Marraskuu maastossa

On yhä lämmintä, marraskuussa.  Siis aika ohut takki riittää, pinta muistuttaa seitsemänkymmentäluvun enstexiä.  Ja päälle liehumaan oranssi heijastinliivi: hirvestysaika on, mutta myös hämärää ja usvaista tien päällä.
Mopo hakeutuu vanhalle Viipurintielle ja hetihän sitä ollaankin linjan alla Hämmäauteensuon parkkipaikalle vievän tien risteyksessä.   Tähän jätän mopon, sillä olen ajatellut kävellä ensin sen tylsän tieosuuden.  En viitsi mopoa kovalle tienpohjalle jättää, kun tähän mielellään jätetään autojakin, ja on oikein etsittävä seisontatuen alle pitävää pohjaa.

Mäellä, linjan alla on pieni auto.  Ikkunat ovat aivan sumussa.  Autossa on kaksi ihmistä, takapenkillä.  Tulee vaikka mitä mielikuvia, vaikka onkin aamupäivä.  Mihinkäs tästä tieltä oikeastaan väistäisi, vaikka ei häiritä haluaisikaan?  Kävelen auton ohi mahdollisimman äänekkäästi, ja juuri kohdalla ollessani nuori mies avaa oven, kömpii rattiin ja käynnistää.   Lasit huurussa auto saman tien lähtee.

Reunat ja ojanpenkat on niitetty ja samalla on mennyt aikamoisia pensaitakin nurin.  Samaahan tehtiin vuosi sitten "omallakin" metsäautotiellä.  Yrittäjä ei ottanut työstä mitään, mutta sai energiapuuksi kaiken pienpuun tienreunoista.  Hyvä kauppa mielestäni, sillä olihan minulla itselleni oikeaakin raivaamista, ja on.

Tienvarsi on tylsä, mutta kun kulkee, tulee upeita muistoja reitin varrelta mieleen.  Kun tietä ei vielä ollut, tässä kasvoi valtava haapa.  Se oli maamerkki, sitä kohti pienen suon yli, linjan ali, ja kohta olitkin jo korkean, sälöisen kannon luona.  Siinä oli punakylkirastaan pesä.  Reitti vei edelleen punaiselle metallitolpalle, jossa oli telelaitoksen salaperäisiä merkkejä.   Tuolla kalliolla oli joskus huuhkajan pesä, mutta metsätyöt ja tie olivat linnulle liikaa.  Tuon taimikon takana olen nähnyt ilveksen raapiman koivun ja haistellut kissankusta kyllälti, ja hanki kertoi lajinvarmistuksen.  Kun varovasti tulee mäen yli, vastakkaisella mäellä usein on möllöttänyt hirvi.  Nyt on marraskuun masennus, mitään ei näy, ei edes tiainen säkätä.  Ojassa sentään on osmankäämejä.

Kun "mitään" ei ole, pienikin yksityiskohta erottuu.  Ihailen puiden jäkäliä, jotka nyt erottuvat kirkkaina mustanmärissä rungontyvissä.  Ei ole oksassa jäkälää, sormipaisukarvetta, täällä on puhdas ilma.  Ihan tien vieressä on komea naavatupsu oksantyngässä.
Tässä vie oja vesiä tien ali.  Se muistuttaa hyvästä suppilovahveropaikasta alisessa sammalikossa.

Joku, Ympäristötoimi kai, on siivonnut jääkaapinromut ja patjat T-risteyksestä.  Tähän on hyvä jättää mopo tai auto, jos on asiaa vain tähän osaan metsää.  Joskus on, täällä on korvasieniä, kantarelleja, vattuja.  Ja tästä lähdetään todelliselle suppilovahveropaikallekin.  Nyt lähden kuitenkin selvälle polulle.

Joku, jokin on kaivanut muurahaispesään melkein pyöreän kolon.  Ei ainakaan lapsi!  Reikä on korkealla, keskellä, pesä on valtava.  Epäilen palokärkeä, jonka silpomia kantoja täällä on useita.
Ojanylitys on polulla vaikea, sillä  kauniit koivusta tehdyt tikassillat ovat poikki: kuorimaton puu ei lahoamatta kestä kahta vuottakaan.  Poikkean polulta kohtaan, jossa voi harpata yli siihen, missä oli kesäinen kantarellitupas, ja saman tien menen aivan suon laitaan.  Saan vähän voimistella rytöpaikassa.

Tästä oikaisin kerran lapsellisesti yli ja kolusin suossa kainaloita myöten:  piti muka ehtiä juuri tapaamani lapsiryhmän edelle yllättämään heidät.  Taas löytyy punainen rautatolppa.  Olisi kiva kuvitella, että tästä meni maan alla se kuuluisa Kuuma linja tolpalta tolpalle.
Ja ne tämän paikan suppiloiset nököttävät juuri siinä, missä aina ennenkin.  Niitä löytyy yhä, kalpeita, mutkavartisia, mutta varmaan ihan hyviä.

Kiipeän takaisin päin mäelle ja etsin rajakivet.  Lähden linjaa pitkin metsän ja taimikon välistä.  Linjaa? Oli tässä joskus rajalinja, nyt kuusen märät oksat läämivät ja kilpailevat kiusanteossa koivuntaimien oksien kanssa.  Saa myös katsoa tarkasti, mihin astuu.  Matka ei pitkä ole ja pian on upea paikka edessä.

