Metsä on meille kallis asia

Ystäväni lähti Näätämöön pilkkimään nieriää.  Toi kotiin sillä kertaa seitsemän (7)  pienen sivakkaa.  Taisi tulla kaloille hintaa?  Mutta oliko kala edes pääasia, ukkoporukalla.  Isäni sanoisi: - Aina se kotiolot voittaa.
Tuo johdantona.  Minun halkoni ovat vähän samanlaisia.  Taitaa olla kallista puuta se, mikä Toivakasta asti rahdataan - ei puoliksikaan niin kallista kuin se puu, joka raivatessa jää metsään makaamaan, mitenkään hyödyntämättä.
Niin, ajetaanhan sitä muutenkin, esimerkiksi Helsinkiin useinkin, hintaa kysymättä.

Aamu ei tiennyt, roiskisiko vettä vai kokeilisiko pilvipoutaa.  No siis molempia: Lappeenrannasta Mikkeliin oli kuiva keli, ja Mikkelissä, juuri siinä hirmuisen tietyön nurkilla,  sai  kunnon  sadekuuron.  Sade lakkasi sopivasti ennen Kangasniemeä, jossa perinteisesti käyn juomassa kahvit.
Pitää olla munkkirinkeli.  Kerran ei ollut, ja vaikka käyn vain noin viisi kertaa vuodessa siinä kahvilla,  eräs kassarouva muistaa nyt aina sanoa, että nyt niitä munkkeja on.

Toivakan kirkolla K-kaupasta vähän makkaraa ja mineraalivettä mukaan, ja johan alkaa viimeinen etappi Kylkisvuoren metsäautotielle.  Vaihdoin vaatteet, kypärä, turvasaappaat ja metsurinhousut pitää olla.
Lastasin taskuun terän kiristystä varten avaimen, tankkasin sahan, täytin teräöljysäiliön ja menoksi!

Vuorelle vie koneura.  Metsäkone kulkee aivan uskomattomissa paikoissa, ruhjoo arven rinteeseen  yli kymmeneksi vuodeksi.  Olin sille polun raivannut jo parikin kertaa, joten oli muka helppo kavuta ylös.  Muka!  Parissakin kohtaa on liukasta kiveä.  Omat raivausrankani ovat poikittain polulla.  Rinne on uuvuttavan jyrkkä, eivätkä saha ja raskaat kamppeet mitenkään auta kiipeämistä.  Mutta alarinteeltä on turha etsiä leppää tai koivunrankaa moneen vuoteen, siis puoliväliin.

Ja saha laulamaan.  Olin valmiiksi katsonut, mihin kannattaa mennä, että olisi polku edes kohtuullisen lähellä.  Olin jättänyt pystyyn tarkoituksella aika vauraita leppiä ja monirunkoisen koivun kehnompiakin runkoja.  Sahaa ei pidä tuossa mukerikossa ja jyrkässä rinteessä edes käynnistää, ellei jalansija ole varma, saati sahata runkoja.  Eikä käyvää sahaa saa sormi liipasimella kuljettaa, ei, takaperin ja turvakahvasta, kiitos!

Kaatokolo ja sahaus vastaan.  Helppoahan se.  Helppoa? Pitää varmistaa pakosuunta puun kaatuessa, puu voi olla valmiiksi väärään suuntaan kallellaan.  Terä jää jumiin, jos runko kallistuukin väärään suuntaan, tai saat puun päähäsi ainakin silloin, kun ei ole kypärä päässä.
Kaato ei saa jäädä konkelolle.  Eli on oikeasti katsottava suunta.

Nurin menivät.  Pätkin rungot noin viiden halon mittaisiksi pätkiksi, ne vielä jotenkin jaksaa, tuoreet, painavat puut, kuljettaa.  Kasasin pätkät heti yhteen pinoon, olen nimittäin joskus etsinyt turhaan samannäköisistä paikoista pätkiäni.  Tulihan noita viitisenkymmentä pätkää.  Vain kerran piti terää kiristää, onneksi huomasin, sillä irti lentävä ketju vaurioituu helposti pilalle.

Niin, voisihan jättää rungot metsään ristikolle kuivumaan, olisi rahti huomattavasti kevyempi.
Mutta kun kokemuksesta tiedän, että saha suhahtaa kuin voihin tuoreeseen puuhun ja kevyt isku sen tuoreen halkaisee, olin jo etukäteen päättänyt rahdata kaiken alas ja pilkkoa saman tien.
Ensimmäiseksi kannoin sahan polulle, ettei se, vihreä, häviä.

Ja sitten alkoi skottien kansallisurheilu, hirrensyöksy.  Noin viiden metrin heittoja, kevyemmät puut lensivät enemmäkin.  Aina välillä otettiin luku, sillä puut kimmahtelevat vaikka mihin.  Ja niin kaikki puut päätyivät polulle.

Tässä vaiheessa oli pakko mennä juomaan.  Otin sahan toiseen käteen ja yhden puun toiseen ja vaeltelin alas.  Polulta autolle oli maailman pisin sata metriä, jano oli kova.
Ja, niin kuin ennenkin, nälkää ei rankan työn aikana tunne.  Ja alkoi sataa, istuin tyhjä panttina jonkin aikaa.

Tuoremuhu maistui.  Nostin kirvespölkyn pöydäksi ja aloin kahvitella (termos), ja kun eka suupalan oli voileipää ottanut, oli jo nälkäkin, meni kaksi leipää saman tien.  Autoradio kommentoi jatkuvasti pääministerin puhetta, jossa hän puhui paljon sanomatta mitään (uutta).

Otin mineraalivesipullon sahan tilalle ylös vuorelle, vaihdoin kypärän hatuksi ja kiipesin ylös.  Heittelin kaikki puut alamäkeen, yksi kerrallaan.  Juomataukoja pidin usein, homma on rankkaa.
Aina väliin joku ranka eksyi polulta, haettiin, ja matka jatkui.  Ja viimein kaikki puut olivat polun alla, metsäautotien penkalla.  Ansaitsin tässä kohdassa suolapähkinöitä ja pitkän ryypyn vissyä.

Hain nokkakärryn.  Juuri tämänmittaisille puille se on sopiva rahtiväline.  Ensi kerralla mustan myös tarkistaa ilmanpaineet, on vielä mukavampi rahdata, nyt oli oikea pyörä vähän löysä.
Kuusi tai kahdeksan puuta kerrallaan, mitäs sitä huhkimaan tai kärryä särkemään!
Ja niin ensimmäiset 16 puuta olivat perillä.  Ja taas alkoi sataa, onneksi sade kesti vain vartin.

Ja kuulosuojaimet  päähän, viiltosuojatut hanskat käteen ja saha potpottamaan!  Kun ei paljon tavaraa ollut, esim. raivaussahaa tai leirikamppeita, mukaan oli mahtunut kunnollinen sahapukki.  Oli myös kirvespölli.  Kokemus on osittanut, että työ on sata helpompaa kunnon varusteilla.  Varsinkin viimeinen sahaus maavaralla on vaarallinen, pyöreä puu  pyöreän päällä vielä vaarallisempaa.
Nopeasti surahtivat poikki halkomittaansa kaikki pätkät.  Teen lyhyttä, on paljon mukavampi laittaa takkaan.
Kilkutin pätkät klapeiksi saman tien, heittelin kaikki suoraan pinopaikalle.

Pientä taukoa oli ihan pakko pitää.  Pullo kädessä kävelin katselemassa nuotionreunakiviä ja juttelemassa korpin kanssa.  Ja sitten kärräsin loput puut sahattaviksi, ja taas metsä raikui.  Vuori heijastaa aika metelin kylälle, anteeksi.
Sahapukin alla tuli ahdasta.  Tässäkin on vaaran paikka, jos puu ei ole kunnolla ja pyörähtää kun ei mahdu kunnolla pukille.  Piti siis vähän heitellä välillä pätkiä pöllin viereen.
Hirvikärpäset pitivät seuraa, jopa paidan alla käveli joku.  Ja huomasin, että tarkenee ilman paitaakin.

Ja taas pääsin kilkuttamaan.  Alkoi maistua jo puulta.  Onneksi pilkottua oli jo niin paljon, että pölli alkoi olla ahtaalla, joten aloin latoa pinoja vakiopaikoilleen.  Tässä kohdassa on joskus joku vienyt yli puoli pinoa, toisen kerran pino oli malliksi ladottu uudelleen (tapasin latojan myöhemmin), kuoripuoli päällepäin ja kunnon ristikot päissä, kunnon tukipuut juntattuina pystyssä pitämään.
Nyt on tarkoitus tuoda puut kotiin kuivumaan, pino saa olla millainen vain, kunhan pystyssä pysyy.
Siis kaksi rinnakkain ja kate päälle kivillä ankkuroituna, oli suunnitelmana.

No ryyppyä aina välillä!  Joskus olen unohtanut istutushommissa juoda tarpeeksi, ja väsy yllätti.  Nyt ei, pilkkoessa, se on kivaa hommaa, kun on tuoretta puuta, mutta juoda pitää.
Puut kilahtivat palasiksi ilman voimaa ja rytmi säilyi ihan hyvänä.

Ennen pinoamisen alkamista tein tulet ja asetuin makkaranpaistoon ja juomaan viimeiset kahvit.  Mutta tuli kiire siirtää pöytää (pölliä) ja jakkaraa, kun tietä jyristeli lavettiauto kyydissään iso kaivinkone.  Jossain tehdään ojaa tai tietä.  Auto häipyi kuuluvista jonnekin kohti metsätien päätesilmukkaa.

Kaksi makkaraa riitti.  Jos mitään lisää olisin syönyt, en olisi jaksanut tehdä mitään.  Mutta toinen puolentoista litran vissypullo piti avata.  Ja sitten alkoi pino syntyä, tanakka siitä tulikin.
Kun on metsää ja avaruutta, kaksoispino on todella pienen näköinen.  Mutta ladopa puut kuurin seinustalle, tiedät, että niitä on paljon.  Liekö kärrykuormakaan laillinen?
Ja peitteet päälle.  Kiviä löytyy ojasta.  On ihmeellistä, mihin ne entiset aina häviävät, ihan samoin käy nuotion reunakiville.  Aina.

Nyt oli urakka tehty.  Kuka sanoikaan: - Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi! (olisiko joku Vänrikki Stoolin tarinoista?) Siltä tuntui, ihan hyvä on olla oikealla tavalla väsynyt.
Olin ansainnut vapaata vaeltelua, metsäretken.  No mihinkäs menisin?  No tietysti polulle ja ylös vuorta!  Vaihdoin kevyemmät kamppeet ja lippiksen, ja kiipesin taas ylös.  Ilokseni jäljellä on tämän vuoden raivauksesta enää kapea suikale.

Joskohan Mikko lähtee kaveriksi?