Ei lakkaa lapsi hämmästyttämästä

Leirikoulussa taas!
Eläkeukko sutenaan menossa,kun tilaisuus tuli.
Tulihan se: vapautuu "oikeaan" työhön opettajia,kun leirikouluun on halukas lähtijä. Kiva kun kelpasin. Kiva, kun kihtivarpaat laskivat.

Lastasimme autoon ja kanoottiperäkärryyn ainakin miljoona muonitus- ja leirirompelaatikkoa ja menoksi. Hepohiekkaan Kyläniemen kärjen lähelle pääsee autolla, mikä helpottaa rahtia ja antaa vissin turvallisuuslisän (Lähin päivystys taitaa silti olla Lappeenrannassa yli 120 kilometrin päässä!).

Lapset saapuivat kahvelikuunari Soililla. Kolme ja puoli tuntia laivalla, superilma.
Laivasta purkautui hyväntuulisia,innokkaita muksuja. Nälkä kurni - onneksi oli heillä lämmin ruoka mukanaan,onneksi leirialueella on mukava ja varsin toimiva keittiö,eikä ruokaa tarvinnut liikaa odotella.

Leirikoulussa tietenkin touhutaan luonnossa. Mikä oli touhutessa: mustikoita oli valtavasti, kymmeniä eri lajeja syötäviä sieniä löytyi.

Ulkomainen vieraamme kiitteli välittömiä ja hyvätapaisia lapsia,ihmetteli opettajien ja lasten luontevaa ja lämmintä suhdetta. Kehui, pappa oli korvat punaisina, mutta totta puhui Maria.
Ei ollut pienintäkään vaikeutta saada tiskiapulaista tai pienten leirihommien tekijää,(juuri) mitään huomautetavaa ei ollut käytöksessäkään, minkäänlaista roskaamista ei ollut. Ja silti/siksi olikin kivaa.

Suurin osa lapsista osasi tehdä leikkinsä ja työnsä yhdessä. Mutta aina oli se toinen porukka: muutama irtosi joukosta, ja osasimme odottaa pian jotakin ongelmia. Puhuttelulla sentään selvisi.

Mutta ne ryhmäytymis- ja yhteistoimintaleikit, voi voi. Samaa kuin aina, joukossa on aina se mie ite, mie ensin. Ei kuunnella pomoa, toisia, tehdään omia, nopeita - hölmöjä - ratkaisuja. Ei luoteta kaveriin täysillä.

Mutta kyllä oli eroja luokissa, eivät ole luokat onneksi samasta muotista.
Väittäisin, että viimeinen porukka (kahdesta) kasvoi aika lailla, ehkä enemmän kuin "kiltti" ensimmäinen ryhmänä ja oppi toisistaan,
saattoipa luokkahenkikin kehittyä. Ainakin yksi poika aivan konkreetisti oppi, sen hänestä näki, vetäytyi ja jopa itki hölmöilyjään.
Hämähäkkikin jäi lopulta ilman saalista, sähköaita ylitettiin, tulet syttyivät ja sammuivat, potilaat kuljetettiin.

Mikä saa jonkun lapsen tuhoamaan kaiken, tällä kertaa esimerkiksi potkimaan,repimään, heittelemään sieniä? Miksi on pakko huutaa luontoretkellä, ei asiaa,vaan mieletöntä kirkumista ja mölinää. Mitään liikkuvaa ei taatusti luonnossa mölyävä näe. Mutta oli ihana saada todella kiinnostuneita vierelleen ja kyselijöitä riitti. Uskonpa jopa sienikuumeen syttyneen.

Iltajutut oikeastaan ymmärtää: leirillä kuuluu olla pierukilpailu, pitää olla reteetä ja rohkeaa, pitää jaksaa valvoa yhtä kauan kuin muutkin. Kun ollaan ehkä ekaa kertaa poissa mamman luota, jännittääkin niin paljon, että on pakko puhua.
Samoin valohippa tai lipunryöstö umpipimeässä metsässä on liian jännää hiljaiseksi leikiksi.

Hauen saaminen taisi olla erään pojan superjuttu. Monelle tietysti oli rantasauna parasta. Mutta eipä moni ollut kanoottiakaan kokeillut tai oikeassa luonnossa vaeltanut. Eiköhän kolmen ja puolen tunnin laivamatka silti se ykkösasia ollut, kun aikuisena muistellaan, kun kaikki vielä pääsivät vuorollaan ohjaamaan.

Minulle oli parasta se, että kokkinakin ehti moneen touhuun mukaan,kun lapset toimivat niin hienosti ja nopeasti apuna. Eipä vienyt esipestyjen astioiden tiski kuin puoli tuntia kaikkineen. Ruoan teko nyt oli valmiin lämmitystä ja puurohan syntyy hetkessä. Enemmän aikaa meni kattamiseen ja pöydän korjaamiseen ja apua, tähderuoan rahtaamiseen kompostoriin. (Ei lasten jätöksiä vaan ylijäämäruokaa, jota ei mitenkään voinut/saanut turvallisesti käyttää uudelleen.)

Ensi vuonna taas?