Miksi naisia lasketaan pyhään Olympian kulttipaikkaan?
Jotakin on toteutunut: voittaja saa maallista kunniaa, tontteja, rahaakin?
Kisat ovat paisuneet kuin pullataikina. Kun laji saa olympiastatuksen, sen arvo kasvaa potensseissa. Markkina-arvo, kiinnostavuusarvo, jopa sponsorointiarvo.
Lajeja on liikaa. On, ja on sellaisia, joita ei esimerkiksi Suomessa lainkaan tunneta saati harrasteta. Kriteerit olympialajiksi sisältävät kuitenkin maailmanlaajuisen kattavuudenkin.
Karsia pitää, karsitaan siis. Mutta kun tuntuu, että juuri niitä ei voi karsia, joita pitäisi. Varakas, ammattilaisuuteen perustuva laji lähtee viimeiseksi?
Karsittaisiinpa vaikkapa lajiryhmien sisältä edes. Mihin ihmeeseen esimerkiksi tarvitaan kymmeniä uintilajeja, joista osa on keinotekoisia eikä lainkaan käytössä muuten kuin kilpailuissa. Miksi samallakin tyylillä on niin monia matkoja?
Yleisurheilussakin on selkeitä karsimispaikkoja. Kuka esimerkiksi keksi laittaa hevoslajeja juoksijoille, este- ja aitajuoksuja siis. Moukarinheitto, onpa luontevaa. Seiväs on välineurheilijoille, kestävyysjuoksulajeja on liikaa.
Useimmissa lajeissa voisi sisäisesti karsia. Vaikkapa näin: vain yksi haulikkolaji, vain yksi pistoolilaji, vain yksi kiväärilaji.
Kisat ovat niin isot, että kolmas maailma ei koskaan voi niitä järjestää. Ihan pakko on palata edes vähän lähemmäksi juuria. Toivottavasti ei kuitenkaan aivan alkuun: pankration, laji, jossa sai tehdä mitä vain, laji, joka usein päättyi vastustajan kuolemaan, ei toivottavasti palaa.
Kuvan urheilija on vasta uransa alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti