Mopo pois tieltä, polun alkuun. Juuri tuossa on kaksi uppopuuta sammalen sisällä, mopo kestää pystyssä. Visiiri nopeasti auki, lasit huurtuvat aamuviileässä. Kypärä takakonttiin, astia etukontista - ja Off, onneksi tuli mukaan, ensimmäiset hyttyset hakkaavat jo korvalehdissä ja pyrkivät suuhun.
Puikko tai rollari olla pitää. Spray osuu helposti silmiin. Onneksi Ohvi on vanhaa, tanakkaa tavaraa, eli se jotenkin tehoaa.
Harppaan ojan yli. Metsää on raivattu, rangat makaavat sikin sokin ja juuri siinä, mihin on mentävä.
Noin sata metriä, ja tulen ojalle, josta pääsee kuivana yli juuri tietystä kohdata - tuossahan se pikkukuusi, merkkini, onkin. Edellisellä reissulla jätin riu´ut molempia käsiä varten, niillä keventäen astun mutaan ja harppaan yli. Aina ei ole näin helppoa ollut, olenpa joskus saanut saappaan mutaimuun ja jäämään kiinni, joskus mudannut itseni kokonaankin.
Oikealle, matalan ojan yli. Tässä varvikossa on sitten myöhemmin isoja lakkoja, on varjopaikka. No näyttääpä tulevan, vanhoissa kohdissaan ne siellä odottelevat. Kaatunut puu osoittaa juuri siihen.
Yksi kypsä lakka sadalla metrillä... Metso paukkuu suon reunan viidassa karkuun.
Tulen seuraavalle ojalle ja alan seurailla sitä. Kaivuuvalleissa on raakoja lakkoja oikein kivasti, odottakoot vielä viikon. Siellä täällä on joku kypsä. Seurailen ojaa avosuon reunaan asti ja alan mukailla rämeen puureunaa, tuttuja jälkiäni. Siinähän niitä on, raakileita, vain harvoin joku kypsä loistaa varvikossa.
Sarka on kapea, palailen lähtöpisteeseen toisen ojan reunaa. Pieniä, kypsiä lakkoja siellä täällä kyllä on, mutta raakileet tuntuvat kuivuvan ennen kypsymistä. Tuskin viittäkymmentä lakkaa saan koko palstalta! Tästä saa kyllä nopeasti ämpärillisen juolukoita aikanaan, nekin ovat hyviä mehuna, varsinkin, jos saa vattuja kaveriksi maijaan.
Harppaan matalan ojan yli. Tässä on nuolupaikka hirville. Tarvetta sille on, haisee navetalle ja paskakasoja on, tuoreita jälkiä myös. Nuolupaikan kohdalla ojan reunalla on ainakin kymmenen lakkaa. Seurailen ojaa, ei mitään löydy. Tulen taas avosuon reunaan ja alan seurata puurajaa.
Keskellä metsikköä on tynnyripeltikasa, pyöreitä kansia ja pohjia, mutta myös avattuja, ruosteisia lieriöitä. Joku on varmaan ajatellut kattaa turvelatoa, mutta kun suo kuivattiin, turve loppui?
Peltien luona kyllä kannattaa pyörähtää, saan aika monta isoa mollukkaa. Ja taas seurailen ojaa, melko kehnoin tuloksin.
Palaan mopolle, otan pusakan pois ja siirryn seuraavaan sarkaan tarkistuksille. Heti alussa pitäisi olla - niinpä onkin, mutta ovat vielä kivikovia, toki jo punaisia. Olenpa nähnyt näitä kypsymässä uunipellin päällä; parempia tulee, kun antaa kypsyä suolla. Marssin traktoriuran päähän asti, täälläkin on merkkinäni nuolupaikka, ja ryminästä päätellen joku siellä olikin, mutta ei jäänyt odottamaan.
Ei ole hyttysiä! Mutta paarma yrittää astiakäden offittomaan kämmeneen ja kuolee ihan peukulla painaen.
Tästä vasempaan ja siellähän niitä lakkoja loistelee, aika paljonkin tämän suon lakoiksi. Mutta voi ei, lähes kaikki ovat yhä raakoja. Niin harvakseen voin keräillä, että pystyn laskemaan saaliin helposti.
112 heitä oli tässä parin aarin alueella, ja paljon enemmän odottaa viikon päästä samaa kerääjää uusintareissulle. Toinen paarma alkaa härrätä pään ympärillä, se saa kaverinkin avukseen, eli aamu alkaa olla jo aika lämmin.
No, se on mukana, mitä hakemassa olinkin. Viikon päästä haen saman verran tai hieman enemmän, litra riittää: lakka on perheen pomon mielestä yliarvostettu vihannes, ja muutama pilttipurkillinen hilloa kyllä riittää, ei meillä halloumia raaskita usein syödä lakkahillonkaan kanssa.
Jos yhdeksän kilometriä mopoilua ja tunnin marhaus suolla tuntuu turhalta, olisiko turhaa maata sohvittumassa tämäkin aika. Sitä paitsi maariankämmekkä moikkasi, tulikukka tienpientareella yritti väittää olevansa komeampi kuin kurjenkello ja jopa ojakärsämö sanoi olevansa kuvattuna yksi hienoimpia kukkiamme. Metsonkin ehdin näkemään.
Ja huomaa, vaikka en useimmiten suoretkellä saalista mitään, suo on minulle erityisen rakas osa luontoa.
Puikko tai rollari olla pitää. Spray osuu helposti silmiin. Onneksi Ohvi on vanhaa, tanakkaa tavaraa, eli se jotenkin tehoaa.
Harppaan ojan yli. Metsää on raivattu, rangat makaavat sikin sokin ja juuri siinä, mihin on mentävä.
Noin sata metriä, ja tulen ojalle, josta pääsee kuivana yli juuri tietystä kohdata - tuossahan se pikkukuusi, merkkini, onkin. Edellisellä reissulla jätin riu´ut molempia käsiä varten, niillä keventäen astun mutaan ja harppaan yli. Aina ei ole näin helppoa ollut, olenpa joskus saanut saappaan mutaimuun ja jäämään kiinni, joskus mudannut itseni kokonaankin.
Oikealle, matalan ojan yli. Tässä varvikossa on sitten myöhemmin isoja lakkoja, on varjopaikka. No näyttääpä tulevan, vanhoissa kohdissaan ne siellä odottelevat. Kaatunut puu osoittaa juuri siihen.
Yksi kypsä lakka sadalla metrillä... Metso paukkuu suon reunan viidassa karkuun.
Tulen seuraavalle ojalle ja alan seurailla sitä. Kaivuuvalleissa on raakoja lakkoja oikein kivasti, odottakoot vielä viikon. Siellä täällä on joku kypsä. Seurailen ojaa avosuon reunaan asti ja alan mukailla rämeen puureunaa, tuttuja jälkiäni. Siinähän niitä on, raakileita, vain harvoin joku kypsä loistaa varvikossa.
Sarka on kapea, palailen lähtöpisteeseen toisen ojan reunaa. Pieniä, kypsiä lakkoja siellä täällä kyllä on, mutta raakileet tuntuvat kuivuvan ennen kypsymistä. Tuskin viittäkymmentä lakkaa saan koko palstalta! Tästä saa kyllä nopeasti ämpärillisen juolukoita aikanaan, nekin ovat hyviä mehuna, varsinkin, jos saa vattuja kaveriksi maijaan.
Harppaan matalan ojan yli. Tässä on nuolupaikka hirville. Tarvetta sille on, haisee navetalle ja paskakasoja on, tuoreita jälkiä myös. Nuolupaikan kohdalla ojan reunalla on ainakin kymmenen lakkaa. Seurailen ojaa, ei mitään löydy. Tulen taas avosuon reunaan ja alan seurata puurajaa.
Keskellä metsikköä on tynnyripeltikasa, pyöreitä kansia ja pohjia, mutta myös avattuja, ruosteisia lieriöitä. Joku on varmaan ajatellut kattaa turvelatoa, mutta kun suo kuivattiin, turve loppui?
Peltien luona kyllä kannattaa pyörähtää, saan aika monta isoa mollukkaa. Ja taas seurailen ojaa, melko kehnoin tuloksin.
Palaan mopolle, otan pusakan pois ja siirryn seuraavaan sarkaan tarkistuksille. Heti alussa pitäisi olla - niinpä onkin, mutta ovat vielä kivikovia, toki jo punaisia. Olenpa nähnyt näitä kypsymässä uunipellin päällä; parempia tulee, kun antaa kypsyä suolla. Marssin traktoriuran päähän asti, täälläkin on merkkinäni nuolupaikka, ja ryminästä päätellen joku siellä olikin, mutta ei jäänyt odottamaan.
Ei ole hyttysiä! Mutta paarma yrittää astiakäden offittomaan kämmeneen ja kuolee ihan peukulla painaen.
Tästä vasempaan ja siellähän niitä lakkoja loistelee, aika paljonkin tämän suon lakoiksi. Mutta voi ei, lähes kaikki ovat yhä raakoja. Niin harvakseen voin keräillä, että pystyn laskemaan saaliin helposti.
112 heitä oli tässä parin aarin alueella, ja paljon enemmän odottaa viikon päästä samaa kerääjää uusintareissulle. Toinen paarma alkaa härrätä pään ympärillä, se saa kaverinkin avukseen, eli aamu alkaa olla jo aika lämmin.
No, se on mukana, mitä hakemassa olinkin. Viikon päästä haen saman verran tai hieman enemmän, litra riittää: lakka on perheen pomon mielestä yliarvostettu vihannes, ja muutama pilttipurkillinen hilloa kyllä riittää, ei meillä halloumia raaskita usein syödä lakkahillonkaan kanssa.
Jos yhdeksän kilometriä mopoilua ja tunnin marhaus suolla tuntuu turhalta, olisiko turhaa maata sohvittumassa tämäkin aika. Sitä paitsi maariankämmekkä moikkasi, tulikukka tienpientareella yritti väittää olevansa komeampi kuin kurjenkello ja jopa ojakärsämö sanoi olevansa kuvattuna yksi hienoimpia kukkiamme. Metsonkin ehdin näkemään.
Ja huomaa, vaikka en useimmiten suoretkellä saalista mitään, suo on minulle erityisen rakas osa luontoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti