Kavereita

Nosti päätään Kyy Kyykkänä: - Et nyt työntäisi kättäsi niin lähelle, tuikkaan!
Siinä se makaili, oli juuri päässyt hyvään kiemuraan sammaleiselle kivelle aurinkoläikkään.  Oli vielä varhaista, ja piti vanhan luita saada lämpöisiksi.

No en työntänyt kättä, en.  Jäin juttelemaan.  Sanoi Kyykkänä tietävänsä, miten moni marjastaja havaitsee käärmeen, joku liian myöhään.  Ja toiset, useimmat ihan varmasti tietävät, että käärme siinä menee, kun oma jalka heiluttaa keppiä tai vaikka kortta niin, että heinät ja varvut tärähtävät ja rapsahtavat vähän.
- Ja kuinka moni käärme onkaan sammakko, noin ihan oikeasti?
Muistutin, että ei ole kiva myöskään herätä Kyykkänän vieressä teltassa.  Ajattelin sopia keskinäisestä rauhallisesta rinnakkaiselosta, mutta eikös tuo muistuttanut pojista, jotka heittelivät kepeillä käärmeparkaa edestakaisin maantiellä, kerran minun pyöräretkeni  varrella.
Minä taas muistelin, kuinka esimerkiksi Lapinsalmen tulipaikalla Repovedellä komea tarhakäärme sai luikertaa ihmisten välistä, jopa koiran puuttumatta, kaikessa rauhassa uimaan Kapiaveteen kevätpulahdukselleen.
- Pyh, rantakäärme!  Mutta olkoon, ei ole vihaa meidän välillämme, vaikka oletkin nähnyt pikkupojan, jota pistin.  Juoksi hippaleikissä päälle, säikähdin.

Suppilovahveropaikka ja hyvä!  Pylly pystyssä keräsin ja muovikassi alkoi täyttyä.  Ihan pikkuisen taisin säikähtää, kun takaa päin, jalkojen välistä ilmestyy iloinen pystykorvannaama.  Oli hän metsästämässä, isäntä nauroi parinkymmenen metrin päässä.
Muutamankin kerran on koira yllättänyt, kuinka ollakaan, useimmiten evästauon aikana, ja vaatinut kaveriosuuttaan.

Vattupuskissa on tietysti miljoona kaveria, hyttysiä ja paarmoja.  Ja sienestäjän paras ystävä, ainakin uskollisin, lienee hirvikärpänen.
Mutta on esimerkiksi pikkulintuja, tsip, jotka saattavat olla marjastajan kaverina  vaikka tuntikaupalla, aluksi varovaisina, mutta lopulta ihan vieressä tarkkailemassa.  Samanlainen "kesy" pikkulintu on seuraillut taimikon tarkastajaa esimerkiksi Kylkisvuorella.

On vatukkoon mennessä ollut isompikin kaveri polulla: ukkometso oli päättänyt kukkoilla väärään vuodenaikaan, eikä olisi millään laskenut menemään siitä.  No en mennyt: mitä sankaruutta olisi esimerkisi kuristaa päällekäyvä lintu?  Oli aikaa kiertää, oli arvostusta luonnon ihmeelle.

Kerran olin maailman parhaalla vattupaikalla, kuivan ojan yli taipui valtavia vattupuskia täynnään marjoja. Alkoi kuulua ryskettä ja lasten ääniä, aikuisten komentoja.  Lähestyi ryske: irti päässyt hevonen rymisteli puskien läpi.  Se oli tullut pellon yli, pikku joen yli, ja nyt raapi kylkiään vatukon läpi.  Ja koko lauma perässä, sain seurata aitiopaikalta.

Viinimarjapuskissa lehahti iso, mutta arvatenkin hyvin nuori naakka olkapäällle.  Ja ystävyyden osoitukseksi se alkoi sukia pulisonkejani - lintuhan ei oikein voi omaa päätään hoitaa, tällainen siis on todella sosiaalisuutta.  Ei se nokka ihan pieni ole naakallakaan, siinä silmän vieressä...  No sitten kutsuivat jo taas naakkojen hommat.

Hirvi söi metsäkortetta, söi hartaasti ja nautiskellen.  Istuin kaatuneella rungolla ja kahvittelin kesken sienireissun.  Se alkoi tulla lähelle - liian lähelle: kun se säikähtää, ties minkä potkun se tarjoilee!
Piti ottaa aloite.  Nousin seisomaan, hakkasin käsiäni yhteen.  Kyllä se hyppäsi ja lähti, mutta niin kuin hirvet tekevät, jäi sadan metrin päähän katsomaan , möllöttämään  uteliaana.
Hieno hirvikokemus oli myös se, kun ensin hirvet menivät koiran ajamina yhteen suuntaan, mutta kohta palasivat takaisin koira edellä, hirvet perässä.  Oli kantarellireissu, eikä hirvijahti ollut vielä alkanut.

Auton tönäisemä lumikko otettiin rukkaseen ja vietiin näytettäväksi kesämökille.  Sepä virkosi, jolloin sankarillinen kissa kiipesi karkuun ikkunaverhoon.  Oli aika jahtaaminen saada lumikko ulos talosta, mutta sinne tuo hävisi.

Koirasi osaa lukea sinua?  Kerran istuksin koira vierellä ja katselin, kuinka alle kahden metrin päässä  metsäjänis söi halulla apilaa .  Välissä oli matala leppäpino, jonka yli koira ja minä saimme seurata touhua.  Loru katsoi välillä minua: ei saa liikkua, ei saa haukkua.  Jänis lopetti ja sai hyvän etumatkan, vasta sitten koira ampaisi perään.  ( Luultavasti, jos olisi kiinni saanut, olisi nuollut jänöraukan noloksi.)  Jos olit lähdössä ulos ilman koiraa, koira ei värähtänytkään valppaassa vahdintoimessaan umpiunessa.  Vaan jos olit aikeissa ottaa hänet mukaan, sanoit tai et, oven edessä istui innokas lähtijä hihna suussaan...

Varsinkin keväällä vakioreiteillä suolla korpit ovat useimmiten tarkistamassa, kuka kulkee.  Ja ihan tuntuu, kuin ne tervehtisivät!

Lapinpöllönuorukainen etsi omaa reviiriään syksyllä.  Olin suppilovahverometsässä, kun seurankipeä, valtava pöllö alkoi kirahdella oikean olkapään takana puussa, tuskin kymmenen metrin päässä.  Kummasti sen kokoinen lintu panee pitämään rintamasuunnan kohti - mutta eipä tuo todellakaan ollut aggressiivinen, seuraili uteliaana lähes puoli tuntia touhujani ja jutteli.

Kertausharjoituksissa viestitelttaamme, se kun on lämmin, tuli metsähiiri iloksemme.  Radiopöydällä oli hyvä nakertaa vähän näkkileipää.  Ihan tarkkaan kun katsoi, silläkin taisi olla violetit kauluslaatat...

Kun paljon luonnossa kulkee, paljon tietysti näkee.  Mielestäni yksi suurimmista luontokokemuksista on, jos villieläin omasta halustaan päättää luottaa minuun ja tulee luokseni.