Olen ollut hiljaa. Joulukuu on kiirettä ja huisketta. En myöskään voinut kuvitellakaan kirjoittavani viimeiseen pariin päivään: joulujuhla oli liian lähellä.
Onhan noita joulujuhlia ollut, vaan enpä sentään joka vuosi ole viimeisessä joulujuhlassani ollut.
Todistukset piti jakaa etukäteen - aha, jotain tapahtuu lopuksi, en voi niitä juhlan jälkeen jakaa.
Ladalla vai paloautolla kyyti kotiin?
Mitä Vesa puhuu? Kuinka ne ystävät ja työkaverit ja koulu muuten muistavat. Entä luokkani?
Pari yötä meni pyöriessä. Enkä turhaan pyörinyt...
Lapset lauloivat upeasti, avaamattomin ääninkin. Oli evankeliumia ja tuttuja lauluja, myös se Enkeli Taivaan. Imin yskänpastillia, enkä oikein saanut lauletuksi tunteilta. Kolahti.
Ja rehtori puhui: kyllä, ystävä siinä puhui ja tiesi minut ihan tarkkaan. Nieleskelin.
Mikään nolo asia ei ole liikuttua, mutta silti olisi ihan kiva pystyä jotain älykästä, tunteellista ja oikeaa sanomaankin. Joten kuten puhuin ja unohdin puolet, mitään en paperista nähnyt.
Toivottavasti ymmärsivät: useimmat työkaverit taitavat jo ymmärtää ilman sanojakin, aika moni vanhempikin.
Lahjoja jaettiin.
Ja sitten ne lauloivat Peppi Pitkätossun jäähyväislaulua, amerikkalaisvahvistuskin suomeksi.
Ja halattiin ja sain muutamaan kaulukseen pyyhittyä silmäkulmiani.
Selvisihän se, miksi ne todistukset piti antaa etukäteen. Luokkani saattoi minut salin halki Joulupukin kyytiin ja niin sitä mentiin hevoskyydillä satuhattu päässä ja torkkuviitta päällä kotiin, keppi kädessä papalla.
Hyvä oli olla. Ja näin halusin lähteä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti