Pikkupoikana luin Seura-lehdestä, kuinka joku oli saanut nimikseen todella hirmuisen yhdistelmän.
Hän oli Apina Nikolai. Apina ja vielä venäläinen! No, eipä sukunimi siitä parantunut, oli Kakkiainen. Juttu kertoi, kuinka hän oli saanut nimen vaidettua, hänestä tuli Tiepuoli.
Meillä on, kuten varmaan aika monella muullakin, tapana kävellä silloin tällöin hautausmaalla. Hautausmaalla käymme aina, jos olemme jossakin suurkaupungissa vähänkin pitempään. Yhdellä reissulla näkee hirmuisen palan historiaa ja maan kulttuuria, kansantapoja ym. Vaikkapa Vilnassa: näkyy sen kymmenen eri kristillistä suuntausta, puolalaisuuden suuri vaikutus, juutalaisuus ja se, kuinka haudoilla käydään, miten menneitä muistetaan. Aleksanteri Nevskin luostarin vieressä Pietarissa oleva hautausmaa on yksi suosikeistani mustarastaineen, lentokoneenpotkureineen ja
varsinkin siksi, että siellä lepää paljon venäläistä kulttuuria. Esimerkiksi herra Pjotr Tsaikovski, mm. Maija piti saada katsomaan "Tsaikkarin hautaa".
Mutta mitäs sitä niin kauas: mennään vaikka Lemille! Onkohan ollut vauras talo, kun sukunimenä on Rasvasuu? Nimi ei varmaan ihan yhtä hyvältä kuulosta nykyaikana, jolloin rasva on lähinnä ellotus.
Lappeenrannassakin on haudoilla rampattu toki. On tuttuja. On jännittävä seurata eri aikakausien kiviä, kuoleman ja iankaikkisuuden symboleita, uskonnon/uskonnottomuuden merkkejä. Karmea totuus lapsikuolleisuudesta paljastuu heti vanhan hautausmaan portin lähellä: kivessä on allekkain useita heti tai alle vuoden vanhana kuolleita lapsia, olikohan niitä peräti 8.
Sano joku, joka olisi ollut koko ikänsä tyytyväinen omaan nimeensä. Kerro samalla, kenen nimeä ei olisi väännelty, olkoonkin hellittely- tai kaveritarkoituksessa. Mutta nyt oikeastaan voin katsoa taaksepäin ja olla ylpeä nimestäni, suvustani - jos kerran olen ylpeä itsestäni!
Tuostako minut muistetaan? Luonto ja hiihtely. Iso osa, ei se kuitenkaan kaikki ole.
Ammatti näkyy usein nimessä. Suutari(nen), Räätäri ja Ampuja. Kuka esi-isä siis oli? Mutta kyllä se asuinpaikka yhä näkyy myös, varsinkin kun lisää nimeen sen savolaisen aatelistunnuksen,
- nen-diminutiivipäätteen. Peltonen, Lahtinen, Nieminen, Mäkinen... Vaan jostakin Lahden (?) kohdilta länteen alkaakin - la- ja - sto-maailma (-lä, -stö), vai mitä, herra presidentti? Joillakin on molemmat: Herra Hakala haluaisikin olla Hakalisto?
Joka paikkakunnalla taitaa olla se oma sukunimistönsä, vanhoja, kunnioitettuja nimiä alueellaan. Mutta siirräpä esimerkiksi Sikiö pois Ruokolahden, Rautjärven, Parikkalan tienoilta, nimi ei enää olekaan komea ja asiaankuuluva. Torvi on lemiläinen erikoisuus, eikä todella ole nimenkantajan vika, että nimellä on se toinenkin merkitys. Taipalsaarella on Vitikaisia ja Pohjois-Karjala on Korhosia täynnä, Tarhoset miehittävät Puumalan seutua ja Pullit, Rantaset asuttavat Hanhijärveä.
Oma sukunimi on "suomennettu", kukas sitä suomalaisuuden hurmassa "Reisvänni" (Redsven) halusi olla. Komea nimi, suoraan luonnosta. Joissain (etu)nimissä on saatu esiin myös luonnon herkkä kauneus, Aaltohan on vain komea? Ilta, Tyyni, Tuuli/a, Lauha. Ja Kaisla ja siitä varsinkin versio Kaisli on jostain syystä erityisen mieleen.
... jos ei mies nimeä? Oma sukunimi oli kiusaksi asti instituutio varsinkin 60-luvulla. Mitään ei voinut Lappeenrannassa, jopa Etelä-karjalassa tehdä ilman, että joku tunsi. Hyvässä ja pahassa: kaupassa sai alennuksen, ei tarvinnut missään henkilöpapereita, mutta toisaalta olit aina silmän alla ja kannoit suvun kunniaa mukanasi. Pahinta kaikesta oli, että koskaan et ollut minä itse, vaan aina Aallon poika. Toisaalta tänne oli helppo asettua, taas - oliko?
Vielä pitkälti 90-luvulla saattoi joku sotkea minut isääni (isä kuoli -89)! Valitan , lapseni, ei varmaan ollut helppoa teilläkään?
Kyllä. Olen minä itse, OMALLA nimelläni. Jaan ylpeänä nimeni seuraavan polven käyttöön.
Hän oli Apina Nikolai. Apina ja vielä venäläinen! No, eipä sukunimi siitä parantunut, oli Kakkiainen. Juttu kertoi, kuinka hän oli saanut nimen vaidettua, hänestä tuli Tiepuoli.
Meillä on, kuten varmaan aika monella muullakin, tapana kävellä silloin tällöin hautausmaalla. Hautausmaalla käymme aina, jos olemme jossakin suurkaupungissa vähänkin pitempään. Yhdellä reissulla näkee hirmuisen palan historiaa ja maan kulttuuria, kansantapoja ym. Vaikkapa Vilnassa: näkyy sen kymmenen eri kristillistä suuntausta, puolalaisuuden suuri vaikutus, juutalaisuus ja se, kuinka haudoilla käydään, miten menneitä muistetaan. Aleksanteri Nevskin luostarin vieressä Pietarissa oleva hautausmaa on yksi suosikeistani mustarastaineen, lentokoneenpotkureineen ja
varsinkin siksi, että siellä lepää paljon venäläistä kulttuuria. Esimerkiksi herra Pjotr Tsaikovski, mm. Maija piti saada katsomaan "Tsaikkarin hautaa".
Mutta mitäs sitä niin kauas: mennään vaikka Lemille! Onkohan ollut vauras talo, kun sukunimenä on Rasvasuu? Nimi ei varmaan ihan yhtä hyvältä kuulosta nykyaikana, jolloin rasva on lähinnä ellotus.
Lappeenrannassakin on haudoilla rampattu toki. On tuttuja. On jännittävä seurata eri aikakausien kiviä, kuoleman ja iankaikkisuuden symboleita, uskonnon/uskonnottomuuden merkkejä. Karmea totuus lapsikuolleisuudesta paljastuu heti vanhan hautausmaan portin lähellä: kivessä on allekkain useita heti tai alle vuoden vanhana kuolleita lapsia, olikohan niitä peräti 8.
Sano joku, joka olisi ollut koko ikänsä tyytyväinen omaan nimeensä. Kerro samalla, kenen nimeä ei olisi väännelty, olkoonkin hellittely- tai kaveritarkoituksessa. Mutta nyt oikeastaan voin katsoa taaksepäin ja olla ylpeä nimestäni, suvustani - jos kerran olen ylpeä itsestäni!
Ammatti näkyy usein nimessä. Suutari(nen), Räätäri ja Ampuja. Kuka esi-isä siis oli? Mutta kyllä se asuinpaikka yhä näkyy myös, varsinkin kun lisää nimeen sen savolaisen aatelistunnuksen,
- nen-diminutiivipäätteen. Peltonen, Lahtinen, Nieminen, Mäkinen... Vaan jostakin Lahden (?) kohdilta länteen alkaakin - la- ja - sto-maailma (-lä, -stö), vai mitä, herra presidentti? Joillakin on molemmat: Herra Hakala haluaisikin olla Hakalisto?
Joka paikkakunnalla taitaa olla se oma sukunimistönsä, vanhoja, kunnioitettuja nimiä alueellaan. Mutta siirräpä esimerkiksi Sikiö pois Ruokolahden, Rautjärven, Parikkalan tienoilta, nimi ei enää olekaan komea ja asiaankuuluva. Torvi on lemiläinen erikoisuus, eikä todella ole nimenkantajan vika, että nimellä on se toinenkin merkitys. Taipalsaarella on Vitikaisia ja Pohjois-Karjala on Korhosia täynnä, Tarhoset miehittävät Puumalan seutua ja Pullit, Rantaset asuttavat Hanhijärveä.
Oma sukunimi on "suomennettu", kukas sitä suomalaisuuden hurmassa "Reisvänni" (Redsven) halusi olla. Komea nimi, suoraan luonnosta. Joissain (etu)nimissä on saatu esiin myös luonnon herkkä kauneus, Aaltohan on vain komea? Ilta, Tyyni, Tuuli/a, Lauha. Ja Kaisla ja siitä varsinkin versio Kaisli on jostain syystä erityisen mieleen.
... jos ei mies nimeä? Oma sukunimi oli kiusaksi asti instituutio varsinkin 60-luvulla. Mitään ei voinut Lappeenrannassa, jopa Etelä-karjalassa tehdä ilman, että joku tunsi. Hyvässä ja pahassa: kaupassa sai alennuksen, ei tarvinnut missään henkilöpapereita, mutta toisaalta olit aina silmän alla ja kannoit suvun kunniaa mukanasi. Pahinta kaikesta oli, että koskaan et ollut minä itse, vaan aina Aallon poika. Toisaalta tänne oli helppo asettua, taas - oliko?
Vielä pitkälti 90-luvulla saattoi joku sotkea minut isääni (isä kuoli -89)! Valitan , lapseni, ei varmaan ollut helppoa teilläkään?
Kyllä. Olen minä itse, OMALLA nimelläni. Jaan ylpeänä nimeni seuraavan polven käyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti