Lämpimänkosteaa. Visiiri hiukan raollaan, tai se ja silmälasit huurtuvat. Vaalimaantie on tyhjä, mutta juuri siinä kohdassa, jossa ajattelin kääntyä vasemmalle, takaa tuleekin kolme autoa ja joudun odottamaan. Nopeusero on niin suuri, että ei puhettakaan ryhmittymisestä.
Pysäköin tutulle paikalle. Harmittaa, että valtaan koko "parkkipaikan", tientyngän, kun ainoa kova sorapohja on keskellä. Ei sovi mopon kaatua, akkuvedet ja tuorevoiteluöljy eivät siitä pidä. Oli tarkoitus mennä edemmäs, ladolle asti, mutta ihan kuin olisi kapea silta tuossa ratapenkan vieressä, pakko tarkistaa!
Siltahan se siinä! Olinkin aina ihmetellyt, miksi kiskojen rullaaja on nähnyt hyväksi purkaa samalla sillat, joki on niin leveä, että yli ei sillatta kuljeta. Valtava työ, silta oli kivenlohkareista tehty. Onneksi on molemmin puolin toppari - molemmin puolin olen aiemmin topparille asti tullut ja harmitellut, mutta hyvät ne olivat varoittamassa kuilusta. Mutta maasto on ankaraa, kun kiertämään joutuu, toiseen suuntaan kierros olisi puoli kilometriä, toiseen paljon enemmän. Se joki...
Kävelen yli ja kuvaan. Tie jatkuu viivasuorana, ratapenkka. On maastopyörän jälkiä paljon, reitti on siis käytössä. Molemmin puolin on umpiryteikköä, tosi haastavaa maastoa, ja vasemmalle jää joki.
Loiva kaarre tiessä.
Joku tarkkailee minua? Oikealla, minun ja Vaalimaantien välissä möllöttää kaksi hirveä. Toinen toteaa, että Markkuhan se siellä, ei syytä huoleen, toinen jatkaa möllötystään sitkeänä kuin Nalli-kissa aikanaan.
Siihenhän jäitte. En yrittänyt lähelle, syököön rauhassa.
Joki loittonee, ei enää näy. Joelle alkaa olla kohta puoli kilometriä. Pari sataa metriä vielä ja ennen oli jonkinlainen tiepohjakin kohti jokea, aha, tuossahan se onkin. Mutta tientynkä loppuu. Muistelen ikivanhaa tilussiltaa joen yli, hirvipolku vie mielestäni liikaa oikealle, joten lähden läpi tiheikön, kitukasvuisen suon. Sen suurin ansio on suopursun tuoksu. Ystävistä ei todellakaan ole puutetta, itikkaa riittää sirittäjille ja muille paikallaolijoille. Kauempaa kuuluu tiltalttikin, kangasmetsän lintu, sen äänestä varmistun, että kohti harjannetta painelen niin kuin pitääkin.
Ja siinähän se. 50 metriä vasempaan, niin olisin osunut sillalle. Hyvä näinkin, kun suunta vaihteli rytöjä kierrellessä. Vankalta näyttää - ei ole, kun lähelle pääsen. Kannella kasvaa puuntaimia, jopa parimetrinen näre. Välttelen tyhjän päällä olevia parrunkohtia, yritän astua hirsien kohdalle. Yli pääsin, tutulle polulle. Tästä korvesta sai joskus lakkoja, kymmenkunta vain, mutta kuitenkin.
Tulen tielle, jota myöten voisin kulkea suoraan mopolle. Siis kiireesti toiseen suuntaan, kohti Hanhijärvestä lähtevän joen niskaa. Nousen laavulle. Hienohan laavun paikka nytkin on, kielokenttä, mutta maisema on pusikoitunut umpeen. Muutama vuosi sitten tästä oli upeista upein näkymä Hanhijärvelle. Kerran toin luokan tähän retkelle, ja laavu ja metsä olivat sille porukalle aivan upea elämyspaikka, hienoja leikkejä ja nuotiokokemuksia jäi varmasti mieleen. Tapasimme Ritun kanssa sattumalta isännän, joka lopetteli kyntöhommiaan, tuli laavu puheeksi. Isäntä kertomaan, että hänenhän se oli, ja lupa heltisi niin tuoda luokka kuin itse käydä milloin haluttaa. Melkein perille pääsee polkupyörillä, Vaalimaantietä on ajettava vain muutama sata metriä. No, taidan olla ainoa kävijä hyvin pitkään aikaan, siltä näytti.
Metsään taas. Hyvin hentoinen polku johtaa alas notkoon, josta vähän vauraampi polku johtaa alas metsäautotielle. Haluan kulkea ylhäällä, sillä täällä on monta mukavaa muistoa. Tuossa oli kuusi, jonka alaoksat roikkuivat niin, että sain suojassa katsella alhaalla suolla olleita hirviä. Sillä suolla olin joskus ollut koululaisten kanssa suunnistamassa, nyt tiedän ne muutamat paikat, joissa voi vielä löytää lakkoja. Tuossa istuin kerran ja laskin käden maahan, se osui korvasieneen pääsiäispäivänä.
Nyt metsä on kauniisti harvennettu ja kasvaa kieloja ja orvokkeja. Polkua ei ole, mutta mihin jyrkänteen reunalta voisi eksyä?
Laskeudun alas kallion pohjoispäässä. Loiva rinne johtaa kaikkien aikojen parhaaseen vattupaikkaan. Sitä ei enää ole, taimikko on nykyisin jo puustoa. Konnanmarjoja kasvaa täällä, samoin jonkin verran kantarelleja. Linnunherneet ovat hävinneet, ainakaan en enää löydä heitä.
Metsä töksähtää loppuun, ja joudun hakkuuaukolle. En viitsi korvasienestää enää, vaikka tuolla ylempänä ehkä niitä löytyisikin laikutusmonttujen reunoilla.
Pääsen Hanhijärven rannasta Vaalimaantielle johtavalle kärryuralle. Jaloissa litisee, mutta suo-orvokit sanovat, että se kuuluu asiaan. Hyttysiä alkaa olla jo niin paljon, että ajoittain niitä ei osaa enää sulkea mielestä. Tässä notkossa on "hullu" ukkometso ajanut minut kiertämään tosihankalasti suon kautta vattupaikalle. Kai sille pärjännyt olisi, mutta mitä järkeä olisi vahingoittaa upeaa luontokappaletta? Rehevät vattupuskat pyytävät käymään uudelleen sitten elokuussa. Lupasin tulla.
Ja mopo hörähteli tyytyväisenä, mutta halusi mitata, mahtuisiko se kapeasta, uudesta sillasta. Siis sillalle, ei kotiin päin. Mahtui, mahtui juuri ja juuri, peilit hipoivat kaiteita.
Ja kotiin ihmettelemään, kuinka tämmöinen tyyni ja ihana aamu menee monelta hukkaan. Sain vielä odottaa tunnin kaverin heräämistä, olipahan aikaa aloitella tätä juttua.
Pysäköin tutulle paikalle. Harmittaa, että valtaan koko "parkkipaikan", tientyngän, kun ainoa kova sorapohja on keskellä. Ei sovi mopon kaatua, akkuvedet ja tuorevoiteluöljy eivät siitä pidä. Oli tarkoitus mennä edemmäs, ladolle asti, mutta ihan kuin olisi kapea silta tuossa ratapenkan vieressä, pakko tarkistaa!
Siltahan se siinä! Olinkin aina ihmetellyt, miksi kiskojen rullaaja on nähnyt hyväksi purkaa samalla sillat, joki on niin leveä, että yli ei sillatta kuljeta. Valtava työ, silta oli kivenlohkareista tehty. Onneksi on molemmin puolin toppari - molemmin puolin olen aiemmin topparille asti tullut ja harmitellut, mutta hyvät ne olivat varoittamassa kuilusta. Mutta maasto on ankaraa, kun kiertämään joutuu, toiseen suuntaan kierros olisi puoli kilometriä, toiseen paljon enemmän. Se joki...
Kävelen yli ja kuvaan. Tie jatkuu viivasuorana, ratapenkka. On maastopyörän jälkiä paljon, reitti on siis käytössä. Molemmin puolin on umpiryteikköä, tosi haastavaa maastoa, ja vasemmalle jää joki.
Loiva kaarre tiessä.
Joku tarkkailee minua? Oikealla, minun ja Vaalimaantien välissä möllöttää kaksi hirveä. Toinen toteaa, että Markkuhan se siellä, ei syytä huoleen, toinen jatkaa möllötystään sitkeänä kuin Nalli-kissa aikanaan.
Siihenhän jäitte. En yrittänyt lähelle, syököön rauhassa.
Joki loittonee, ei enää näy. Joelle alkaa olla kohta puoli kilometriä. Pari sataa metriä vielä ja ennen oli jonkinlainen tiepohjakin kohti jokea, aha, tuossahan se onkin. Mutta tientynkä loppuu. Muistelen ikivanhaa tilussiltaa joen yli, hirvipolku vie mielestäni liikaa oikealle, joten lähden läpi tiheikön, kitukasvuisen suon. Sen suurin ansio on suopursun tuoksu. Ystävistä ei todellakaan ole puutetta, itikkaa riittää sirittäjille ja muille paikallaolijoille. Kauempaa kuuluu tiltalttikin, kangasmetsän lintu, sen äänestä varmistun, että kohti harjannetta painelen niin kuin pitääkin.
Ja siinähän se. 50 metriä vasempaan, niin olisin osunut sillalle. Hyvä näinkin, kun suunta vaihteli rytöjä kierrellessä. Vankalta näyttää - ei ole, kun lähelle pääsen. Kannella kasvaa puuntaimia, jopa parimetrinen näre. Välttelen tyhjän päällä olevia parrunkohtia, yritän astua hirsien kohdalle. Yli pääsin, tutulle polulle. Tästä korvesta sai joskus lakkoja, kymmenkunta vain, mutta kuitenkin.
Tulen tielle, jota myöten voisin kulkea suoraan mopolle. Siis kiireesti toiseen suuntaan, kohti Hanhijärvestä lähtevän joen niskaa. Nousen laavulle. Hienohan laavun paikka nytkin on, kielokenttä, mutta maisema on pusikoitunut umpeen. Muutama vuosi sitten tästä oli upeista upein näkymä Hanhijärvelle. Kerran toin luokan tähän retkelle, ja laavu ja metsä olivat sille porukalle aivan upea elämyspaikka, hienoja leikkejä ja nuotiokokemuksia jäi varmasti mieleen. Tapasimme Ritun kanssa sattumalta isännän, joka lopetteli kyntöhommiaan, tuli laavu puheeksi. Isäntä kertomaan, että hänenhän se oli, ja lupa heltisi niin tuoda luokka kuin itse käydä milloin haluttaa. Melkein perille pääsee polkupyörillä, Vaalimaantietä on ajettava vain muutama sata metriä. No, taidan olla ainoa kävijä hyvin pitkään aikaan, siltä näytti.
Nyt metsä on kauniisti harvennettu ja kasvaa kieloja ja orvokkeja. Polkua ei ole, mutta mihin jyrkänteen reunalta voisi eksyä?
Laskeudun alas kallion pohjoispäässä. Loiva rinne johtaa kaikkien aikojen parhaaseen vattupaikkaan. Sitä ei enää ole, taimikko on nykyisin jo puustoa. Konnanmarjoja kasvaa täällä, samoin jonkin verran kantarelleja. Linnunherneet ovat hävinneet, ainakaan en enää löydä heitä.
Metsä töksähtää loppuun, ja joudun hakkuuaukolle. En viitsi korvasienestää enää, vaikka tuolla ylempänä ehkä niitä löytyisikin laikutusmonttujen reunoilla.
Pääsen Hanhijärven rannasta Vaalimaantielle johtavalle kärryuralle. Jaloissa litisee, mutta suo-orvokit sanovat, että se kuuluu asiaan. Hyttysiä alkaa olla jo niin paljon, että ajoittain niitä ei osaa enää sulkea mielestä. Tässä notkossa on "hullu" ukkometso ajanut minut kiertämään tosihankalasti suon kautta vattupaikalle. Kai sille pärjännyt olisi, mutta mitä järkeä olisi vahingoittaa upeaa luontokappaletta? Rehevät vattupuskat pyytävät käymään uudelleen sitten elokuussa. Lupasin tulla.
Ja mopo hörähteli tyytyväisenä, mutta halusi mitata, mahtuisiko se kapeasta, uudesta sillasta. Siis sillalle, ei kotiin päin. Mahtui, mahtui juuri ja juuri, peilit hipoivat kaiteita.
Ja kotiin ihmettelemään, kuinka tämmöinen tyyni ja ihana aamu menee monelta hukkaan. Sain vielä odottaa tunnin kaverin heräämistä, olipahan aikaa aloitella tätä juttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti