- Miten pitkä matka vielä on? Montako kilometriä?
Matka on malttamattomalle pitkä ja tie on tylsä, vaikka on paljon liikennettä, koski ja hienoja (aikuisten) maisemia.
No perille sentään tultiin, 112 kilometriä oli ajettu,
- Haa, kioski!
- Kun tullaan metsästä, Vaari, ostetaanhan jotakin? Vaari mutisee jotakin epämääräistä, äiti peesaa.
Mennään portista, kepit viuhuvat. Pitäähän vaellussauva olla; vanhaan leirisauvamalliin raitapuusta on kuorittu komeat vaellussauvat molemmille herroille. Ote on vähän sitä ja tätä, mutta kohta sauvoilla oikeasti autetaan mäessä ja epätasaisella.
Tullaan sillalle. Riippusilta vetää vakavaksi, mutta Leo 6v urheasti painelee yksin yli, Otso 4v seurailee äitiä autellen kymmenen metrin päässä. Yli päästään ja vauhti vie oikaisemaan Lapinsalmelle suoraan kallion yli. Voimallinen karjaisu pysäyttää ja ohjaa portaille.
- Joko syödään? No ei syödä, seuraavalla tulipaikalla vasta. Lapinsalmella on reppukansaa, joku telttakin ja sakkia kuin torilla, ei Vaari viihdy, ei.
Mennään tutkimaan suuren suuri kuusi, oi ei, ja matka jatkuu kohti Kapiavettä. Nyt ovatkin kepit oikeasti tarpeen, juurakoita ja kivikkoakin on. - Vaari, jos astuu juurelle, menettää monta elämää. Tai ainakin yhden sydämen.
Tullaan Kapiaveteen tulia tekemään. Leo tietysti lähtee etsimään, onko kirvestä ja aiheuttaa äidille ensimmäisen sydärin kiidättämällä sitä Vaarille. Klapeja pilkotaan kynsitulikokoon ja ukot kantavat niitä tulipaikalle. Tulet syntyvät, nokipannu asettuu tulille ja makkarat alkavat käännellä kylkiään ritilällä.
No kaikkihan tietävät, että rapakivikalliot vierivine sorineen ovat kiipeilyä varten, jyrkänteeltä pitää kurkistaa järveä ja kiviä on pienten poikien ihan pakko heitellä, rapakivi kun saattaa murentuakin.
Vaari keskittyy kahviin ja kääntelee makkaroita, Äiti komentaa ja seuraa ja kas vain, vain pari kaatumista, yksi metrin putoaminen ja yksi kiven osuma tapahtuvat.
Makkara maistuu, mutta kumpikaan herra ei leipää halua. Kun ei toinen, ei tietysti toinenkaan.
Keksit katoavat nopeasti, jo ennen lähtöä tarkkaan valitut ja nimetyt.
Ja olipas sittenkin nälkä: kumpikin kuitenkin tahtoo leipänsä.
Vaari saa leikkiä erämiestä toisen perheen kanssa ja sytytellä tulet uudestaan.
Siivoillaan, kerätään tavarat, lähdetään. Otso ottaa mukaan puolen kilon kivenmurikan, ja aikoo viedä sen, rapakivipalasen, kotiin. Kohta jo löytyykin reissun kohokohta: Otso pysähtyy ihailemaan vauvakuusta. Myrskyn merkit eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia, tai mahtavat kalliot.
Aika mahtavaa on kulkutahti, eivätkä louhut eivätkä juuret jarruta.
Puron ylikin mennään ilman apua. Vettä on nyt aivan vähän, vaikka kuukausi sitten koski kohisi.
Tullaan rantaan. Tulemme Otson kanssa hiukan perässä, ja niin Leo ja Maija harhautuvat polulta ja kiipeävät jyrkänteellä hyllylle, tosi vaaralliseen paikkaan, josta on paha tulla pois.
Tulivat sentään, ja pääsimme reissun vaikeimpaan kohtaan. Polku vie aivan vesirajaan, toisella puolella on pystysuora kallio ja toisella aika syvä järvi (nelivuotiaalle). Rantaan on ladottu kivenmurikoita kulkusillaksi, ja polku on hyvin epätasainen. Sen verran kuitenkin jänskättää, että nyt vihdoin Otso raaskii kivensä jättää - johan sen takia oli pari kertaa kaaduttukin, kun ei ollut kättä vapaana tasapainottamaan.
- Auttaako Vaari?
- Ei!
Ja niin molemmat painattavat yli, Vaari viiden sentin päässä pienemmästä, oma vaellussauva aina pojan ja Kapiaveden välissä.
- Oliko vaikea paikka?
- Ei!
Pääsemme lähes valtatielle, huoltotielle, jolla mönkijä saa halot ja huoltokamat esimerkiksi Määkijään. Mutta kun reuna on tukein tuettu, pitää tietenkin tasapainoilla ja kaatuilla. Otso painaa kovaa, ja Leo ja Vaari jäävät vähän jälkeen. Niinpä Otso-biologi ehtii löytämään toisen kohokohtansa, vauvahämähäkit. Otson biologiassa siis esimerkiksi pikkulinnut ovat vauvoja ja naakka on äitilintu, ja samalla logiikalla muurahaiset ovat vauvahämähäkkejä.
Löytyy kieloja ja kalliokieloja ihailtaviksi, mutta määrätietoisesti matka jatkuu ilman väsymisen merkkiäkään.
Jo ennen niemeen tuloa ilmassa on vanhan metsäpalon hajua. Puut on kulotettu, kun metsää on ennallistettu. Kivikaudesta ( alueella on kivikautinen tulipaikka) syntyy Leon kanssa juttuja ja jopa vitsejä, kun Leo kehittelee kivestä erilaisia laitteita.
Lossi on onneksi omassa rannassa. Ehditään juoda runsaasti vettä, ja sitten äiti keräilee hatut ja kepit. Kaikki laivaan!
Aluksi Leo auttelee Vaaria vetelemisessä, mutta kyllästyy pian ja istuu.
Tuuli on kova, lautta vetää narut pitkälle pussille ja koko ajan on siis vedettävä vastatuuleen.
Ihaillaan kaukana näkyvää siltaa ja ihmetellään, miksi järvi on niin musta, vaikka taivas on sininen.
Rannalla on tietysti heiteltävä taas vähän kiviä. No mikä ettei, aikaahan on. Tutkitaan suopursut.
Löydetään laituri ja vänkkyräpuita. Metsässä on paljon myrskyn kallistamia runkoja. Vanamonlehtiä tutkitaan, ja suunnilleen huomaamatta tullaankin parkkipaikalle. Kuinka ollakaan, kioski muistui mieleen.
Kioskilla reissun kruunaa jäätelö. Otetaan Kouvolan kartta, ja Leolla on monta monituista tärkeää kysymystä siitä.
Kartta otetaan mukaan. Otso-herra haluaa tutkia sitä autossa. Leo nukahtaa melkein heti, mutta Otso taistelee melkein Vekarajärvelle asti.
Olisi ollut pojille ihmettä, kun noin sata armeijan ajoneuvoa tuli vastaan ennen Savitaipaletta.
Mutta kun uni voitti.
Olisi Mummolle kertomista!
Matka on malttamattomalle pitkä ja tie on tylsä, vaikka on paljon liikennettä, koski ja hienoja (aikuisten) maisemia.
No perille sentään tultiin, 112 kilometriä oli ajettu,
- Haa, kioski!
- Kun tullaan metsästä, Vaari, ostetaanhan jotakin? Vaari mutisee jotakin epämääräistä, äiti peesaa.
Mennään portista, kepit viuhuvat. Pitäähän vaellussauva olla; vanhaan leirisauvamalliin raitapuusta on kuorittu komeat vaellussauvat molemmille herroille. Ote on vähän sitä ja tätä, mutta kohta sauvoilla oikeasti autetaan mäessä ja epätasaisella.
Tullaan sillalle. Riippusilta vetää vakavaksi, mutta Leo 6v urheasti painelee yksin yli, Otso 4v seurailee äitiä autellen kymmenen metrin päässä. Yli päästään ja vauhti vie oikaisemaan Lapinsalmelle suoraan kallion yli. Voimallinen karjaisu pysäyttää ja ohjaa portaille.
- Joko syödään? No ei syödä, seuraavalla tulipaikalla vasta. Lapinsalmella on reppukansaa, joku telttakin ja sakkia kuin torilla, ei Vaari viihdy, ei.
Mennään tutkimaan suuren suuri kuusi, oi ei, ja matka jatkuu kohti Kapiavettä. Nyt ovatkin kepit oikeasti tarpeen, juurakoita ja kivikkoakin on. - Vaari, jos astuu juurelle, menettää monta elämää. Tai ainakin yhden sydämen.
Tullaan Kapiaveteen tulia tekemään. Leo tietysti lähtee etsimään, onko kirvestä ja aiheuttaa äidille ensimmäisen sydärin kiidättämällä sitä Vaarille. Klapeja pilkotaan kynsitulikokoon ja ukot kantavat niitä tulipaikalle. Tulet syntyvät, nokipannu asettuu tulille ja makkarat alkavat käännellä kylkiään ritilällä.
No kaikkihan tietävät, että rapakivikalliot vierivine sorineen ovat kiipeilyä varten, jyrkänteeltä pitää kurkistaa järveä ja kiviä on pienten poikien ihan pakko heitellä, rapakivi kun saattaa murentuakin.
Vaari keskittyy kahviin ja kääntelee makkaroita, Äiti komentaa ja seuraa ja kas vain, vain pari kaatumista, yksi metrin putoaminen ja yksi kiven osuma tapahtuvat.
Makkara maistuu, mutta kumpikaan herra ei leipää halua. Kun ei toinen, ei tietysti toinenkaan.
Keksit katoavat nopeasti, jo ennen lähtöä tarkkaan valitut ja nimetyt.
Ja olipas sittenkin nälkä: kumpikin kuitenkin tahtoo leipänsä.
Vaari saa leikkiä erämiestä toisen perheen kanssa ja sytytellä tulet uudestaan.
Siivoillaan, kerätään tavarat, lähdetään. Otso ottaa mukaan puolen kilon kivenmurikan, ja aikoo viedä sen, rapakivipalasen, kotiin. Kohta jo löytyykin reissun kohokohta: Otso pysähtyy ihailemaan vauvakuusta. Myrskyn merkit eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia, tai mahtavat kalliot.
Aika mahtavaa on kulkutahti, eivätkä louhut eivätkä juuret jarruta.
Puron ylikin mennään ilman apua. Vettä on nyt aivan vähän, vaikka kuukausi sitten koski kohisi.
Tullaan rantaan. Tulemme Otson kanssa hiukan perässä, ja niin Leo ja Maija harhautuvat polulta ja kiipeävät jyrkänteellä hyllylle, tosi vaaralliseen paikkaan, josta on paha tulla pois.
Tulivat sentään, ja pääsimme reissun vaikeimpaan kohtaan. Polku vie aivan vesirajaan, toisella puolella on pystysuora kallio ja toisella aika syvä järvi (nelivuotiaalle). Rantaan on ladottu kivenmurikoita kulkusillaksi, ja polku on hyvin epätasainen. Sen verran kuitenkin jänskättää, että nyt vihdoin Otso raaskii kivensä jättää - johan sen takia oli pari kertaa kaaduttukin, kun ei ollut kättä vapaana tasapainottamaan.
- Auttaako Vaari?
- Ei!
Ja niin molemmat painattavat yli, Vaari viiden sentin päässä pienemmästä, oma vaellussauva aina pojan ja Kapiaveden välissä.
- Oliko vaikea paikka?
- Ei!
Löytyy kieloja ja kalliokieloja ihailtaviksi, mutta määrätietoisesti matka jatkuu ilman väsymisen merkkiäkään.
Jo ennen niemeen tuloa ilmassa on vanhan metsäpalon hajua. Puut on kulotettu, kun metsää on ennallistettu. Kivikaudesta ( alueella on kivikautinen tulipaikka) syntyy Leon kanssa juttuja ja jopa vitsejä, kun Leo kehittelee kivestä erilaisia laitteita.
Lossi on onneksi omassa rannassa. Ehditään juoda runsaasti vettä, ja sitten äiti keräilee hatut ja kepit. Kaikki laivaan!
Aluksi Leo auttelee Vaaria vetelemisessä, mutta kyllästyy pian ja istuu.
Tuuli on kova, lautta vetää narut pitkälle pussille ja koko ajan on siis vedettävä vastatuuleen.
Ihaillaan kaukana näkyvää siltaa ja ihmetellään, miksi järvi on niin musta, vaikka taivas on sininen.
Rannalla on tietysti heiteltävä taas vähän kiviä. No mikä ettei, aikaahan on. Tutkitaan suopursut.
Löydetään laituri ja vänkkyräpuita. Metsässä on paljon myrskyn kallistamia runkoja. Vanamonlehtiä tutkitaan, ja suunnilleen huomaamatta tullaankin parkkipaikalle. Kuinka ollakaan, kioski muistui mieleen.
Kioskilla reissun kruunaa jäätelö. Otetaan Kouvolan kartta, ja Leolla on monta monituista tärkeää kysymystä siitä.
Kartta otetaan mukaan. Otso-herra haluaa tutkia sitä autossa. Leo nukahtaa melkein heti, mutta Otso taistelee melkein Vekarajärvelle asti.
Olisi ollut pojille ihmettä, kun noin sata armeijan ajoneuvoa tuli vastaan ennen Savitaipaletta.
Mutta kun uni voitti.
Olisi Mummolle kertomista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti