Linnavuori

 Syksy tuo pimeän.  Vielä pari viikkoa sitten oli ihan hyvä mennä metsään seitsemäksi, hyvin näki ilman otsalamppuakin.  Mutta tuli kylmempää, tuli pimeämpää.

Miten ajaa parkkipaikalle?  Liikennemerkki kieltää moottoriajoneuvolla ajon.  Mutta kas vain, kuitenkin parkkipaikalla on kyltti ”Vain Linnavuorella kävijöille”.  

1-2-3…. Aina kymmeneen ja taas alusta.  Kyllä, vaikka on vielä melko pimeää, portaita on taas ne 147.  Kiipeän näköalatasanteelle.  Hienosti on raivattu metsää maiseman edestä, vihollisen tulon näkisi jo kaukaa.  Ja niin näkyikin, kun joku vuosi sitten (silloin) pienten poikien kanssa kävimme, silloin piti ampua ja heittää keihäitä, mielikuvitus laukkasi.

Kävelen kallionreunaa seuraillen.  Länteen päin ei ole enää mitään maisemaa, vaikka olen noin 20 metriä Saimaan pintaa ylempänä: metsä peittää kaiken.  Näillä kallioilla oli ennen eväspaikka, koska juuri siinä, kelon kohdalla, oli upein maisema.  Nyt se kelokin on kaatunut.

(Ja siitähän en tietenkään kerro mitään, kuinka pentuna olimme hippaa jyrkänteillä ja hyllyillä…)

Kohta olenkin jo muurinpohjan paikalla.  Maassa köllöttää nyt alle puolimetrinen hirsivarustuksen pohja, jota ei välttämättä näkisi, jos ei siitä mitään tietäisi.  Jatkan toista polkua alas, kohti kaupunkia.  Pitäähän joka kerta nähdä se komea, haljennut siirtolohkare.

Tulen mökkitielle ja käännyn itään.  Tien varressa on useitakin mökkejä, mutta pihoihin ei tarvitse mennä. Vihoviimeistä mökkiä ei edes oikein näy, se kun piileksii kallionharjan takana.  Jatkan ihan sen lähelle, kuljen riukuaidan viertä, ja polku vie kohti upeaa kallionientä.  Mutta ensin hämärässä näkyy mökkejä?  No ei, siinä on komeita siirtolohkareita, joita ei vielä voi kuvata, on liian hämärää.  Kallionharjaa pitkin menen niemen kärkeen.  Koko ajan mielessä pyörii, että tämä paikka on liian hieno vain minulle, pitää tuoda Ritva ja pojatkin tänne joskus.  Vielä pari vuotta sitten olisi mieli koko ajan rekisteröinyt vaarallisia jyrkänteitä ja louhuja, mutta vaarin pojat ovat isoja.  Rannassa onkin jo valoisampaa, kuviakin saa, ja palatessa kuvaan myös siirtolohkareita.  Ja otsalampunkin saa jo sammuttaa, enää eivät juurakot ja kivet salaa kamppaa.

Paluupolku vie Linnavuoren taustalle.  Alun notkossa (jää oikealle) on lähde, oikein karttaan U-merkitty, sen näkee, jos osaa katsoa.  Mutta paikka on aika rytö, en tällä kerralla mene sinne.

Jatkan vuoren kuvetta ja ihmettelen, miten lohkareet pysyvät ylhäällä.  Lippoja, halkeamia, luolamuodostelmia, mutta ne ovat korkealla rinteessä, eivät käy sateensuojaksikaan.  Kuljen muutaman Linnanlahdella olevan mökin ohi.  Mitään liikettä tai edes autoja en nähnyt yhdelläkään mökin pihalla.

Ja ennen kuin huomaankaan, olen taas parkkipaikalla.

Syksy jo saa

 Kaikissa vuodenajoissa on puolensa.  On rikkautta elää maassa, jossa on oikeasti neljä vuodenaikaa. Mutta kaikista vuodenajoista syksy on se, joka ei saa tulla: jos joku sanoon havainneensa syksyn merkkejä, hänet pannaan nopeasti ruotuun sanomalla, kuinka vielä on kesää jäljellä.

Luonto kyllä antaa merkkinsä.  Mutta ihminen on edellä, kauppa varsinkin: kesävaatteet myytiin ALEssa jo juhannuksen aikoihin ja syksy tunki tilalle, koulutavaroita näkyi jo heinäkuussa.  Luonnonmerkkejä, kainoja viittauksia kyllä myös oli poikkeuksellisen aikaisin, kun kuumuus hoputti kasvimaailmaa, mm. purtojuuret, kannusruohot ja kultapiiskut aloittivat kovin varhain. Ekat hanhiparvetkin jo lentelevät siksakkia.  Terminen syksy on ihan eri asia kuin näkyvä ja tuntuva saati asenteellinen syksy?

Ilman syksyä ei tule kevättä, syksy kerää lehtivihreän, täyttää pohjavesivarannot, täyttää järvialtaat. Syksy on koko vuoden tuloksen ja palkan aikaa luonnossa, sato kypsyy.  Syksy on monen eläimen kiima-aikaa, jotta jälkipolvi saisi sitten kevään ja kesän rikkaan ravinnon.

Luonto kyllä kovasti yrittää estää ihmistä nauttimasta syksystä.  Pimeys hiipii jo päiväänkin ja ”aina” sataa.  Niihin harvoihin kipeänkuulaisiin päiviinkin on saatu hirvikärpänen.  Ei ihme, että moini riemastuu: nyt voi hyvällä omallatunnolla jäädä sohvalle, kun on niin ankeaa.  Kesällä piti olla niin virkeä, onneksi oli liian kuuma…  Syksy on monelle liian pitkä, jos lunta ei tule ajoissa - keväthän, siis terminen kevät, kestää vain pari viikkoa, kun taas syksy voi venyä pitkälti yli joulunkin.

Huomaan olevani hyvinkin ihmiskeskeinen.  Syksy on ilmiö, mutta ei (vain) ihmisille tehty. Olen sitten, mutta syksyllä on vahvat sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset.  Kesän jälkeen viriää harrastustoiminta, yhdistykset alkavat toimia, koulu alkaa.  Jopa poliitikot lopettavat lomansa.  Maatalousyhteiskunnassa syksy oli koko vuoden kiireisintä aikaa.  Näyttelyt, teatterit, konsertit alkavat.  Ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan.

Markku pitää syksystä.  En oikein osaa vuodenaikoja järjestykseen panna, mutta ei syksy hullumpi aika ole metsäkulkijalle ja luonnon suurkuluttajalle ( toivottavasti en sanamukaisesti kuluta!) Tänään kiertelin karpaskiven maastossa ja toin voileipäkantarellukoita.  Kavereita kyllä oli, yli 40 hirvikärpästä poksahteli tukkaan, takille ja hatulle.

Parasta syksyssä?  Minulle parasta on ehkä aamutakkailu, hämäränhyssy takan loimussa.

Ei tarvitse kylvää, ei kyntää

 Sadetta yöllä.  Tai pelkkä aamukaste, aivan sama: kaikki on märkää.  Horsmat, pitkät heinät, puskat laamivat kulkijan märäksi ainakin koko lahkeen mitalta.  Joskus kastuu kaikki, esimerkiksi kun polulle ulottuu märkiä pensaita tai havuja.  Jopa hihat kastuvat, jos olet keräilyasteella.

Ilma on sakeanaan pörräävää, inisevää, pientä ja suurta, jotka haluavat sinun vertasi.  Alkukesän pikkuhyttynen on isoa keskikesällä, mäkärä vie sinusta ihopaloja alkukesästä, paarma kiusaa sinua kilpaa ison hyttysen kansssa keskikesällä ja polttiainen aloittelee hirvikärpäsen kanssa samoihin aikoihin kilpailun isoimmasta piinasta.

Susia on nähty parhaalla alueellasi.  Menenkö kaveriksi?  Kyllä, marjat houkuttavat, juuri nyt vatut. Enkä ole mitenkään ainoa, lähes kaikki marjapaikkani ovat monen muunkin tietämiä.  Sienipaikat on hakattu pilalle kymmeniksi vuosiksi, ja Venäjän puun tuonnin loppuminen vie loputkin vanhat metsät?  Hakkuurytö ja varsinkin ensiharvennettu metsä ovat vaikeakulkuisia.  Polut häviävät, ja on haastavaa löytää vanhan tutun polun pää hakkuuaukeaan laidasta.  Kiertoteitä tulee esimerkiksi hakkutyömaan tai varsinkin ratatyömaan takia kilometritolkulla.

Voi meitä poloisia? No ei, enpä tiedä montakaan parempaa keinoa päivänavaukseksi kuin juuri tuon kaltainen metsäreissu.  terveesti haasteista väsynyt on  - niin, terve!

Analogian huippu

 Opettaja kiskoo verhoja ikkunan eteen.  Peittää, mitä peittää: luokkaan tulee edes jonkinlainen hämärä sentään.

Kaikki tietävät, mitä tapahtuu.  Saamme katsoa rainoja!  Kolmanneksi parasta koulussa on se, parasta on kävellä elokuviin Peltolan koululle, toiseksi parasta on laulutunti ja opettajan kädet pianolla.

Ja raina, se on raittiusraina.  Opimme kertalaakista, että jos kerran kokeilee tupakanpolttoa, kohta alkaa polttaa vakituisesti, maistaa viinaa, tulee juopoksi, ajaa perheensä ulos pakkaseeen ja joutuu vankilaan.

Hui kauheaa: Aapo jäi juuri kiinni tupakoinnista koulun halkopinon takana!

Jos nyt tekisin rainan  -  mikä se on edes, kysyt  -  tekisin sen tietenkin rokotuksista kieltäytyjistä.  Minun vankan mielipiteeni mukaan he ovat vielä pahempia kuin salaa tupakoinnin aloittavat.

Oikeasti: millä oikeudella rokotevastainen päättää epidemian jatkumisesta, rajoituspakosta, toisten(kin) terveydestä, jopa elämästä ja kuolemasta.

Siis tähän tapaan!

Äiti kielsi kastelemasta haalaria ja kenkiä, mutta minäpä hypin lätäkössä, koska se oli minusta kivaa.  Jakun kerran siitä tuli paha mieli, en syönyt maksalaatikkoa, minulla oli silti oikeus jälkiruokajäätelöön.  Läksyjä minun ei tarvinnut tehdä, koska peliin minulla on oikeus eikä aikaa jää.  Koulumatkalla oikaisin nurmikon yli ja naureskelin mummolle, joka odotti punaisissa jalankulkuvaloissa.  Pyörällä osasin ajaa ilman käsiä.  

Mopon viritin kulkemaan ainakin kahdeksaakymppiä, ja kypärän jätin kotiin kun lähdin kiusaamaan ihmisiä.  Vain huonot ajajat noudattavat rajoituksia.  Saan myös oikoa pihojen läpi ja ajaa kaikkia pyöräteitä mopollani.  Viinaa ostan joka perjantai, olenhan jo 16, rahaa saan ottamalla talousrahoista.  Huumeitakin kokeilen heti, kun niitä jostakin saan.  Illalla lähden kavereitten kanssa kylille, pitää muistaa ottaa puukko  mukaan, siellä kun on niitä mamuja ja homoja.

Vittu kun tämä maa on yksi holhousyhteiskunta!  Opettaja pyysi iskää koululle, vaikka minähän se lintsaan eikä iskä.  Pitäisi muka saada  joku päästötodistus ja viela jatkaakin koulua: ihan hyvinhän Anakin pärjää, sossu maksaa, eikä se mitään koulua loppuun käynyt.

Ajatus taisi tulla jo selväksi?  Elämä on täynnä valintatilanteita.  Ratkaisevaa voi hyvinkin olla ihan muu kuin oma tai toisen etu: itsekkyys, laiskuus, hetkellinen menestys tai hyväksikäyttö, omien oikeuksien yliarviointi, piittaamattomuus, tietämättömyys, huonot mallit…

Oikkeus johonkin on velvollisuus johonkin.  Konkreettisimmillaan näin on lapsen oikeuksissa, ne ovat suoraan aikuisten velvollisuuksia.  Vapaus on vastuuta.

Nuoriso liikkeelle

 Onko pelkästään stereotypinen kuva nuoresta, joka vain istuu ja pelaa?  Onko vain vanhan ihmisen narinaa, nuortahan ”kuuluu” haukkua ja syyllistää.

Vai onko totta: miksi viidesluokkalainen ei edes pääse kyykkyyn, miksi niin monet ovat jo lapsena vaarallisen ylipainoisia?  Alkaako elinajanennuste todellakin laskea?

Me hyvikset eli 40- ja 50-luvuilla syntyneet kyllä liikuimme. Juu ei, ei ollut susien potkimista, koulumatkaa ei ollut hiihdettävänä 20 kilometriä ainaisessa umpihangessa.  Mutta liikkumaan ei lähdetty, liikkuminen oli luonnollinen osa elämää.  Leikkikin oli liikuntaa.  Kuvaavaa on, että mm. uimakouluun mentiin uimalla (kilometri), urheilukentälle usein juostiin Lemillä se 1.5 km eikä matkoja tajuttu liikunnaksi.

Kun koulupoikana nenänsä ulos sai, oli vastassa heti iso porukka.  Syntyi pihapeli, esimerkiksi yhtä maalia jalkapallolla tai vaikka jääpallomailoilla, lähdettiin valleille mäenlaskuun, hiihtämään , pelaamaan neljää maalia, urheilukentälle.  Metsä vieressä antoi mahdollisuuksia esimerkiksi pumsotaan tai valohippaan tai kiipeämiseen.  Kukaan meistä ei kai tietoisesti mennyt harrastamaan tai liikkumaan, mutta liikunta oli niin monessa läsnä.  Suuret ikäluokat ja isot perheet, luontevat suhteet naapureihin, sopivasti vähän vanhempia joukossa neuvomassa, ja kas, mehän liikuimme.

Olennainen juttu on, että liikkumaan ei tarvinnut viedä, liikunnan harrastamiseen ei tarvinnut varata aikoja.  Siinähän se Kimpinen oli vieressä, metsä ja mäet, ladut ja seikkailut ihan lankkuaidan takana.  Oli hiihtomajoja, liikenne niin vähäistä, että pyöräillä sai ja uskalsi.  Ulkona oltiin paljon.

Kaikki ei sentää pelkkää auvoa ollut.   Kun oli pienikokoinen, oli lähes vuotta nuorempi kuin muu luokka, liikuntataidoilla hankki, piti hankkia,  statusta ja itsetuntoa.  Kai?  Isä palkitsi, so.  myhäili ja oli ylpeä  nimenomaan liikuntasuorituksista. Liikuntavälineiden rikkoontuminen ei todellakaan ollut katastrofi.  Mutta ainainen kilpailutilanne ulottui liikunnasta sitten moneen muuhnkin asiaan, mikä ei todellakaan ole pelkästään positiivista.

Tuli uusi lasten ja nuorten liikuntasuositus.  Tuli tarpeeseen!  Mutta suositus ei ole sama kuin toiminta.  Ovatko faciliteetit ja mahdollisuudet siinä mallissa, että lapsi voi itsenäisesti liikkua, liikkua osana normaalielämää.  Kyllä, lapsen saa viedä harrastamaan, mutta lapsen pitää saada omaehtoisesti ja halusta liikkua.  Lähiliikuntapaikat ja lähiluonto ovat avainasemassa. Isät ja äidit myös liikkeelle: se ensimmäinen oma latu pitää tehdä ja se hyppyri rakentaa, kirkonrotan ohjeet saada ja retkillä käydä yhdessä.

Liikunnasta tulee saada elinikäistä, ei hetken harrastus.  

Vikaa johdossa

 Roudari osaa.  Hän ei kokoa jatkojohtoa kuin Pecos Bill tai Aslak kieputtamalla lenkiksi kyynärpään ja peukalohangan ympäri.  Hän vyyhteää.

Ja silti.  Naulassa roikkuva johto on selvä, mutta vedäpä suoraksi: jo löytyy solmua ja äkkimutkaa.  Ja jos kerran pujotat, muka selvität, saatkin sitten pujottaa koko loppujohdon.  Ilmiö on ihan sama kuin verkon selvityksessä tai siimasopan aukaisussa, mutta miten voi selvä, mutkaton ja taatusti solmuton johto mennä sekaisin seinällä?

Jatkojohdolla oli työaikana toinenkin ominaisuus.  Sitähän ei ollut missään!  Siis oikeasti, oli piirtoheitin, oli diaheitin, oli nauhuri, jokaiseen kyllä oli jatkojohtokin - missä?  Usein musiikkiluokassa, jossa sitten taas ei tarvittaessa ollutkaan.   Ja sitten tulivat tietokoneet, ja se viimeinenkin vapaa johto hävisi.  Useita ostin itse ja nimikoin, mikä tietysti sitten herätti närkästystä, omin muka yhteisiä tavaroita.

Johdoissa on taikaa.  Tietokoneiden virittelijät oppivat jo 80-luvun lopulla, että johdot pitää niputtaa tai jopa koteloida.  On nimittäin ihan varma, että yksikin johto on syherö, kaksi on sotku, kolme on katastrofi ja neljää ei selvitä laitteita irrottamatta - siis vaikka asentaessa kaikki ovat siististi erillään ja vierekkäin.  Ja johtojahan piisasi, tietokoneeseen, näyttöön, printteriin, kajareihin, ulkoiseen kovalevyyn, työvaloon,...

Vesiletku on kuullut johtojen käytöksestä ja päättänyt opiskella johtoalaa.  Varsinkin autoa pestessä virtaus katkeaa äkkiä, kun silmukka kiristyy äkkimutkaksi.  Osaa letku myös kiilautua esimerkiksi renkaiden alle tai jäädä vetokoukkuun.  Mutta kyllä suoraksi kelalta puutarhaan vedetty letkukin osaa äkkimutkille ja silmukoille mennä, ja on erityisen mukavaa selvitellä märkää ja kuraista jäykkää letkua, sillä tietenkään et ole työvaatteissa, kun vain kastelet.  Toinen toistaan kalliimpia olen vuosien mittaan ostellut, ja mainoksista huolimatta silmukoimattomia ei löydy.  Kaikkein kallein, keltainen, ei kestänyt edes säätä edes yhtä kesää, talveksihan letkut aina valutetaan tammen avulla tyhjiksi ja viedään säilöön vajaan.

Tautikin kehittyy, kehitys ei siis aina ole edistystä.  Kauppa se on, mikä kannattaa, jokaiseen laitteeseen pitää olla oma johto.  Standardeista ei tietoakaan, ja niin jokaisen piuhan pään pitää olla erilainen.  Ja vaikka pää ihmeeksi sopisi toiseen laitteeseen, jostakin syystä välijohto ei toimi kuitenkaan.  Kuluttaja maksaa, maksaa yhä enemmän, koska johdot eivät kestä yhtään taipumista tai liikkumista.  Esimerkiksi latauskaapelit ovat lisäksi niin lyhyitä, että laitteita ei voi käyttää niiden ollessa latauksessa, ostat siis pitempiä.  Lyhyin kaapeli on eräässä otsalampussa, olisiko 30-senttinen eli ladatessa lamppu on potkittavana pistorasian vieressä lattialla.

Tiedän suurin piirtein, missä mikäkin latausjohto on. Puhelimille ja tableteille on latauspisteitä ympäri huushollia, lisäksi pikkulatureita löytyy ihan oikeista paikoistaankin, seinille viritetyistä laatikoista.  Mutta   molempien tablettien näppäimistö pitää ajoittain ladata, meillä on neljä USB-ladattavaa otsalamppua, pyörän valoja, käsivalaisin, parranrajaajia, vaikka mitä. Ilman tiettyä paikkaa johdoille latausjohto on aina liian hyvässä tallessa tai ”viety mäkeen” niin kuin isäni ilmaisi.  Eikä tämä riitä: jokaiseen johtoon on laitettava lappu liimatarralla tai esimerkiksi maalarinteipillä, lappuun tarkka tieto, mihin laitteeseen mikäkin johto sopii.  Aika usein onnistun löytämään oikean - mutta niin kuin hyvin tiedetään, oikeakin pää solahtaa reikäänsä vasta kolmannella yrittämällä.  Runtata ei voi: miksi maailmassa johtimet ja liittimet on tehty niin pieniksi ja hennoiksi?

Jotakin olen siis oppinut.  Aina, kun uusi laite tulee, johto merkitään ja ripustetaan.  Ei, koukku seinällä tarkoittaa hirmuista sotkua ja selvitettävää, kaikki johdot pitäisi ottaa kouraan, kun yhtä etsii.  Ihanne on orsi, missä johdot nököttävät vierekkäin.  Aika hyvä!  Mutta vieläkin on ongelmia, nimilappuja pitää käännellä näkyviin ja johtojen eri pituudet aikaansaavat ajoittaista putoilua.

Kylmäfuusion jälkeen johtojen standardisointi olisi tärkein sähköopin uudistus!

Missikisat

-  Minä?  Minäkö?

Mutta enhän minä...

Yritä siinä kieltäytyä, kun ainakin kolmekymmentä kaunotarta huutaa kuorossa, että minun pitäisi ruveta etsimään heistä kauneinta.  Kauneutta kyllä riitti, oli prameutta, oli herkkyyttä, oli siroa ja komeaa, eikä pienenpienikään tarkoita samaa kuin ruma, pitää vain osata katsoa.

Kyllä kukkia riittää!  Toki minulla on suosikkini, mutta eivät ne joka tilanteessa voittajia olisi.  Joku on ehkä harvinaisuutensa takia eturivissä, joku sattuu tiettyyn paikkaansa, joku on juuri tietyn vuodenajan kukka, joistakin on sen miljoona muunnelmaa.  Ei, erotuomariksi en rupea!

- Mutta kun sinä tunnet meitä niin hyvin!  Sinähän käyt niin paljon erilaisissa paikoissa, että näet kaikki kilpailijat!  Aloin pehmetä: mieshän toimii kaunotarten kehuilla.

Huuto jatkui ja jatkui.  Sain sentään sanotuksi, että syksymmällä sitten.  Olin muka ovela, olisi vähemmän kilpailijoita.

Tänään tuli tosipaikka sitten eteen, asian varmistamiseksi lillukka tarrasi nilkkaan, enkähän minä halua lillukanvarsiin takertua?  Ilmoittautui hänkin kisaan.  Ja vieressä kielo, silmäruoho, kyläkarhiainen ja pietaryrtti.  Kauempaa kuului kymmeniä lisää, jopa kantarelli polun vieressä tahtoi mukaan.

Olin unohtanut, halunnut aktiivisesti unohtaa, että jotkut ovat vielä kukittuaankin todella kauniita.  Kielo esimerkiksi esitti liekkiä ja huojutteli oransseja marjojaan, kalla ylpeili keltaisella tähkällään.  Haapa ajatteli esitellä punaisia ja keltaisia lehtiään.

Tästä ei selvää tänään tule.  Vaadin hiljaisuutta ja esitin, että ihmisillä on misseyteen joitakin ehtoja. Pitäisi olla sujuva esiintyjä, kantaa tyylillä kaikenlaisia asuja, pitäisi olla kaikin puolin kunnollinen ja edistää joitakin tärkeitä asioita.   Naimatonkin pitäisi olla.   Siitäkös meteli alkoi!

Oliko kukka, jossa oli mehiläinen tai muu öttiäinen käynyt, muka naimaton?  Entä tuulipölytteinen kasvi? Mistä lähtien sieni olisi muka kasvi ollut?  Onko myrkyllinen kielo muka jotenkin edistämässä hyvinvointia?  Ohdakkeessa oli piikkinsä.  Onko kaksineuvoinen kukka mies vai nainen, onko...

Hiivin hiljaa hipsin hipsin ja pääsin Saareksiinmäeltä karkuun.  Ei ollut minussa miestä tuohon työhön.  Ja nyt en sitten mitenkään uskalla lähteä metsään ilman hirvikärpäsanorakkia, on liikuttava incognito.

Keväällä on uusi kukinta, eivätkä uudet versot muista mitään tästä vuodesta.  Onneksi!

Mutta EI on varma.