Repeämälaakso oli joskus aika vaikuttava, vaikka se kallioiden väli ei niin pitkä olekaan.  Toinen puoli on jokseenkin pystysuoraa, toinen on loiventunut ja isoja lohkareita on alhaalla,  Aika on pyöristänyt kaiken ja loiventanut rinteitä, mutta tämä olisi silti käymisen arvoinen paikka.
Mutta hukkareissun tein.  Nyt laaksonpohja on vesakoitunut ja pusikoitunut.  Molempia reunoja ei edes erota yhtä aikaa, vaikka puissa ei lehteä olekaan.  Kulkeminen on todella hankalaa: takaisin en lähde, molskin ojan pohjaa pitkin, oja kuivuu vähitellen ja madaltuu kovaksi hirvipoluksi.

Tulen tiheikön ja kuusikon rajalle.  Kuusikon puolella on helppo kulkea, sillä puut ovat kuin sotilaat rivissä.  Aina välissä on pieni ura, vaikutelma on pellon palstoista.  Kaarran vasemmalle, vaikka joudunkin hiukan vaikeammalle alueelle, mutkitellen ja väistellen kulku onnistuu.
Ja osun juuri suunnittelemaani paikkaan, kolmen ojan risteykseen.

Jatkan edelleen vasemmalle ja enkö jo tapaakin tuttuja, siirtolohkareet ovat jo odotelleetkin.  Yksi niistä on punkkari, kun se on kasvattanut imarretupsun otsalleen.

Tässä oli hieno, keloutunut koivu.  pesäkoloja oli kolmessa kerroksessa, ja muutenkin nokan koputtamista piisasi.  Nyt kelo on köllähtänyt viimeiseen lepoonsa siirtolohkareiden viereen.

Kymmenen metriä polulle.  Ja riukusilta ojan yli näkyy jo.  Kalloja kannattaa käydä katsomassa tässä keskikesällä, samalla voi vinkua hyttysistä.  Olen virittänyt köyden ojan yli tueksi sillalla liikkujille; voi silti kastua, sillä kosteaa on vielä sillan jälkeenkin.  Ainakin Aleksandr, 12-vuotias upea poika, otti aikanaan tukea liian ohuesta lepästä ja kaatui juhlallisen hitaasti selälleen suohon.  Sisukas poika, jatkoi muun porukan mukana koko reissun, vaikka olisi hetikin saanut kyydin pois.

Ojan jälkeen on sellainen luonnon kaatama murros, että en viitsi siitä kiipeillä ja ryömiä.  Nousen kalliolle, jolla keväisin kukkii runsaana keväinen linnunherne.  Täältä näkeekin jo vesaikon yli laavulle, mutta laskeudun alas polulle.  Minullahan on tapaaminen jättimäisen katajan kanssa.

Polun vieressä, kahdessa lähimmässä metsäkoneurassa, on keväisin korvasieniä.  Olkoon rauhassa, muualta sai viime keväänä ainakin aivan riittävästi.  Nämä sienet kuitenkin ovat hyviä kertomaan, milloin voisi muualta etsiä.  Kataja seisoo paikallaan.  Se on niin kuusen vieressä, että sitä ei erotakaan, jos ei tiedä.  Se ei ole mitenkään tuuhea tai erityisen säännöllisen muotoinen, mutta se on iso, en taida olla nähnyt korkeampaa.

Laavulla joku katkoo risuja.  Kävelen kenties kymmenen metrin päästä laavun takaa, eikä kaveri näe minua lainkaan.  Risutuli näkyy syttyvän, pyöräilyasuinen mies asettelee oikeita puita.

Pitkospuut ovat liukkaat ja huonokuntoiset.  Suo ei enää tuoksu niin mahtavasti kuin vielä pari viikkoa sitten.  Se on märempi, ja komeat punaisen sävyt ovat lähes kadonneet.  Kohta se jäätyy: on hyvin erikoinen tunne kävellä suolla, jossa sammal kantaa kuin hankiainen, välillä rapsahtaa puhki.
Ja keväällä metsä on jo kauan sula, vasta sitten sammalen eristämä suo sulaa.  Istun hetken, pitäähän korppeja moikata.  Ja sieltähän se - missäs kaveri on?  Mantereella pitkospuiden päässä on hieno Insera-maastopyörä.  Tiedän, millä laavulla tulistelija tuli.

Tien laidan pitkospuut - laiturit - on juuri kunnostettu.

On helppo polku parkkipaikalle ja lätäkköinen ja liukas pikkutie siitä mopolle jäljellä.  Pikkutieltä on paikoin hyvä tähystää suolle, keväisin voi nähdä vaikka kurkitanssia tai haukkoja käkkäröiden nokissa.  Joutsenia ja kuoveja tapaa varmasti, taivaanvuohia paremminkin pitkospuilla tähystäen.  Kiva on aina syksyllä tavata sellaista, mitä kesä kätkee, moikkaan taas toisiaan halaavia koivuja.

Kypärää pukiessa näen taas korppeja.  Ei ole kaverini jäänyt yksin.