Kun suomalaisen rentouttaa oikein kunnolla ja pyytää hänet menemään sellaiseen paikkaan, missä hänen on hyvä ja turvallinen olo, hän menee erittäin usein metsään, (katsoo alhaalla lähellä olevalle järvelle.)
Metsään? Juuri olin paikassa, jossa oli viiden kilometrin säteellä ammuttu kaksi karhua. Kiimaisia hirviuroksia saa väistellä - tai siitä vaan, sano nenästä kiinni pitäen vähän tukkoisesti mutta lujaa: Uaaah! niin et kenties ehdikään väistellä, herra tulee tarkastamaan. Ja hirvikärpäsiä, itikoita piisaa. Eikä ole edes nettiä tai pasianssia metsässä, niin.
Tossiasiassa juuri nyt ei ole itikan itikkaa, hirvikärpäsiä on niin vähän, ettei edes verkkoanorakkia viitsi laittaa. Mutta on värien ilotulitus, toisaalta pitkät maisemat ja avaruutta, kun lehdet harvenevat. Valokin tekee maisemasta pitkulaisen ja huonetilamaisen.
Sammal on supervihreää, jäkälät suuria, turvonneita. Saapas tarvitaan, kun metsänpohja on niin märkää, että kengänvarsi ei riitä, ei mitenkään.
Pitää päästä metsään.
Martta-mummi sanoi, ettei metsään turhaan saa mennä. Jos ei muuta, niin kerää edes käpyjä... Markku sanoo, että mene, ole, viihdy. Siirrä metsäperinne edelleen.
Metsä ei saa olla vain talousasia tai saalistuspaikka, ei edes "vain" monikäyttöpaikka, vaan arvo ja koti sinällään.
Saalistin eilen kameralla, mm. ohitin kaikki puolukat, karpalot ja suppilovahverot.
Ja, ohhoh, neuvoin eräälle pariskunnalle sen superpaikan, rinteellisen suppilovahveroita - rouvan:
- Herra Jumala! antoi kyllä melko kivan kiitoksen.
Ilma suosi ja marhasin suota ja metsää oikein kunnolla.
Tänään olin vain aamulenkillä, tarkistin jäkälämetsää ja varmistin, että vieläkään Jäkäläjärvellä ei ole hirviä eikä suppilovahveroita. Mutta oli kirkasta, tyyntä
ja se hiljaisuus, mitä kaupunkilainen ei edes muista kaivata ennen kuin siihen havahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti