Confessor fidei?

Ei väittelyä, ei pakkoa, kirjoitan siis. Kun pitää avata kaksi silmää, kun ne kerran on annettu.
------

Alkuseurakunta oli yhtä. Konkreettisesti, jopa omaisuus yhteistä, sitä hoitamaan valittiin porukkaa, salaajat jopa saivat rangaistuksensa. Seurakunta oli ainoa turva. Perusteet ehkä väärät, se Jeesus ei tullutkaan parin viikon päästä ja piti alkaa konkreettinen elämä taas, mutta... Kristittyjen vaino aikana usko antoi edes toivon ja ykseys voimaa kestää.
Hädän ja vainon hetkinä oli edes jotakin, johon turvautua. On ollut myöhemminkin, ilman lujaa uskoa ei kai suomalainenkaan olisi kestänyt ainaisia vainoja, sotia, nälkää.
Vieläkin seurakunta, kirkko, on useimmille se kanava ja oikeutus etsiä yhdessä oikeaa tietä. Voiko yksin pelastua, on iso kysymys (Ja toisin päin, onko minulle esitetty oppi oikea tai ainoa oikea?). Minä olen puu ja te olette oksat - onko oksia seitsemän miljardia vai joitakin kymmeniä (?) kirkkokuntia?

Useat nykyisin yhteiskunnan hoitamat asiat ovat uskontolähtöisiä. Sairaanhoito, köyhäinhoito, turva pakolaisille esimerkiksi. Veljeni selittää sanonnan "Pohjaton kuin papin säkki" niin, että papin säkistä aina riitti, edes niukasti, mutta kuitenkin. Mustan surman aikana oli pappien kuolleisuus niin suurta, että se osaltaan johti jopa renessanssiin ja uskonpuhdistukseen - en nyt puhu aikojen vapautumisesta, tarkoitan sanoa, että juuri pappi ja munkki hoiti sitäkin, jonka luona muut eivät käyneet - saivat silti sellaisen välittämättömän maineen, että kansa kapinoi.

Onko ilman uskontoa ikuista elämää. Toivo on kova juttu, se panee tekemään oikein, tekemään hyviä tekoja. Tästäkin toki voi saivarrella: omaa pelastustako etsitään, mukana on siis oman hyödyn tavoittelu. Useimmiten ns. hyvä kristitty tuskin ajatelee omaa etuaan, on vain oikein tehdä oikein. Rakkaus on vielä kovempi juttu, mutta käytännössä mahdoton sillä tasolla kuin vaaditaan: miten voi lähimmäistään rakastaa kuin itseään? No armo pelastaa, kunhan teet edes puoliväliin osasi? Tämä on sitä protestanttista etiikkaa! Osa toivoa?

Moraali, käsitys hyvästä ja pahasta on suoraan johdettavissa uskonnoista, Kymmenen käskyä on aivan selvästi luettavissa nykyaikaisessakin lainsäädännössä. Maailmanlaajuisesti suunnilleen sama moraalioppi on vallalla, suurimmat erot ovat yhteisön ja yksilön asemassa.
On löydettävissä kaikille uskonnoille, kaikille kansoille yhteisiä yhteiselämää turvaavia käsityksiä. Toisesta huolehtiminen on yksi keskeinen periaate, sanottakoon sitä sitten vaikka lähimmäisenrakkaudeksi.

Hyvän ja pahan erottaminen ei sinänsä uskonnosta ole kiinni. Mutta kun maanviljelys synnytti isommat yhteisöt, aina yhteiselämään on liittynyt myös uskonto ja siitä johdettu käyttäytymissäännöstö. Omatunto on toki uskonnollinen käsite.

Protestanttinen etiikka jyllää yhä, ja ahkeruus ja oma pyrkiminen elämässä eteenpäin on suoraa protestanttisuutta. (Ja on valtava harmi, että alkaa olla satoja tuhansia sellaisia, jota tämä oma yrittäminen ei enää kosketa, ammattiautettavia. Uskonnottomia? Olisiko tässä kirkolla saumaa puuttua koko yhteiskunnan hyvinvointiin?)

Kirkkoon oli pakko kuulua. Kirkossa oli pakko käydä. Mikä olisi kansakunta, jos se ei edes sunnuntaisin olisi kokoontunut. Olisimmeko yhä lähdössä tappamaan naapuria, jos näkisimme lastun laineilla? Ainakin kirkosta sai ajankohtaisimman tiedon, kuninkaan käskyt, jopa maanviljelystekniikan ja muut valistusopit. Papit neuvoivat perunanviljelystä ja apulannoitusta, perkasivat koskia, valtasivat vedeltä maanviljelysmaata. Pappi oli elämässä läsnä! Ja silti kirkko enimmäkseen toimi sananjulistajana. Kirkko myös kirjoitti kirkonkirjansa - ajatus kansalaisten rekisteröinnistä on vasta nyt totta monessa maassa (Esimerkiksi katulapsi on usein lapsi, jota rekisteröimättömänä "ei ole", häntä ei siis tarvitse hoitaa, kasvattaa, kouluttaa... Kirkko vihki, kirkko hautasi. Kirkko hoiti köyhät ja sairaat, kirkko opetti, kirkko kontrolloi ja valvoi.

Kirkko on koneisto, mutta sen sisällä toimivat ihmiset. Kirkolla pitää isona koneistona olla jykevät lait, säännöt. Länsimainen yksilöllisyydenihannointi ei oikein tähän istu. Eikä kerettiläisiä polteta, saa ajatella ja sanoa omaa laitostaan vastaankin ja pysyä vielä virassaankin. PAN-kirkko on mahdoton ajatus.
Kuka puhuu kirkon suulla? Jos on kyse organisaatiosta, sitä edustaa jäsenten itsensä valitsema arkkipiispa tai hänen nimeämänsä henkilö tai sitten päättävä elin, kirkolliskokous. On helppo hyökätä, kun yhtenäisyyttä ei ole heti kun on isompi asia vastassa. Kun kirkko ei ole läsnä joka päivässä, siitä on tietysti myös helppo irrota.

Lukutaito on aika kova sana. Uskonpuhdistus oli kai juuri tuohon maailmankuvan muunkin avartumisen aikaan välttämätön, mutta joka tapauksessa se antoi suurimman aarteen tavallisille ihmisille lukutaitopakossa, olihan jokaisen itse pystyttävä lukemaan Raamattunsa, myöhemmin valistava ja tiedottava kirjallisuutensa, oppikirjansa. Lähtisikö tästä länsimaiden ylivoima maailmassa? (Missä sinänsä on paljonkin negatiivista sanomista.)

Vain kaksi sakramenttia, ja silti koemme uskonnon huipputärkeäksi elämän (ja kuoleman) isoissa hetkissä. Saa olla aika kova pakana, joka ei riparille lähde, joka ei kirkkovihkimistä halua, ristiäisiä lapselleen pidä, joka ei pappia siunaamaan halua. Joulua vietämme varmasti kaikki ja kirkolliset vapaapäivät pidämme vapaapäivinä, (joskaan emme edes juhlan syytä muista!).

Asiaa, jota ei voi todistaa, on usein myös melkoisen mahdotonta todistaa vääräksi.
Kannattaako siis varmuuden vuoksi olla mukana?

Uskonnoille sopisi oikeastaan aika hyvin roomalainen viisaus: - Lääkäri, paranna itsesi! Kun on itse kunnossa, voi alkaa tehokkaammin hoitaa muita.