo ylti koko taloon, ilmastointi oli ainutkertainen, muodot ja värit uskomattomat.  Ovenkahvat, takka, kaiteet - miljoona yksityikohtaa silmän levätä.  Ja kaikki toimii ja on ihmisen mukaista.  Ehkä vaikuttavin oli olohuone valtavine ikkunoinenn ja vaihtuvine väreineen, vaikka kyllä sen kanssa aika tasoihin pääsevät talon läpäisevä ilmastointi - ja valokuilu sekä terassi , jopa kattotasanne.  Ei savupiipunkaan tarvitse ruma olla.  Koko talo on täynnä luonnonmuotoja, milloin näkyy kidukset, milloin pyrstö, joskus  jopa selkäranka!

Kuva: Casa Battlo'n valokuilun yläosaa.  Ylhäällä laatat ovat tummia, alhaalla vaaleita, jotta valon määrä olisi suunnilleen sama.

Nautimme kitarakonsertista Musiikkipalatsissa, joka on eräs Gaudin huikeimmista töistä.  Aivan uskomaton sali niin päältä kuin sisältäkin, loistava akustiikka. Onneksi musiikki oli talon arvoista, oli sooloja ja kaksin soitettuja ja jopa kolmen kitaran yhteissoittoa suurenmoisella taidolla, kaksi kitaroista oli klassisia ja yksi flamencokitara.
Muuta Gaudia löytyy ihan joka puolella: muureja, torneja, portteja, rakennusten yksityiskohtia, puistonpenkkejä, kaiteita.  Gaudi elää! Finca Miralles tarjosi enää upean muurin ja portin, mutta siellä sai tavata itsensä Gaudin ja väitellä yksityiskohdista (Portilla on patsas.).
Ihan sellaisenaan en kyllä Gaudia pohjoiseen ehkä siirtäisi.  Esimerkiksi epäilen, että mosaiikki ei kestä kostumista, jäätymistä, lämpölaajenemista?

Kuva:  Uskomaton musiikkipalatsi, niin sisältä kuin ulkoakin

Montjuic (i:n päällä kaksi pistettä) oli käymisen arvoinen jo pelkän maiseman takia, koko Barcelona siinä jaloissa ja ihan lähellä.  Siellä oli kaksikin köysirataa, joista toisella olisi päässyt satamaan.  Olimme sen verran väsyksissä kävelystä ja kiipeämisestä, että emme jaksaneet enää miettiä poispääsyä satamasta, ja niin kävelimme, luuserit, alas Kolumbuksen patsaalle ja La Ramblaa "kotiin".

Kuva:  Montjuicilla koko kaupunki on siinä jalkojesi juuressa

Satamassa on entinen köyhälistön asuma-alue La Barceloneta, jossa olisi miljoona kalaravintolaa.  Erääseen heistä menimmekin: sisäänheittäjä "muisteli", että olimme olleet ystäviä jo 50 vuotta ja käski poikaa tai vävyä etsimään parhaan pöydän ja kunnon ruoat.  Ja olihan siellä mamma kassana. Ja olo oli kuin perhervintolassa ainakin, mietin, kumpi tarjoilijoista on tytär, kumpi miniä...  Ja oli ihan kelpo kalaruokaa, jahka oli ensin selvinnyt maukkaista mustekaloista ja muusta tapaksesta.
Muuten en niin paikallisesta ruosta pitänyt: miksi pitäisi ottaa miljoona eri tapasta, sitten alkuruoka, sitten pääruoka ja lopulta jälkiruoka kaiken päälle.  Ähkyyn tuli jo pelkillä tapaksillakin, eikä siis joka päivä ns. oikeaa ruokaa syöty ollenkaan.  Paikallinen valkkari on ihan hyvää.  Kerran söimme hiljaisen kulmakunnan kuppilassa.  Muutama ukko siellä istuskeli punkkunsa äärellä siestaa, joku söikin.  Täysin kielitaidoton isäntä, tarjoilija, kokki, siivooja, syötti meille lähinnä riisiä ja ketsuppia.

Kuva: tapas, totta kai

Barcelona on hyvin vihreä kaupunki.  On paljon bulevardimaisia katuja, placat ja puistot lisäävät vehreyttä ja niiden ravintolat - ulkona voi istuskella joulukuussa! - tarjoavat tauonpaikkoja.  Placa Reialilla jopa söimme ihan kelpo paellaa, monella muulla vain huokasimme hetken viinin tai kahvin äärellä.  Kävimme Palau Reialin puistossa ja Park de la Ciutadellassa (linnoitus) oikein olemassa ja viihtymässä.  Linnoituspuistossa on upea Kaskadisuihkukaivo ja lampikin.  Parikin kertaa kiertelimme muurinviertä kilometrikaupalla, kun kartasta ei oikein selvinnyt, mistä puistoihin pääsee sisään!
Välimeren ranta ei juuri houkutellut, tuuli on kolea: sentään tallasimme Olympiasatamassa ja pätkän hiekkarantaa.

Kuva:  Kaskadi Park de la Ciutadella-puistossa. Vieressä on mm. Katalonian parlamentti.  Alueella on myös eläintarha ja luonnontieteellisiä museoita.

Löysimme kaksikin valtavaa torialuetta, toisen ihan Ramblan kyljestä.  Kyllä olisi kadehdittavaa siinä hedelmien, oliivien, kinkkujen, juustojen määrässä!  Kaloja jos minkälaisia.
Muoti ei juuri kiinnostanut, mutta kyllä siinä Via Laietanalla ja varsinkin   Passaig de Gracialla oli kaikkia huippuliikkeitä: Dior, Vuitton, Burberry,  Zara...  Kujasten pikkuputiikit olivat harmillisen usein kiinni.

Kuva: Pavellons Gyell

Hotelli Avenida Palace oli upeassa paikassa.  Oli vain harppaus Katalonian aukiolle ja Ramblalle ja tärkeimmille ostoskaduille,  Metro oli aivan vieressä: liiankin, sillä metro jyrisi kuin tunneli olisi ollut huoneemme (iso eteinen, kaksi vaatekaappia, 16 henkaria  ym!) vessassa.
Ihana rauha öisin - kunnes toiseksi viimeisenä yönä hääväki juhli, musisoi ja tupakoi.  Mutta viimeisenä yönä, kun aamulla oli aikainen herätys, möykkä jatkui kolmeen, tupakka haisi ja ilmastointi toi hajua yhä lisää.  Nuku häntä sitten, ihan kaksi ja puoli tuntia.
Huomattavin komeus hotellissa olivat portaikon kultaiset kaiteet.  Ne olivat niin hienot, että kävelimme mieluummin kuin käytimme hissiä.

Paljon jää kertomatta, mutta eiköhän jo tullut selväksi, että Barcelonassa riittää tekemistä ilman biletystäkin.  Yhteenkään museoonkaan emme ehtineet (esim. Miro' ja Picasso)  saati Camp Noulle, jonne FCB-fanien olisi päästävä pyhiinvaellusmatkalle.  Emme myöskään käyneet Tibidabolla, sinne meno kun on tehty niin aikaa vieväksi (puolitoista tuntia!) junalla, sinisellä ratikalla ja vielä ratasjunalla eli funicularilla.  Jäi siis vielä nähtävää.
Suosittelen Barcelonaa - niin kauan kuin jalkasi ovat terveet ja olet omatoiminen.  Kyllähän siellä toimii kolme linjaa kiertoajelubussejakin, jotain voisi katsoa niistäkin, mutta itse on päästävä tutkimaan.  Saa nähdä, mihin Barcelona mielessäni asettuu kaupunkilomakohteena: kisa on kova, mukana ovat mm. Lontoo, Pariisi, Praha, Rooma...
Lisäarvoa Barcelonalle tuo ihan arkinen, meille suomalaisille ihan tuiki tavallinen juttu: hanavettä voi juoda.

Kuva:  Penkki Passeig de Gracialla -  Gaudi vaikuttaa yhä!  Penkin kohdalla kadun toisella puolen on Casa Battlo'.

Viikko ihan kahdestaan antaa aina paljon.  Kotiin tullessa tietenkin totesimme kuitenkin, että vaikka olisi miten hyvä matka, on kiva tulla kotiin.  On - kun on molemmista kiva.
----
Koko reissu oli jäädä heittämättä.  Helsinkiä kohti mennessä kuuntelimme autoradiota, Lufthansan lentäjien kahden päivän lakko alkaa huomenna, siis meidän matkapäivänämme, ja lentomme olivat Lufthansan lentoja.
Uutiset eivät kerro kaikkea, Ritu soittamaan ja kyselemään E-bookersilta: lakko alkaa klo 12.
Pääsisimme siis ainakin Frankfurtiin asti.  Sieltä jatkolento olisi klo 11.55 - ihan pikkuisen jännitti seurailla infotauluja Frankfurtin kentällä.  Lento lähti, vain portti oli vaihtunut, vaikka lähtö olikin kymmenisen minuuttia myöhässä. Phuuuh!