Eno, Simo-eno

Eno,se vakavampi,pienikokoisempi on poissa. Se, joka oli tohtori ja professori ja ties mitä. Suvun ylpeys, oikeasti. Mutta ei ylpeä, vaan Ihminen. Se "leikkisempi" eno poistui rivistä jo kauan sitten.

Simo-eno, myöhemmin Simo vain, vaikka (omista syistäni) niin olikin aluksi vaikea sanoa. "Nero nappula"olivat omat luokkatoverit sanoneet. Tykistössä Simo palveli sodan aikana, vaikka niin lyhyt mies ei kai putkenrassiksi sopinut.
Vaatimaton herrasmies,jonka olemus huokui arvovaltaa. Jos joku on ollut kristitty, Simo sitä oli, korostelematta.

Eno piti itsensä miehenä kaikin tavoin. Ikää tuli, mikä ei estänyt oppimasta uutta,
esimerkiksi tietokoneista, tai olemasta terveen utelias. No ikäähän nyt ei niin paljon ollutkaan, saman ikäinen Simo-eno oli kuin poikani Mikko - ainakin molemmat olivat syntyneet 4. marraskuuta, mitä nyt oli 60 vuotta väliä.
(Tästä syystä en aikanaan 60-vuotispäiville ehtinytkään.)

Hassua, miten väärin lapsena Enoa ja Päivi-tätiä luin. Kenties oli niin hienot madonluvut luettu, että kylässä aina lähinnä jännitti. Ja sitten aikuisena löytyi heistä aivan toisenlaisia ihmisiä. Pikku-Markku otti aivan totena myös sellaiset äidin puheet, että kun Eno ja täti eivät saa hartaista toiveistaan huolimatta lasta, Markku voisi olla heidän lapsensa!
Maija-tyttäreni esimerkiksi sai oppia aikamoista körötystä ("körö, körö kirkkoon,...), johon eno oli kehittänyt loppuun ihan oman sovelluksen:
- Nyt tulee töyssypaikka, hiiop! Uutta Simoa alkoi oikeastaan etsiä RUK-aikana, kun pyöräilin Haminasta Kannusjärvelle mökille iltalomaksi.

Vihinen on synonyymi sanalle tarkka. Martta-mummi oli kyllä nuukuuden maailmanmestari, mutta Simo-poikansa kyllä osasi oikein lahjakkaasti kilpailla.
B-palkkaluokalla ehkä olisi ollut varaa vaikkapa sandaaleihin, mutta kun ne olivat niin hyvät, mitä nyt narulla kiinni köytetyt ja kannat vinoiksi tallatut...
Vaatimaton mökkiasu lienee kaunis ilmaisu. Autollakaan ei pröystäilty ja kerrostalokoti riitti, ja tyylikäs olikin. "Kometa" ja kaikki!

Sain useana vuonna joululahjaksi Tekniikan Maailman vuosikerran. Melkoinen lahja, jolle ihan pienenä en osannut antaa arvoa, isompana sitäkin enemmän.

Eno arvosti sitä, että minusta tuli opettaja, sanoi sen montakin kertaa.
Tämä oli tärkeää, sillä kotona olin "vain opettaja", esimerkiksi valmistumistani ei noteerattu lainkaan. (No pakko oli, kun samana päivänä menin kihloihin! Myöhemmin kyllä oikeastikin.)
Opettajiahan hekin molemmat olivat, Simo ja Päivi, samoin Eeva-täti.

Maailmaan jää isompi aukko kuin noin pienestä miehestä luulisi.
Mutta Simo vilahti sinne parempaan. Tekemättä itsestään Pietarillekaan numeroa.