Grilli? Semmoinen ohutpeltinen laatikko huterilla jaloilla, hiilitila kenties 10 cm x 50cm. Hädin tuskin mahtui neljä pihviä paistumaan, ja parissa kesässä peltikin paloi puhki. Mutta olipa se uusi ja ihmeellinen ruoka hyvää - no, uutta ja erikoista. Oliko se sytytysnesteenkäryinen, osin poltettu niin hyvää?
Grillata piti. Jopa lokakuun alun pakkaskelillä! Oli uusi hella, hellan käyttöohjeet kehuivat uunissa olevan grillivastukset, oli myös suojakaulus luukun yläreunaan. Grillasimme: käry keittiössä oli tavaton, hellan vääntimet alkoivat sulaa. Ulos pakkaseen jatkamaan siis, kun kerran grilli-illasta oli sovittu.
Kerran olimme alkaneet hyvällä säällä grillaamisen. Jotain oli opittu jo, hiilet olivat jo hyvässä hehkussa ja ruokaa osattiin jo paistaa oikealla lämmöllä. Tuli sade. Sisälle jatkamaan? Eipä tietysti, kannoimme hehkuvan grillin lasteineen puuliiteriin ja kala kypsyi. Olihan siellä kyllä semmoinen paloherkkä liiterinpohja lattiana, mutta....
Alkoi hifistely, kun kerran taidot lisääntyivät. Kaasugrillistä emme niin pitäneet, joten mikäpä auttoi kuin muurata pihalle ihan tulisija. Piirustukset ja idea olivat ihan omasta päästä, ihan kuin lemiläisillä jopa kivinavetat.
Olin katsellut erilaisia tiilimuurauksia ja ladelmia, jotka aina talvi rikkoi. Ei siis sellaista.
Sementtiä, rajusti rautaa sekaan, ettei lohkeile lämmönvaihteluissa, ja luonnonkivestä laatikon ulkopintaan kivet koristeeksi.
Toteutus olikin sitten vähän hankalampi. Mikään muurari tai betonimies en ole, valulaatikossa ja kapeaan laatikkoon raudoittamisessa oli ihan askaretta. Jopa sementin saaminen noin kuusisenttiseen muottiin oli jonkinlainen suoritus.
Kivien muuraaminen ulkopintaan olikin jo ihan iso temppu, kas kun kivet eivät yllättäen olleetkaan suorakanttisia ja säännöllisiä. Kinni jämähtivät. Harjateräksestä tein tapit, joiden varassa ritilä pysyi, ja niin saimme ottaa koesavut.
Hyvin grilli toimi. Pari kesää olimme tyytyväisiä. Tasoille mahtui tavaraa, ja korkeussäätö pelasi koko ritilää nostamalla tappien varaan ylös tai alas. Mutta pari asiaa alkoi vaivata. Terästapit olivat teräviä, ritilä otti helposti kiinni ja ruokaa keräiltiin tulen seasta. Grilli oli vain nuotiopaikka, ei takka, ei juuri heijastanut lämpöä äärelläolijoille. Tapit piti siis muuttaa harjateräksestä taivutetuiksi kantimiksi. Ja nekin olivat tänä kesänä enää muutaman millin vahvuisia, tuli syö rautaa!
Eräänä kesänä siis jatkoin grillin takaosaa korkeammaksi ja kallistin sitä vähän savupiippumaiseksi.
Tapahtui kummia asioita. Tuli, kun se oli kunnolla saatu syttymään, taipui aina kohti takalaitaa. Takalaita toimi kuin savupiippu. Ja lämpö todellakin alkoi heijastua tulenpalvojille, josta seurasi lumimuurin rakentaminen ja grillillä istumista jopa talvipakkasilla. Muuri on vuosien saatossa kehittynyt vaikka miten komeaksi linnaksi (kuvassa talvi -13), ihan omaksi iloksi, mutta myös koululaisten ja päivähoitolasten iloksi - saati vaarin poikien!
Alkuun muurausta suojeltiin talvella kaikenmoisin pressuin ja levyin. Turhaan, kyllä kivi ja betoni säätä kestää, ja sammal on meistä kaunista. Kivi ja betoni elävät kuitenkin eri tavalla kuumuudessa, ja joka kesä piti "muurata" jokunen yläkivi uudelleen. Oikein ammattimuurari oli opettanut konstiksi erikeeperin - eihän laastia mitenkään olisi mahtumaan saanutkaan kiven jättämään tilaan.
Siinäpä tuo pysyi ja kesti ainakin 30 vuotta.
Nyt tuli aika hyvästellä rakas ystävä. Viime sunnuntaina istuimme tulilla hartaudella. Ruokaa oli kypsymässä nyyteissä, folion sisässä. Nauriit ja porkkanat olivat tunnin täyteen, parsakaalit ja valkosipulit puolisen tuntia, tomaatit alle vartin. Ja hyvää tuli, kun oman grillinsä osasi, tiesi leppäklapinsa ja osasi ylläpitää juuri sopivaa tulta oikeassa paikassa ihan tikkusilla. Pihviä tai kalaa emme tarvinneetkaan.
Kyllä: grillimestari ei ehdi salaatintekoon tai puuhaamaan mitään muuta, tai sitten on syötävä jostakin kantilta kiinnipalanuttaa tai raakaa vihannesta.
Kiitos ystävälle. Oma perhe on istunut avotulella ihan valtavasti. Vieraat on takka kestinnyt.
Lumilinna on lämmennyt. Nokipannu on ollut usein kuumana. Vaikka rinnalle on tullut kaasupoltin ja muurikka, sydän on aina oikean tulen mukana.
Mutta ero tuli.
Maanantaina 6.7.2015 kävimme hakemassa Mikkelin vankilanmyymälästä rautaisen pihakeittiön.
Jo maanantai-iltana rautakanki ja kovat kädet purkivat uskollisen ystävämme peräkärrin lavalle. Onneksi Ritva älysi ottaa parhaita pintakiviä talteen, ne pääsivät koristamaan maahan upotettuina aluslaatan reunoja.
Uusi keittiö vihittiin juhlallisesti käyttöön ystäväseurassa tiistai-iltana. Sitkeää porukkaa, Kossutytöt: vaikka vettä satoi reippaasti, kukaan ei sisälle vinkunut!
Se uusi saa vielä etsiä paikkaansa sydämessä. Kovat ovat paineet, raukalla. Mutta toimi se, se on jo nähty.
Grillata piti. Jopa lokakuun alun pakkaskelillä! Oli uusi hella, hellan käyttöohjeet kehuivat uunissa olevan grillivastukset, oli myös suojakaulus luukun yläreunaan. Grillasimme: käry keittiössä oli tavaton, hellan vääntimet alkoivat sulaa. Ulos pakkaseen jatkamaan siis, kun kerran grilli-illasta oli sovittu.
Kerran olimme alkaneet hyvällä säällä grillaamisen. Jotain oli opittu jo, hiilet olivat jo hyvässä hehkussa ja ruokaa osattiin jo paistaa oikealla lämmöllä. Tuli sade. Sisälle jatkamaan? Eipä tietysti, kannoimme hehkuvan grillin lasteineen puuliiteriin ja kala kypsyi. Olihan siellä kyllä semmoinen paloherkkä liiterinpohja lattiana, mutta....
Alkoi hifistely, kun kerran taidot lisääntyivät. Kaasugrillistä emme niin pitäneet, joten mikäpä auttoi kuin muurata pihalle ihan tulisija. Piirustukset ja idea olivat ihan omasta päästä, ihan kuin lemiläisillä jopa kivinavetat.
Olin katsellut erilaisia tiilimuurauksia ja ladelmia, jotka aina talvi rikkoi. Ei siis sellaista.
Sementtiä, rajusti rautaa sekaan, ettei lohkeile lämmönvaihteluissa, ja luonnonkivestä laatikon ulkopintaan kivet koristeeksi.
Toteutus olikin sitten vähän hankalampi. Mikään muurari tai betonimies en ole, valulaatikossa ja kapeaan laatikkoon raudoittamisessa oli ihan askaretta. Jopa sementin saaminen noin kuusisenttiseen muottiin oli jonkinlainen suoritus.
Kivien muuraaminen ulkopintaan olikin jo ihan iso temppu, kas kun kivet eivät yllättäen olleetkaan suorakanttisia ja säännöllisiä. Kinni jämähtivät. Harjateräksestä tein tapit, joiden varassa ritilä pysyi, ja niin saimme ottaa koesavut.
Hyvin grilli toimi. Pari kesää olimme tyytyväisiä. Tasoille mahtui tavaraa, ja korkeussäätö pelasi koko ritilää nostamalla tappien varaan ylös tai alas. Mutta pari asiaa alkoi vaivata. Terästapit olivat teräviä, ritilä otti helposti kiinni ja ruokaa keräiltiin tulen seasta. Grilli oli vain nuotiopaikka, ei takka, ei juuri heijastanut lämpöä äärelläolijoille. Tapit piti siis muuttaa harjateräksestä taivutetuiksi kantimiksi. Ja nekin olivat tänä kesänä enää muutaman millin vahvuisia, tuli syö rautaa!
Eräänä kesänä siis jatkoin grillin takaosaa korkeammaksi ja kallistin sitä vähän savupiippumaiseksi.
Tapahtui kummia asioita. Tuli, kun se oli kunnolla saatu syttymään, taipui aina kohti takalaitaa. Takalaita toimi kuin savupiippu. Ja lämpö todellakin alkoi heijastua tulenpalvojille, josta seurasi lumimuurin rakentaminen ja grillillä istumista jopa talvipakkasilla. Muuri on vuosien saatossa kehittynyt vaikka miten komeaksi linnaksi (kuvassa talvi -13), ihan omaksi iloksi, mutta myös koululaisten ja päivähoitolasten iloksi - saati vaarin poikien!
Alkuun muurausta suojeltiin talvella kaikenmoisin pressuin ja levyin. Turhaan, kyllä kivi ja betoni säätä kestää, ja sammal on meistä kaunista. Kivi ja betoni elävät kuitenkin eri tavalla kuumuudessa, ja joka kesä piti "muurata" jokunen yläkivi uudelleen. Oikein ammattimuurari oli opettanut konstiksi erikeeperin - eihän laastia mitenkään olisi mahtumaan saanutkaan kiven jättämään tilaan.
Siinäpä tuo pysyi ja kesti ainakin 30 vuotta.
Nyt tuli aika hyvästellä rakas ystävä. Viime sunnuntaina istuimme tulilla hartaudella. Ruokaa oli kypsymässä nyyteissä, folion sisässä. Nauriit ja porkkanat olivat tunnin täyteen, parsakaalit ja valkosipulit puolisen tuntia, tomaatit alle vartin. Ja hyvää tuli, kun oman grillinsä osasi, tiesi leppäklapinsa ja osasi ylläpitää juuri sopivaa tulta oikeassa paikassa ihan tikkusilla. Pihviä tai kalaa emme tarvinneetkaan.
Kyllä: grillimestari ei ehdi salaatintekoon tai puuhaamaan mitään muuta, tai sitten on syötävä jostakin kantilta kiinnipalanuttaa tai raakaa vihannesta.
Kiitos ystävälle. Oma perhe on istunut avotulella ihan valtavasti. Vieraat on takka kestinnyt.
Lumilinna on lämmennyt. Nokipannu on ollut usein kuumana. Vaikka rinnalle on tullut kaasupoltin ja muurikka, sydän on aina oikean tulen mukana.
Mutta ero tuli.
Maanantaina 6.7.2015 kävimme hakemassa Mikkelin vankilanmyymälästä rautaisen pihakeittiön.
Jo maanantai-iltana rautakanki ja kovat kädet purkivat uskollisen ystävämme peräkärrin lavalle. Onneksi Ritva älysi ottaa parhaita pintakiviä talteen, ne pääsivät koristamaan maahan upotettuina aluslaatan reunoja.
Uusi keittiö vihittiin juhlallisesti käyttöön ystäväseurassa tiistai-iltana. Sitkeää porukkaa, Kossutytöt: vaikka vettä satoi reippaasti, kukaan ei sisälle vinkunut!
Se uusi saa vielä etsiä paikkaansa sydämessä. Kovat ovat paineet, raukalla. Mutta toimi se, se on jo nähty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti