Sir Mandels Hardy, komea vanha dobermanniherra, vuokraemäntäni koira opiskeluaikana Lauttasaaressa oli aivan uskomaton kaksoisvalio, verovapaa pelastuskoira. Mutta ikä vähän painoi, nuoruuden rajuus ei enää ollut leikkisän herran perusominaisuus. Mutta hän halusi miellyttää ihmistä: emäntä sai sen tekemään vaikka mitä, vaikkapa tottelemaan emännän pyynnöstä minuakin.
Koira katsoi emäntää silmiin, lähdenkö todella tuon klopin mukaan? Pitääkö totellakin. - Juu juu, sanoivat emännän silmät, ja niin sitä mentiin. Hihna oli mukana, vaan ei käytössä, kun Lauttasaaren läpi ja sillalla käveltiin, Ruoholahdessa samoin. - Sidan, Hardy! tarkoitti, että ei menty pissalle, nuuskimaan toisia koiria, nenä pysyi puoli metriä polvestani. Käytiin asemalla - hihnaa ei olisi tarvittu, mutta ajattelin, että jättikokoinen dobbari voi irrallaan olla monelle liian pelottava asia.
Jossain kohtaa piti sitten sanoa: - Fri, Hardy! ja johan koira nuortui juoksemaan puistoon.
Joku olisi saattanut ehkä säikähtää Hardyn tavasta tulla katsomaan olan yli, mitä söin aamiaiseksi. Mutta kohteliaana koiruutena hän kyllä poistui etuvasempaan, kun vain mulkaisi.
Mustikkametsässä Vehkataipaleella näin jo kaukaa, miten saksanseisoja lähestyi isäntänsä kanssa metsäautotietä pitkin. Mutta ykskaks alkoi tanner tömistä ja minun ja koiran välistä juoksi rauhallisesti hirvi, iso ja komea olikin. Aivan varmasti koira hirven huomasi, isäntä ainakin säikähti, ja hän oli kauempana. Mitäs koira? Hänpä jatkoi nenä maassa, hirvi ei kiinnostanut lainkaan. Hänhän sentään on kanakoira, louskuttakoot pystykorvaiset hirvien perässä!
Rikkiläntien varressa keräilin kantarellejä, hyvin löysinkin. Nousin notkoa ylöspäin ja ihmettelin, mikä aukio edessä oli. Oli savikiekkorata, totesin myöhemmin. Mutta alkoi lähestyä sorkkien napsahtelu ja innokas koiran haukku. Kaksi hirvenmullikkaa, erausvasaa, juoksee koiran edessä ja koira innokkaana luskuttaa perässä. Aukion yli juostiin peräkanaa, ja meteli häipyi kilometrin päähän - alkaakseen kohta uudelleen. Ja taas tultiin, nyt Rekku edellä ja mullikat perässä. Kun on tapana inhimillistää, todennäköisesti syyttä, eläinten touhut, minulla kävi mielessä, että kaikilla oli kivaa!
Ei ollut hirvenmetsästysaika, mutta tokihan koira tiesi, että ammattitaitoa ylläpidetään harjoittelemalla. Muta missä oli isäntä?
Näin tällä viikolla erään ammattilaisen. Jo kauan oli haukku raikanut metsässä, väliin kuulunut ihmisenkin ääni. Ja niin kuin aina, vähän harmitti: jos koira eksyy tähän, missä olen, jäljestys unohtuu ja minä (tai eväät) ovatkin kiinnostavampaa kuin jälki. Ja niinhän siinä kävi. Mutta mutta, koirapa vain vilkaisi minua, kuvittelin, että häntäkiekurakin moikkasi, ja jotos jatkui pysähtymättä. Aika etevä harmaa pystykorva, norjalainenko vai mikä? No tuli isäntäkin ja puheltiin mitä puheltiin, thaipoimijoista. Ja kohta tulee koira hakemaan ja torumaan, mihin sitä jäätiin, kun töissä ollaan. Eipä kyllä ollut asettakaan miehellä, mikä harjoitus lie ollut.
Joku vuosi sitten olin saanut todeta, kuinka hiljaa suomenpystykorva osaa liikkua. Olin takapuoli pystyssä suppilovahveroiden kimpussa Rummun tiehaaran lähellä, kun ykskaks takaapäin, jalkojen välistä tuleekin iloinen karvanaama tutkimaan, mitä jännää minä kerään. Pikkuisen säikäytti, ja ymmärsin oikein hyvin, miksi koulun siistijä säikähti luututessaan juhlasalin lattiaa samassa asennossa ja minä viattomana sanoin hyvää huomenta puolen metrin päästä takaa. No, koiran isäntä oli haulikon kanssa parinkymmenen metrin päässä ja osasi nauraa oikein makeasti, vaikka selvää on, ettei mitään ammuttavaa ole siellä, missä sienestäjä on.
Loru oli pätevä ajatustenlukija ja useimmiten jopa halusi noudattaa ihmisen mieltä. Loru makasi Ruususen unta, ja jos lähdin liikkeelle töihin tai vaikka käydäkseni postilaatikolla tai alakerrassa, uni sen kun jatkui. Mutta annas olla, jos lähdin mielestäni aivan samalla tavalla, sanomatta neidolle mitään, mutta ajattelin ottaa hänet kaveriksi, istui innokas Loru hihna suussa ovella hoputtamassa kenkiä jalkaani. Jollain salaperäisellä tavalla neito myös osasi olla aina vastassa, kun tulin töistä, vaikka työajat silloin vaihtelivat paljonkin. Ritu sanoi, että Loru heräsi muutama minuutti ennen kuin ajoin pihaan, tiesi tarkalleen, milloin tulin, ja tahtoi pihalle. Mitenkään ei auton ääntä voi tuntea liikenteen seasta monen kilometrin takaa?
Ajatustenlukija myös vaistosi todelliset ajatuksemme ihmisistä. Meistä oikein vastenmieliset ihmiset kiilasivat väkisin meille tupaantuliaisiin. Mitäs Loru? Vaikka kuinka kielsimme, hampaat näkyvissä hän seurasi puolen metrin päässä, etteivät koske mihinkään. Kahvin aikana Loru makasi takkahuoneeseen komennettuna kuono kynnyksellä ja seurasi joka suupalaa, joka kädenliikettä ja murisi. Eivät vieraat, jostain syystä, kauaa viihtyneet...
Sama Loru istui hievahtamatta vieressäni ja katsoi jäniksen apilansyöntiä. Pöhkö jänis ei parin metrin päässä tiennyt meistä mitään. Loru aina välillä katsoi minua, odotti lupaa vikistä tai liikkua, mutta vasta sitten, kun jänis lähti pois, lupa tuli, ja kohta raikui haukku metsässä. Mitä olisi tuo pupulle tehnyt? Luulisin, että peto olisi nuollut jänön surkeaksi - niin teki karhukoiramme Piki irtokissoille, juoksi kiinni, istui päälle ja nuoli. Melko noloa Mirrille?
Loru osasi myös erottaa työn ja vapaa-ajan. Kuka vain sai tulla pihaan, kaikille töpöhäntä vispasi. Mutta kun oli vauva (Maija) pihalla nukkumassa, eipä tullut edes naapurin mummukka, Lorun hyvä kaveri muuten, vaunujen lähelle. Urrrr... No, asiasta keskusteltiin Lorun kanssa, ja Katri sai tulla sen jälkeen vapaasti. Autoonkaan Loru ei vieraita laskenut, piti oman väen mennä ensin. Oli vähällä syödä hyvän kaverinsa ensin ja sitten vasta pyytää anteeksi - mitäs Matu oli sotilaspuvussa ja yritti autoon, jossa Loru oli töissä. Kyllä oli nolo koira!
Useat kissat ovat olleet minulle täydellisiä apulaisia pihatöissä. Esimerkiksi voikukankaivajan puukko on pitänyt käydä puskemassa tai on pakko olla aina siinä pomppimassa, mihin lumikolaa ajattelin työntää. Tai mitäs sitä mihinkään lähtemään auton edestä tallissa, tai auton lähtiessä auton alta.
Jotkut kissat erikoistuivat lapsiin, meidän suurperheeseemme, sietivät vatkausta ja venytystä uskomattomasti. Joku (Muru) oppi viihdetaiteilijaksi, osasi syödä ruokapöydässä sievästi haarukalla eli kynsistään, ja vasta luvan saatuaan. Sama Muru antoi pukea päälleen nukenvaatteita ja esimerkiksi tonttupuvun, ja sai monasti kyytiä nukenvaunuissakin.
Yksi kissoistamme oli kalastaja, opetteli salakanpyytäjäksi. Pitihän sitä, kun aina nälässä pidettiin! (Jos kissalta kysyit.) Söpö-kissa kahlasi mahaansa myöten rantavedessä ja sorhi tassuillaan lyöden kaloja rannalla odottavalle poikaselleen. Sama kissa seurasi onkijoita rantoja myöten aika kauaskin, jopa veneeseen lähti pikkureissuille mukaan. Kun särki on niin hyvää!
Trilli taas osai vahtia itkuhälytintä. Ja muutenkin, jos hänen mielestään ei kyllin nopeasti reagoinut itkuun, piti hänen käydä hakemassa aikuisia apuun. Ja usein tämä kasvattaja asettui sohvan selkänojalle kurahtelemaan kasvatusohjeita ja kommentteja, kun pojat olivat oikein pieniä. Siis tämä häijy ihmisvihaaja!
Kuva: Trilli ikkunalla varmistamassa, ettei ulko karkaa?
Hilu oli vanha ja rauhallinen työhevonen. Tutustuin häneen heinäaikana, ja Hilu veteli niittokonetta, haravakonetta ja kärryjä. Seipäitä kiinni iskiessä ja varsinkin heiniä kärryyn hangotessa seipäänvälin tuo osasi aina kulkea pelkällä isännän kutsullakin - no, pientä epätarkkuutta toki oli, ja pari perkelettä aina välillä tuli. Mutta mitäs tämä vanha ammattilainen, kaveruushan jatkui.
Iltasella Hilu vietiin lammelle iltapesulle. No oliko tuo vanha, kun aisat pudotettiin: kyyti oli semmoista, että tosissaan sai harjasta roikkua, jos aikoi selässä pysyä. Lampeen!
Joskus taas pitikin ensin heittäytyä piehtaroimaan, ja silloin oli kiire alas, ettei jää jalka alle. Ratsastaja kun ei ollut muuta kuin suvaittu lasti, ei mikään ohjaaja.
Niin paljon eläin ihmiselle antaa, että on käsittämätöntä, kuinka me heitä kohtelemme.
Ja esimerkiksi koira tekee sen täysin pyyteettä, suurimpana onnenaan saada olla isäntänsä kanssa ja miellyttää.
Koira katsoi emäntää silmiin, lähdenkö todella tuon klopin mukaan? Pitääkö totellakin. - Juu juu, sanoivat emännän silmät, ja niin sitä mentiin. Hihna oli mukana, vaan ei käytössä, kun Lauttasaaren läpi ja sillalla käveltiin, Ruoholahdessa samoin. - Sidan, Hardy! tarkoitti, että ei menty pissalle, nuuskimaan toisia koiria, nenä pysyi puoli metriä polvestani. Käytiin asemalla - hihnaa ei olisi tarvittu, mutta ajattelin, että jättikokoinen dobbari voi irrallaan olla monelle liian pelottava asia.
Jossain kohtaa piti sitten sanoa: - Fri, Hardy! ja johan koira nuortui juoksemaan puistoon.
Joku olisi saattanut ehkä säikähtää Hardyn tavasta tulla katsomaan olan yli, mitä söin aamiaiseksi. Mutta kohteliaana koiruutena hän kyllä poistui etuvasempaan, kun vain mulkaisi.
Mustikkametsässä Vehkataipaleella näin jo kaukaa, miten saksanseisoja lähestyi isäntänsä kanssa metsäautotietä pitkin. Mutta ykskaks alkoi tanner tömistä ja minun ja koiran välistä juoksi rauhallisesti hirvi, iso ja komea olikin. Aivan varmasti koira hirven huomasi, isäntä ainakin säikähti, ja hän oli kauempana. Mitäs koira? Hänpä jatkoi nenä maassa, hirvi ei kiinnostanut lainkaan. Hänhän sentään on kanakoira, louskuttakoot pystykorvaiset hirvien perässä!
Rikkiläntien varressa keräilin kantarellejä, hyvin löysinkin. Nousin notkoa ylöspäin ja ihmettelin, mikä aukio edessä oli. Oli savikiekkorata, totesin myöhemmin. Mutta alkoi lähestyä sorkkien napsahtelu ja innokas koiran haukku. Kaksi hirvenmullikkaa, erausvasaa, juoksee koiran edessä ja koira innokkaana luskuttaa perässä. Aukion yli juostiin peräkanaa, ja meteli häipyi kilometrin päähän - alkaakseen kohta uudelleen. Ja taas tultiin, nyt Rekku edellä ja mullikat perässä. Kun on tapana inhimillistää, todennäköisesti syyttä, eläinten touhut, minulla kävi mielessä, että kaikilla oli kivaa!
Ei ollut hirvenmetsästysaika, mutta tokihan koira tiesi, että ammattitaitoa ylläpidetään harjoittelemalla. Muta missä oli isäntä?
Näin tällä viikolla erään ammattilaisen. Jo kauan oli haukku raikanut metsässä, väliin kuulunut ihmisenkin ääni. Ja niin kuin aina, vähän harmitti: jos koira eksyy tähän, missä olen, jäljestys unohtuu ja minä (tai eväät) ovatkin kiinnostavampaa kuin jälki. Ja niinhän siinä kävi. Mutta mutta, koirapa vain vilkaisi minua, kuvittelin, että häntäkiekurakin moikkasi, ja jotos jatkui pysähtymättä. Aika etevä harmaa pystykorva, norjalainenko vai mikä? No tuli isäntäkin ja puheltiin mitä puheltiin, thaipoimijoista. Ja kohta tulee koira hakemaan ja torumaan, mihin sitä jäätiin, kun töissä ollaan. Eipä kyllä ollut asettakaan miehellä, mikä harjoitus lie ollut.
Joku vuosi sitten olin saanut todeta, kuinka hiljaa suomenpystykorva osaa liikkua. Olin takapuoli pystyssä suppilovahveroiden kimpussa Rummun tiehaaran lähellä, kun ykskaks takaapäin, jalkojen välistä tuleekin iloinen karvanaama tutkimaan, mitä jännää minä kerään. Pikkuisen säikäytti, ja ymmärsin oikein hyvin, miksi koulun siistijä säikähti luututessaan juhlasalin lattiaa samassa asennossa ja minä viattomana sanoin hyvää huomenta puolen metrin päästä takaa. No, koiran isäntä oli haulikon kanssa parinkymmenen metrin päässä ja osasi nauraa oikein makeasti, vaikka selvää on, ettei mitään ammuttavaa ole siellä, missä sienestäjä on.
Loru oli pätevä ajatustenlukija ja useimmiten jopa halusi noudattaa ihmisen mieltä. Loru makasi Ruususen unta, ja jos lähdin liikkeelle töihin tai vaikka käydäkseni postilaatikolla tai alakerrassa, uni sen kun jatkui. Mutta annas olla, jos lähdin mielestäni aivan samalla tavalla, sanomatta neidolle mitään, mutta ajattelin ottaa hänet kaveriksi, istui innokas Loru hihna suussa ovella hoputtamassa kenkiä jalkaani. Jollain salaperäisellä tavalla neito myös osasi olla aina vastassa, kun tulin töistä, vaikka työajat silloin vaihtelivat paljonkin. Ritu sanoi, että Loru heräsi muutama minuutti ennen kuin ajoin pihaan, tiesi tarkalleen, milloin tulin, ja tahtoi pihalle. Mitenkään ei auton ääntä voi tuntea liikenteen seasta monen kilometrin takaa?
Ajatustenlukija myös vaistosi todelliset ajatuksemme ihmisistä. Meistä oikein vastenmieliset ihmiset kiilasivat väkisin meille tupaantuliaisiin. Mitäs Loru? Vaikka kuinka kielsimme, hampaat näkyvissä hän seurasi puolen metrin päässä, etteivät koske mihinkään. Kahvin aikana Loru makasi takkahuoneeseen komennettuna kuono kynnyksellä ja seurasi joka suupalaa, joka kädenliikettä ja murisi. Eivät vieraat, jostain syystä, kauaa viihtyneet...
Sama Loru istui hievahtamatta vieressäni ja katsoi jäniksen apilansyöntiä. Pöhkö jänis ei parin metrin päässä tiennyt meistä mitään. Loru aina välillä katsoi minua, odotti lupaa vikistä tai liikkua, mutta vasta sitten, kun jänis lähti pois, lupa tuli, ja kohta raikui haukku metsässä. Mitä olisi tuo pupulle tehnyt? Luulisin, että peto olisi nuollut jänön surkeaksi - niin teki karhukoiramme Piki irtokissoille, juoksi kiinni, istui päälle ja nuoli. Melko noloa Mirrille?
Loru osasi myös erottaa työn ja vapaa-ajan. Kuka vain sai tulla pihaan, kaikille töpöhäntä vispasi. Mutta kun oli vauva (Maija) pihalla nukkumassa, eipä tullut edes naapurin mummukka, Lorun hyvä kaveri muuten, vaunujen lähelle. Urrrr... No, asiasta keskusteltiin Lorun kanssa, ja Katri sai tulla sen jälkeen vapaasti. Autoonkaan Loru ei vieraita laskenut, piti oman väen mennä ensin. Oli vähällä syödä hyvän kaverinsa ensin ja sitten vasta pyytää anteeksi - mitäs Matu oli sotilaspuvussa ja yritti autoon, jossa Loru oli töissä. Kyllä oli nolo koira!
Useat kissat ovat olleet minulle täydellisiä apulaisia pihatöissä. Esimerkiksi voikukankaivajan puukko on pitänyt käydä puskemassa tai on pakko olla aina siinä pomppimassa, mihin lumikolaa ajattelin työntää. Tai mitäs sitä mihinkään lähtemään auton edestä tallissa, tai auton lähtiessä auton alta.
Jotkut kissat erikoistuivat lapsiin, meidän suurperheeseemme, sietivät vatkausta ja venytystä uskomattomasti. Joku (Muru) oppi viihdetaiteilijaksi, osasi syödä ruokapöydässä sievästi haarukalla eli kynsistään, ja vasta luvan saatuaan. Sama Muru antoi pukea päälleen nukenvaatteita ja esimerkiksi tonttupuvun, ja sai monasti kyytiä nukenvaunuissakin.
Yksi kissoistamme oli kalastaja, opetteli salakanpyytäjäksi. Pitihän sitä, kun aina nälässä pidettiin! (Jos kissalta kysyit.) Söpö-kissa kahlasi mahaansa myöten rantavedessä ja sorhi tassuillaan lyöden kaloja rannalla odottavalle poikaselleen. Sama kissa seurasi onkijoita rantoja myöten aika kauaskin, jopa veneeseen lähti pikkureissuille mukaan. Kun särki on niin hyvää!
Trilli taas osai vahtia itkuhälytintä. Ja muutenkin, jos hänen mielestään ei kyllin nopeasti reagoinut itkuun, piti hänen käydä hakemassa aikuisia apuun. Ja usein tämä kasvattaja asettui sohvan selkänojalle kurahtelemaan kasvatusohjeita ja kommentteja, kun pojat olivat oikein pieniä. Siis tämä häijy ihmisvihaaja!
Kuva: Trilli ikkunalla varmistamassa, ettei ulko karkaa?
Hilu oli vanha ja rauhallinen työhevonen. Tutustuin häneen heinäaikana, ja Hilu veteli niittokonetta, haravakonetta ja kärryjä. Seipäitä kiinni iskiessä ja varsinkin heiniä kärryyn hangotessa seipäänvälin tuo osasi aina kulkea pelkällä isännän kutsullakin - no, pientä epätarkkuutta toki oli, ja pari perkelettä aina välillä tuli. Mutta mitäs tämä vanha ammattilainen, kaveruushan jatkui.
Iltasella Hilu vietiin lammelle iltapesulle. No oliko tuo vanha, kun aisat pudotettiin: kyyti oli semmoista, että tosissaan sai harjasta roikkua, jos aikoi selässä pysyä. Lampeen!
Joskus taas pitikin ensin heittäytyä piehtaroimaan, ja silloin oli kiire alas, ettei jää jalka alle. Ratsastaja kun ei ollut muuta kuin suvaittu lasti, ei mikään ohjaaja.
Niin paljon eläin ihmiselle antaa, että on käsittämätöntä, kuinka me heitä kohtelemme.
Ja esimerkiksi koira tekee sen täysin pyyteettä, suurimpana onnenaan saada olla isäntänsä kanssa ja miellyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti