lauantai 5. maaliskuuta 2016

Parasta mahdollista


Enpäs alakaan nyt juttua maailmaa parantaakseni, ähäkutti.  Vaikka siihenkin otsikko olisi mitä mainioin: esimerkiksi lapsenoikeuksien sopimuksen tai ympäristöasioiden toteutuminen kuuluisi, kuuluu tehdä "parhaalla mahdollisella saavutettavissa olevalla tavalla", mutta kun se paras tapa tuntuu olevan niillä resursseilla, jota jää, kun kaikki himphamppu ja tingeltangeli ja eri eturyhmien edut on ensin valvottu.  Päättäjä määrittelee siis parhaan, mikä johtaa kummallisuuksiin.  Tarve on toissijainen vaikuttaja.

Ajattelin, ohoh, antaa kehujakin kirjoittaessani siitä omastani, hiihtelystä.
Ne negatiiviset jutut ovat useimmiten talvettoman talven ja muiden toimijoiden syytä.

Meille kuntoilijoille on aurattu uskomattoman paljon parkkitilaa, ja risteykseen on jopa rakennettu jakaja, jotta hiihtäjä selviäisi helpommalla.  Mutta minkäpä talvelle tekee: kun muut ladut ovat mitä ovat, tila loppuu "kaikkien" törmätessä kenttää kiertämään,  jolloin lähikaduillekin pysäköidään. Ja kun kevät vähän vielä lähestyy, maa paljastuu, alkaa kura-aika ja maan pehmeneminen.  Missä Attilan hevonen on tallannut, siellä ei ruoho kasva - ei kasva parkkipaikallakaan, ja auton kuramatto on todella tarpeen.

Latu pidetään kunnossa.  Mutta kun kaikille ihmeeksi joskus sattuu sateeton jakso, on turha ajaa latukoneella?  Ei ole.  Suurin osa ladusta on hyvää, joskin leveäksi ja väljäksi hiihdettyä, liukasta liippaa, kivaa hiihdellä.  Mutta kaikki metsäkohdat ovat roskaa täynnä, ja pitovoiteet ovat varsinainen roskaimuri.  Mutta tänä aamuna, lauantaina, latukone oli jo käynyt ennen yhdeksää.  Väärin: eivät kaikki siirtyneet tehdylle ladulle, suunnilleen kaikki pysyivät liukkaammalla, kuluneella ladulla, mistä seurasi paljon väistelyä ja ohituksia, onhan meillä oikeanpuoleinen liikenne.

Eilisellä reissullani kuljin seitsemästä tunnelista.  Kyllä, on useita tien alituksia, kiitos siitä, kiitos myöskin kuntalaisena ja veronmaksajana, tunneleilla on säästetty terveyskuluissa, vaikka niistä meteliä pidettiinkin.  Usein tunneli on kuitenkin samalla kevyen liikenteen tunneli.
Laduntekijä on huomaavaisesti lapioinut lunta kapeahkoksi juovaksi koko tunnelin matkalle, hiihtäjät ovat siihen yhden ladun tehneet.  Mutta kas kummaa, mistä siihen aina hiekkaa tulee, tietenkin jalankulkijoiden jaloista!  Kyllähän kuivalla kelillä hiekallakin voi kävellä, voisi.  Mutta nuoskalla se vieressä oleva hiekka saa sulamisvesiä ladulta, siis lumelle talsimaan latu montuille, hiekkaiseksi, pilalle.
Toinen juttu on se, että kunnossa olevalle tunneliuralle jotkut alfaurokset tulevat aivan liian kovaa, näkemättä muuta kulkijaa saati antamatta oikeuksia.

Tunneli siis alittaa katuja ja isojakin teitä.  Juuri kun on saatu latu kuntoon, tuleekin aura ja roiskauttaa suolat ja hiekat tunnelien suuaukkoihin.  Joihinkin tunneleihin tullaan suksilla alamäkeä, olisi kiva suhahtaa läpi, mutta ei, jarruta tilassa, jota ei ole, ota sukset kantoon.  Eilen kannoin suksia 6:ssa paikassa, onhan niitä tienylityksiäkin reitillä.

Latu jäällä voi olla talven parasta.  Vasten aurinkoa, rauhassa, tyyni päivä, upea latu tai luistelubaana, omaa rauhaa ja sopivasti evästä.  Totuushan on toinen?  Kuten pyöräilijöillekin, hiihtäjällä taitaa olla aina vastatuuli, pöpperölunta ladulla tai räntää päin naamaa.
Tai sitten ei.  Hyvällä kelillä jalankulkijakin herää, ja kun luistelubaana yleensä vie jonnekin, vaikkapa laavulle tai niemennokkiin, sinne siis tarpomaan.  Ja kun jalka humpsahtaa läpi, kokeillaanpa ladun päälläkin ja pilataan sekin.  Näin käy sielläkin, missä on jalankulkijoille omat polkunsa, jopa leveät väylät, kuten Karhusaareen.
Jäällä on tämmöisinä runsassateisina talvina usein vettä, nytkin.  Kyllä se jäätyy, ja seuraavana päivänä hiihtäjä saa - saisi - hyvät kyydit (ja hioisi suksensa voiteettomiksi), mutta kun se polkijan tekemä kuoppa terävine kantteineen ja tuhansine kavereineen on siinä tasapainoa viemässä.  Latumies tekee parhaansa, ajelee uusia uria, ja jalankulkija oitis polkee ne pilalle.  Koiranpaskatkin kuuluvat tähän juttuun!

Olisi kiva opetella uusia hiihtoreittejä.  Olen opetellut.  Mutta kun lunta on milloin on, latukarttoja ja opasteita ei ole uskallettu laittaa mihinkään?  Ei ole myöskään minkäänlaista tietoa, onko hiihtomaja auki, ennen kuin saavut pihaan ja toteat itse.  Ei ollut, hiihtolomalla, esimerkiksi Skinnarilan maja auki, liekö pulaa vapaaehtoisista, kun järjestöissä kaikki alkavat olla eläkeläisiä?  Huom! Skinnarilassa oli latuviitta, unohtunut ottaa pois Saimaan hiihdon jäljiltä, siinä luki: Merenlahti 4,6 km.  Missään ei lukenut esimerkiksi reitistä Huhtiniemeen (useita vaihtoehtoja), Ruohosaareen, Tyysterniemeen tai Piiluvaan.  Olisi viitoissa myös hyvä lukea, kuinka helppo tai vaikea latu on.
Kun tiedän, osasin lähteä kiertämään Ruohosaarenkin.  Ja jäällä pärjäsi hyvin, suksi ei uponnut missään latujen ulkopuolellakaan ja pilkkihiihto onnistui, ei liukuva potku.  Piti pärjätäkin, Ruohosaaresta Sammonlahteen ei latua ollut kunnostettu.

Mäet ryydittävät matkantekoa.  Mutta liika on liikaa.  Kuka keksisi sujuvan tavan päästä jäältä Huhtiniemeen?  Virallinen latu nousee niin jyrkästi, että pitää olla oikea hiihtäjä.  Ja latu noudattaa maastoa, on useita liian rajuja nousuja pitkän lenkin loppuun, kun kuitenkin autolle on Huhtiniemestä vielä ehkä 1,5 km ja 300 m kävelyä.  Monta oikopolkua tiedän, koirankusetuspolkuja mukaanlukien, mutta eilen menin virallista latua, ja räkäisenä ja puolikuntoisena se oli kai liikaa, kun yskästä autolle kävellessä ei loppua ollut tulla.  Niin, auto ei ollut aivan täpötäydellä parkkipaikalla, oli Estradin pihassa:  olihan noita hiihtäjiä ja siis myös autoja, kun vastaantulijoita lentokentän laidalla välillä Huhtiniemen liittymä - Kesämäenrinteen kulma tuli 58.

Hiihto, tai hiihtely, on niin iso asia monestakin syystä, että siihen kannattaa yhteiskunnan panostaa.
Ja kiitollisena totean, että niin on tehty.  Latu on usein ajettu ennen seitsemää aamulla, ja valot mahdollistavat pimeälläkin liikkumisen.  Kiitosta vaan!
Moikataan tavatessa, latumies.


Ei kommentteja: