Työtä

Aamulla herätessä olen jo monasti huomannut olevani unessa pitämässä viimeistä puhettani koulun joulujuhlassa. Ihan hyvä puhe - kun vaan muistaisi jotakin. Näin valveilla ollen sitä puhetta sietääkin harkita tarkemmin, ettei tulisi loukanneeksi ketään. Aikaa on.


Enhän tässäkään voi kirjoittaa, miksi minusta opettajan työ oli maailman parasta työtä vielä kenties viisi vuotta sitten, vaan ei enää: yhtään keissiä ei voi kuvata, ilman että joku tunnistaa oman mussukkansa ja syyllistää itsensä ja lapsensa ja virkamies on rikkonut vaitiolovelvollisuutensa.

Mutta muutoksia on, työ on muuttunut kokouksissa istumiseksi ja sosiaalihoitajan työksi: luokkatyö on selvittelyä ja väliinmenoa, opetus ja jopa kasvatus jäävät yhä vähemmälle.

Miksi on tasa-arvoista "tukea" erityislasta laittamalla hänet normaaliluokkaan, mutta epätasa-arvoista ottaa huomioon ns. normaalilapsen oikeudet oppimiseen ja turvalliseen kouluympäristöön?

Toinen viranomainen määrittelee avustajatarpeen ja toinen päättää, otetaanko hänet töihin. Määrittely ei sido mitenkään päättäjää - siis ei oteta, euro sanoo niin.



Onneksi juttu ei sentään ihan näin mene. Useimmilla lapsilla silmät ovat kirkkaat - mitähän tuo minulle tänään opettaa? Useimmat jossain vaiheessa tajuavat, että heidän päähänsä se oppi on tarkoitettu, ei liitutaululle tai vihkoon. Joku keksii jopa yhteyden oikeaan elämäänkin.

Esimerkiksi suurin osa kolmosista riemastui huomatessaan tarvitsevansa kertolaskutaitoja jakolaskussa ja allekkain kertolaskussa.
Hyvä työporukka on myös oikein kiva syy tulla joka päivä töihin.