Kävin Toivakassa. Moni asuukin siellä, ei siinä mitään.
Olin mukana lohkomiskokouksessa, jossa erään tilan keskelle jäänyt 15m x 30m kokoinen alue, yhteismaa, ihan virallisesti päätettiin antaa hakijalle, jonka alueella pläntti on.
Kukaan ei pärehöylänpaikkaa edes muistanut. Pyykkejä ei löytynyt. Luultavasti paikalla ei edes ole ollut pärehöylää, on vain varattu sille paikka Noromäen rinteen alla puron varressa. Korvaus osakkaille jää alle 10 euron /osakas, eli mitään rahaa ei liiku muualle kuin valtiolle päin. (Osakkaita, so. tilanomistajia, yhtymiä, kuolinpesiä on 32.)
Kokouksen anti on siis mitätön, tunnustettiin vain puronvarren joutomaalepikkopalan olevan selvästi osa hakijan maata. Isompi anti olikin se, että sain tutustua
oman yhtymämme rajanaapureihin, masstokatselmuksen jälkeen jopa kahvipöydässä.
Mukavia ihmisiä.
Toimitusinsinööri siinä kahvipöydässä rupesi puhumaan, että eräs hänen parhaista proffistaan opiskeluaikana on Simo Vihinen! Oli kuulemma äärimmäinen herrasmies ja itse täsmällisyys, joka piti huolta siitä, että asiat ymmärrettiin eikä vain sanottu.
Kahvipöydässä tämä diplomaatti-insinööri istui niin, että Vihijärven tila oli kauniisti näkyvissä. Paikka oli noin 7 metriä vanhan Noromäen talon paikasta.
Kiva kuulla. (Keskustelu sikisi Simoon, kun puhuttiin, kuinka vihijärveläiset ovat usein Vihisiä tai Järviä.)
Kokous ja katselmus antoivat kuitenkin vain lisäsyyn mennä Toivakkaan.
Oli muutenkin tarkoitus mennä asettamaan palsta talviasentoon, so. tehdä tämän vuoden itse itselleni asettama urakka valmiiksi.
Ei tullut, päivä on jo niin lyhyt: jäi vielä sellaista paju-pihlajaryteikköä, että ei mahdu raivurin kanssa kääntyilemäänkään. Mutta saumaa ei tule, ja parhaat taimikot jo ehdin pelastaa.
Sain kunnon kuorman halkoja tehdyksi raivausjätekoivuista ja lepistä, peittelin ne kuivumaan. Hiirenkorva-aikaan sopii viedä valmista iso kärryllinen, ja ajan voi ainakin kerran käyttää vain tuottavaan työhön eli raivaukseen ja tienpaikkaukseen.
Pelkkien halkojen takia minulla ei olisi varaa ajellakaan Toivakkaan asti, nyt oli kokous hyvä syy ja raaski sahata ja kilkuttaa.
Kroppa kiittää, joka lihas muistuttaa.
Ei niin lyhyttä aikaa palstalla ettei ehtisi vähän kävellä ja katsella.
Vaikka en katselmusta tehnytkään vaan olin vain metsässä, oli kiva huomata se valtava kasvu, mikä ensiharvennusta on seurannut. Puut alkavat näyttää puilta, eivät riuuilta. Samanlainen kasvupyrähdys tapahtuu aina vesakonraivauksen jälkeen,
kun taimilla ei ole liikaa kilpailijoita ja ne saavat valoa.
Nyt raivaamani paikka on kuitenkin sellaista kosteikkoa, että paju voittaa vielä, jollei saha laula lähes jatkuvasti.
Tämä oli siis tämän vuoden viimeinen reissu. Lappeenrannasta asti ei ihan joka päivä käydä, saldoksi tuli neljä kertaa tänä vuonna.
Lisäilen 21.10., kun kyselevät...
Noromäen talo on edelleen olemassa. Se muutettiin Kangasniemelle (olisi kiva tirtää tarkemmin) ja koottiin uudelleen. Mielikuvani talosta oli kuitenkin synkkä ja tumma,
toivottavasti punamultaa tms. on löydetty. (Siirrosta kertoi talon entisestä paikasta n. 7 metrin päässä asuva perhe, joiden tila on, kas kummaa, Pikkunoromäki.)
Niin, maapala "annettiin" eli hakija joutuu lunastamaan sen (muilta) osakkailta.
Lain mukaan alle 10 euron summaa ei makseta, suurin osuuskohtainen maksu olisi noin 6 euroa. Siis hakijat maksavat vain valtiolle toimenpidemaksuja ja erilaisia
veroja. Olipa kivistä lepikkoa, pääsy pellon läpi isoon mäkeen - ei käyttöarvoa kellekään, mutta looginen tilanteen tunnustaminen koko lunastus on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti