Kello on viisi. Vielä on viileää - no, siedettävää, vain 21,3 astetta. Mopo käyntiin ja linjan alle, Laukkaradalle. Siellä odottaa mansikka.
Luulo ei ole tiedon väärti. Mansikoita on, on paljonkin. Mutta ne ovat kuivia, kurttuisia. Kun mansikka tekee usein kaksi marjaa latvaansa, toinen on yleensäkin pienempi, nyt se pienempi ei juuri houkuta keräämäänkään ja se isompikin odottaa sadetta. Keskellä metsää, heinän sisällä, odottaa sadetta se iso marja: ihan kuin se ei edes kypsyisi tällä säällä veden puuttuessa.
Kannattaako edes kerätä? Totta kai. Miljardi hyttystä, tuhat paarmaa, hirmuinen hiki ja suuri vaiva maksetaan sitten jouluna takaisin.
On se hidasta, puoleen litraan sain kulumaan kaksi tuntia toissapäivänä, mutta pitihän Kossutyttöjen (so. -53 syntyneiden Ritvan ym., kuten Koskenkorvakin) saada mansikkakakkuun täytettä.
Kun kotiin tulee, on ollut pieni, iloinen poika vastassa. Ja, mikä on aivan häkellyttävää, kahvi on ollut valmiina jo monta kertaa. Mikä on tullessa, saunaan, suihkuun ja sen jälkeen ei sitten jaksakaan enää mitään. Minua ei ole rakennettu yli 30 astetta varten.
Koko päivä ei mitään (mitä nyt pienen pojan seikkailuja ihmetellään) ja sitten on väsyneempi kuin ikinä?
On rankkaa, vaikka alakerrassa on ilmalämpöpumpun takia tosiviileää.
Olenko siis eläkkeellä? Muu porukka on lomalla ihan samalla lailla, paitsi vävy, joka käy töissä tällä ilmalla. Päin perhettä on se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti