Metsäläisiä

Small talk?  Suoraan asiaan.  Suomalainen on tunnettu siitä, että asiat tapahtuvat ilman turhia puheita ja kiertelyä ja kaartelua.  Asiaan!  Ja aikataulut pitävät.
Nyt olemme ylpeitä - aikaisemmin se tarkoitti sivistymättömyyttä, mitä se varmaan osittain olikin, sanavarasto kun oli niin niukka, että puhuttiin vain pakosta ja valmiiksi harkittua?

Välskärin kertomuksissa on suomalainen aatelismies mm. Ranskan hovissa. Hänestä saa aika karun ja karhumaisen kuvan.  No eipä täällä tarvinnut peruukkia ja hovimiekkaa, röyhelöhihoja tai pokkurointia.  Kumpi on sivistymätön, hienostelija vai suora?

Jos sanon, tarkoitan mitä sanon.  Sanasta miestä, sarvesta härkää.  Sama niukkuus on myös koskettamisessa: jos saat suomalaiselta mieheltä halauksen, se todella on muuta kuin hutipusu eurooppalaiseen tyyliin.  (Tai sitten olet tehnyt maalin lätkässä!)

"Metsäläinen" pitää rehabilitoida.  Sana on saatava positiiviseksi.
Oikeastaanhan se tarkoittaa metsän keskellä asuvaa, luonnon kanssa yhtä olevaa.
Ja tässä me olemme hyviä!
Pudota suomalainen metsään, eipä hätää.  Alkaa orientoituminen, heitetään marja tai ketunleipä suuhun, tutkitaan maastoa, kasveja, kuunnellaan linnut, ollaan kotonaan.

Vein ystävämme britit, durhamilaisen pariskunnan, syömään mustikoita noin 30 metriä tiestä sivuun.
Jo alkoi pälyily, ties mitä hirmuja piili harjun takana.  Uskaltaako näitä syödä, eikö ole saasteita, kenen marjoja nämä ovat? Tunnetko nämä varmasti, eiväthän ole myrkyllisiä?  Ihan totta, vieressä oli Saimaanrannan lomakylä, mäen takana heti ranta ja lomakylän mökkejä.

Belgiassa opas selitti, että metsät ovat kuninkaan metsiä ja niissä pitää pysyä poluilla, mitään ei saa kerätä.  Monessa muussakin maassa metsä on herrasväen vartioitu alue, jonkinlainen puisto, tarkkaan vartioitu.  Liikaa hoidettu metsä ilman suojapusikkoja on tietysti helppo kulkea, mutta mitä siellä voi havaita paitsi ihmisen sinne sallimaa tai laittamaa?

Luen juuri Asimovia.  Aika paha on tulevaisuudenkuva, jossa ihmiset elävät kuvun alla ja maan alla, ulkomaailmalta täysin suojattuna.  Eräs murhakin ratkeaa sillä, että ihmisen on mahdotonta kulkea avoimessa luonnossa edes muutamaa kilometriä! 

Minun sukupolveni löytää marjat ja sienet, suuri osa on jollain tasolla vielä halonhankkijakin.
Mutta olen huolissani tulevista.  Seuraavalle sukupolvelle luonto on paljon vähemmän kuin minulle, entä heidän lapsilleen.  Monelle metsään meneminen on projekti tai suoritus, metsään ei vain poiketa.
Savannin eläimet tunnetaan, entä lähimetsän?  Kohta ei niitäkään, ellei pelimaailma käytä eläinfiguureja?

(Omat lapseni ovat ihan kelpo metsäläisiä, samoin vaarin pojat.  Vävy on jopa hifistimetsäläinen, selviytyjä!)

Metsä oli osa suomalaisuutta, niin iso osa, että sitä ei pari sukupolvea voi pois raaputtaa.  Kaupungistuminen on kyllä aivan eri asia kuin metsän keskellä, osin metsästä elinkeinonsa saava asuminen.
Metsä elää paitsi konkreettina vielä meissä, myös perinneasioissa, saduissa.  Kun pitää oikein rauhoittua tai päästää irti arjesta, kyllä se metsää vaatii.   On niin luonnollista mennä metsään, että on pitänyt satuihin kehittää kaikenmoiset peikot ja näkit.
Lapsihan menisi muuten metsään leikkimään, hukkumaan rantaan, eksymään. Karhu ja susi ovat oikeasti olleet minimaalinen vaara verrattuna vaikkapa koiriin!

Miltä näyttää aukkohakkuu?  Miltä tuntuisi joku kansallismaisemaamme kuvaava taulu harvesterin kanssa?  Sopisiko Sibeliuksen 4. sinfonian (kuvaa Kolia)  keskelle moottorisahan ääni?
Metsässä ja luonnossa on yhä jotakin pyhää ja loukkaamatonta, johon puuttuminen saa surulliseksi.

Aika pakata sukset?

Tänään on huhtikuu jo hyvässä vauhdissa.  Mutta eilen satoi reilut 15 cm lunta, aamulla oli pikku pakkanen: hiihtokausi on yhä parhaimmillaan!
Tähän aikaan vuodesta lentokentän laidalla tavallisesti on hiihdettävää latua enää noin kolmeen kilometriin, lähes jäistä ja roskaista patjaa luistella.  Mutta nyt on lumihuipun aika, huhtikuussa!
Talvi on ollut loistava, äijä on ollut terve ja nauttinut.

Ja eikös latukone ollut käynyt jo ennen seitsemää.  Niin lähes joka aamu, on ollut valmista uraa ainakin toisessa reunassa valmiina ja kone tulee vastaan ja rouhii toista.  Myös Maasotakoulun lenkki on lähes aina ollut valmis.  Joskus kone tulee liiankin aikaisin, vanha latu olisi kunnossa ja paljon kovempi ja liukkaampi hiihtää kuin uusi.
Latua oli tehty tänään  vain Lentokentän aukealle puolelle ja Maasotakoulun lenkille, ja syykin selvisi: keskimmäinen tunnelinpohja oli pelkkää syvää lätäkköä, vesi meni mononreunojen yli...  Puhkoin omaa uraa metsäpuolella, ja tulipa joku urhea vastaankin.

Jäälle on päässyt, eikä enää latuja olisi siellä tarvinnutkaan, hankikanto tai lumen vähyys vapauttivat menemään minne mieli.  Mutta latuja oli, oli myös luistelutilaa.  Latuja oli paikoin niin monta rinnakkain, että isokin joukko mahtui seurusteluhiihdolle.  Ei todellakaan ole laduntekijän vika, että vesi nousee jään päälle - latumies ajaa kelkalla yhä uudesta kohdasta ja yrittää löytää kuivaa.
Aamulla vesi ei ole ongelma, on olut niin paljon pakkasta öisin.

Tuulee lähes aina.  Kasvihuoneilmiö?  Joka tapauksessa usein joutuu pois laduilta, ne ovat tuppuraa täynnä, kokonaan piilossakin.  Minkä konemies tälle mahtaa.  Ei hän myöskään voi mitään sille, että maataipaleet saarten yli jääladuilla ovat niin vähälumisia, ettei oikeastaan voi hiihtää.  Samoin peltojen mäenlaet, tuuli on raapinut mullan näkyviin.  Eikä kuusen alle juuri lunta ole satanut.  Niinpä olen joutunut liikaakin pyörimään lentokentän ja Maasotakoulun lenkillä, vain pari sataa kilometiä on jäällä päässyt menemään.  Kausi jatkuu?

Parannuksia haluaisin silti, vaikka latumiehet ovatkin ahkeria.  Tahtoisin latukarttoja ja latuviittoja, tietoja välimatkoista ja latujen vaativuudesta.  Edes netissä ei ole ajantasaista karttaa.
Toivoisin myös vähän kesätöitä:  latupohjat pitäisi raivata ja tasoittaa, jotta vähänkin lumen aikaan voisi saada edes sileän pohjan, jos latuun ei lumi riitäkään.  Risu ja varpu, oksa tai käpy eivät juuri ilahduta pohjia pilaamassa.

Latu on tärkeä, ilmainen latukin on osa kansanterveyttä.  Ja hyvin olen osani saanut tästä palvelusta.
Sopii pohtia, kumpi minulle oikeasti olisi tärkeämpää, latu vai ajoissa ja kunnolla tehty katujen auraus!

Hiihdon matematiikkaa

Matematiikka lyseossa ei minulle auennut.  Niin kauan kun puhuttiin aritmetiikasta tai laskennosta, ei mitään ongelmaa ollut, kiitettävää pukkasi, sanalliset tehtävätkin olivat helppoja ja logiikka pelasi.
Mutta alkoi algebra, kun oppi oli lähinnä ulkoa oppimista ilman oikeasti opettamista, alkoivat ongelmat.
Oikeasti matematiikka aukeni vasta Opettajakorkeakoulussa, kun joukko-oppi ja logiikka saivat aikaan matemaattista ajattelua, siis sitä, mitä matematiikka oikeasti on.  Kiitos, Yrjö Yrjönsuuri!
Arvostan suuresti nykyisiä oppikirjantekijöitä: päättely ja arviointi on hyvin vahvasti läsnä.  Ja tärkeämpää kuin tulos on saada prosessi oikeaksi, kyllähän kone laskee, jos tiedät, mitä lasketaan.

Jo hiihtovälineiden valinta on puhdasta matematiikan sovellusta.  Paino on tiedettävä, jotta suksi olisi sopivan jäykkä jousi, suksen pituuden on kuitenkin oltava suhteessa omaan pituuteesi ja jopa on otettava huomioon, kuinka pitkä suksi sujuvasti mahtuu kurveissa kulkemaan latu-urassa.  Sauva taas on suhteessa paitsi pituuteesi myös taitoihisi ja kuntoosi, esimerkiksi pitkä luistelusauva vaatii (ja antaa) isommat tehot.  Jopa kengät valitaan logiikalla: en todellakaan odota kelien olevan aina pikkupakkasella, on joskus saatava lisäsukka mukaan, toisaalta ilman on oltava sopiva kuitenkin.  Käsineet ovat useimmiten liian ohuet hiihtelyyn, tehty vain hiihtoon, pitäisi saada sopivat joka keleille - yli 20:n asteen pakkanen vaatiikin lapasen rukkasen sisään.  Tekniset alusasut, kaikki pukeutumiskerrokset: monetko erilaiset kamppeet pitääkään olla?   Sää ei yksin määrää, joskus, esimerkiksi lasten kanssa tai retkellä on enemmän ja erilaista päällä.
Korvat keestävät - vankka kokemusperäinen tieto on - 14 astetta pakkasta, jos ei pahasti tuule.  Siis on oltava kypärähuppukin ja paksukin pipo tällaisena talvena.
Looginen lopputulos on, että hiihtoniilon vaatteet eivät seuraa muotia vaan tarvetta ja ... ööö ... sitä, miten paljon erilaisia rytkyjä siellä täällä se vaimokulta tänä vuonna kestää katsella.
Hintaakin on harkittava: hyvää ei juuri saa halvalla ja hiihto ei ole miellyttävää huonosti toimivilla välineillä.  Onko kompromisseja?

Matkan mittaaminen on koukuttavaa.  Joskus kone hoitaa, mutta kun se virta kännykässä on kortilla ja puhelin pimenee pakkasessa.  Siis laskentoa.  Lentokentän ympäri on 7,7 km ja Maasotakoulun latu (Aliupseerikoulun latu, Päällystöopiston latu, Opiston latu) 2,4 km, yhteensä siis...  Ai niin, onhan siinä 90 metriä yhteyslatuakin lenkiltä toiselle.  Jos hiihdän tänään molemmat lenkit, se tekee yhteensä...  Ja kilometrit tiedetään tarkkaan, nyt on 939 tältä kaudelta.

Matematiikka sisältää epäluulon ja kateuden lajikumppaneita kohtaan.  Tuokin ukko oikaisi, meni länsipäästä Maasotakoulun lenkille ja jättää siis hiihtämättä noin 300 metriä isoa kiekkaa ja toiset 300 opiston latua.  Ja varmaan se merkitsee päiväkirjaansa kympin, ainakin!
On muutenkin omituista, että kuntoilijat etsivät oikoreittejä, esimerkiksi Mäntylässä joka vuosi oikaistaan radan yli.  Onko siis tarkoitus päästä nopeasti perille vai hankkia kuntoa.

Silloin kun olin riittävän nuori, oli tärkeää kestää kyydissä ja olla julkisesti kunnossa.  Piti laskea,  montako ohitin ja moniko minut ohitti, ja suhde oli saatava positiiviseksi.  Sitten, kun siirryin enemmän perinteistä hiihtämään, armahdin itseäni, luistelijoita ei ohittajiksi lasketa!
Tuottaa suurta riemua ohittaa aloitteleva luisteluhiihtäjä kevyellä vuorotahdilla!  Ope minussa itkee, tekisi mieli pysähtyä, neuvoa, kun näkee, kuinka jalka ei koskaan oikene , kuinka hakataan suksen kanteilla, kuinka liuku loppuu kesken.

Jopa parkkipaikka on matematiikkaa!  Kun on tämmöinen hiihtäjän supertalvi, autoja on usein hirmuisesti, siis kuinka monta tänään?  On arvioitava, mikä väli on riittävän tilava, että mahtuu  peruuttamaan poiskin, arvioitava, missä kohtaa taakse pysäköidyt autot ovat riittävän kaukana, ettei tarvitse vekslata.  Paitsi parkkipaikka, itse latukin tietysti kertoo, onko hiihtäjiä paljon.  Hiihtoloman loppulauantaina noin klo 2 tuli vastaan viimeisellä kilometrillä 48 ihmistä, se on jotakin se.  Ja vaikka ketään ei missään näkyisi, aina on tarkistettava  (!) , moniko on aamuladulle ehtinyt ennen minua, esimerkiki sauvan jäljistä tai ladun kiillosta.  Harvoin on kukaan.
Ja sitten se logiikka alkaakin: katse kangassuikaleeseen lentokentän aidan kulmatolpan päässä.
Se määrää, kumpaan suuntaan kierros lähtee.  Aukealla puolella ei vastatuulta, kiitos!  Usein liehuva suikale kylläkin valehtelee, silloin avuksi tulevat esimerkiksi UPM (kaukas) ja lämpökeskukset  savuineen, kauppojen liput.

Onko hyvä luisto?  Keskinkertaisella kelillä tietty tolppien väli vaatii 16 potkua, oikein hyvällä riittää 14 .  Kyllä, tyyli on standardi, aina sama siinä kohdassa.  On myös joskus repäistävä ja otettava aikaa, mikä mies se on, joka ei tänäkin vuonna pääse kahta kierrosta tunnissa?

Eläkeläinenkin on joskus kellon vanki.  On osattava arvioida ja laskea, kelin ja kunnon mukaan, paljonko urakaksi ottaa, jotta ehtisi yhteiselle aamupalalle tai vaikkapa suihkuun ennen sovittua tapaamista.  Aika hyvin on arviointi osunut, paitsi esimerkiksi silloin, kun hankiainen on kantanut tosi kauas, mutta puolen päivän aikaan on alkanut humpsahtelu ja kotiin on piiiitkä matka.

Tällainen talvi! Milloin seuraava?  Nyt olisi hiihdon jumalilla etsikkoaikansa!
Kohta käy noin...

Kuka käski?

Jytisevä pakkanen.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään.  Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille.  Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee.  Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli.  Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!

Jotenkin tuntuu tutulta.  On - 23 ja koillisesta tuulee.  Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja.  Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan.  Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!

Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin.  Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä.  Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.

Lentokentän laitaan siis.  On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä.  No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on.  Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään.  Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa.  Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla  jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.

Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla.  Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa.  Liikkeelle!

Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä.  Tuuli on jo monta päivää jatkunut...  Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti.  Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta.  Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti.  Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon.  Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?

Ensimmäinen tunneli on helppo.  Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee.  Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle.  Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä.  Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat.  Hei, missä latukone on tänään?  Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole.  (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)

Toinen tunneli.  Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin.  Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla.  Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä.  Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen.  Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla.  Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä.  Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.

Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin.  Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä.  Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja.  Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä.  Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.

Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle.  Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä.  Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie.  Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.

Nyt alkaa tuulla.  Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä.  Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.

Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille.  Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä.  Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta.  Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa.  Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä.  Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.

Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen.  Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle.  Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle.  Kyllä piisaa roskaa!  Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin.  (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä  oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä.  Nyt oli lääniä!

Takaisin kentän laitaan.  Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä.  Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan  karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit.  Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen.  Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...

Aurinko nousi jo ennen seitsemää.  Huikeaa!  Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu!  Lisäksi pääsee jäälle.  Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.

Ongelma

Vihdoinkin lunta!
Ihanaa, valkoista, pehmeää pakkaslunta oli satanut valaisemaan joulukuista pimeyttä.
Oli pakko pistää nenä ulos jo ennen aamiaista, siis jopa ennen kahvia.
Jo oli kissa juossut pihalla.  Aina sekin samasta kohdata tulee naapurin pihalta, luuhaa samat nurkat, menee portaiden ali, aitan viertä.  Lintulautaa on myös kytättävä, nam.  Johan siinä nytkin puikahtelee tinttejä tasaiseen tahtiin, aamupimeässä.
Isompia lintuja on mennyt pitkin askelin, tutkinut.  Myös kaverieni ”Teputtajien” jäljet ovat pihassa, on pyöritty lintulaudan alla, ympyrää on laajennettu, eihän sitä tiedä, vaikka evästä olisi toisessa kohdassa tänään?
Teputtajat ovat opportunistinen pulupari, joka ei paukukaan karkuun, kun Markku pihassa puuhastelee.  Toinen on helppo tunnistaa, siivissä on kivasti valkeaa ja otsassa on vaalea läiskä, toinen on - niin, pulunharmaa.  Kun ei pölähdä aina karkuun, saa evästä.  Nämä kaksi syövät rauhassa aivan vieressä, kengän päältä, hyvänä päivänä jopa kädestä ja muu parvi, ne tavikset, höntimmät, katsovat kateellisina antennilta.  Mitäs eivät tule alas, syömään, ei Markku ole pienelle paha.  Kysyköön vaikka Kurrelta, joka myös käy säännöllisesti evästä hakemassa minusta riippumatta.

Lintulaudalle pulu ei oikein mahdu, eikä ruoka oikeastaan ole puluille tai variksille, naakoille, harakoillekaan tarkoitettu.  Mutta varsinkin harakka osaa pelin, laskutelineet edellä päin lintulautaa, lauta kiikkumaan ja kas, joku parvesta saa varissutta herkkua lintulaudan alla.  Ja kun Teputtaja kerran on kaveri, jopa niin, että kun kesällä istuin pihakeinussa, he tulivat keinun orsille seurustelemaan, annan heille kourallisen päivässä lintulaudan alle maahan.  Ei, siihen siemenet ja pähkinät eivät jää, jos maahan ruokkii, on oltava varma, että syöjät ovat heti paikalla, tai tulee kutsumattomia vieraitakin.

Ja eikö vain tuossa olekin aivan vääriä jälkiä!  Lintulaudan alle on tullut ruokavieras, joka ei ole tervetullut.  Rotan jäljet tulevat aitan alta, seuraan niitä edelleen kompostorin taitse kadulle.

Tämän aamun jälkeen useamman kerran näkyy rotan jälkiä, vieras on oppinut tähän ruokapöytään.  Ja pari kertaa näemmekin rosmon, mutta aina se ehtii aitan alle karkuun.  Tuosta on päästävä!

Ilmakivääri olisi kätevä, mutta laiton tapa.  Sitä paitsi en ajatellut viettää öitä kyttäämässä, valvoa rotan takia.  Myrkky ei käy, kissakin voisi saada annoksen.  Orava tuskin myrkkyyn koskisi, jos sen laittaa aitan alle, orava kun ei koloja piilokseen etsi.  Mutta tintit? Siis loukku?
Mistä loukkuja saa?

Marketissa tiesin osaston, jossa oli puutarhatavaraa, muurahaismyrkkyjä, hyttysmyrkkyjä.  Ja kas vain, olihan siellä hiirenloukkujakin, mutta kovin olivat he pieniä ja hentoja ”kissakokoiselle” rotalle.
Kahtakin merkkiä myrkkyä melkein houkutti ostamaan.  Otin Ratax-paketin jopa käteen lukeakseni selosteen.  Hyvä kun otin, paketin takana oli kuin olikin kokoelman helmi, oikein jysky rotanloukku, ihan irrallaan, ilman hintalappuja tai pakkausta, mistä tietenkin kassalla meni aikaa koodeja ja hintaa selviessä.

Nyt oli loukku.  Oli myös tutkittava, kuinka loukku viritetään, pakkausta ja ohjeita ei ollut.  Aikani pähkäilin ja tutkin ja sainkin loukun vireeseen.  Toimisiko se - pitää kokeilla.  Jousi oli niin jäykkä, että iskuvoima olisi hirmuinen, lisäksi reuna oli hammastettu niin, että kitumaan ei rotta jäisi.  Ja niin
urhea metsästäjämme loukkua oikeasti kunnioittaen varovasti painoi lyijykynän tylsällä päällä syöttialustaa.  Rämps!  Loukku oli samassa puoli metriä eri paikassa, kynä oli poikki ja toinen pää lentänyt seinään.  Oli siinä voimaa, kyllä se toimii!
Ja ihan varmasti tätä ei lasten saataville jätetä, voima riittä varmasti sormen katkaisuun.

Mitä syötiksi?  Pähkinöitä tai auringonkukan siemeniä en voi laittaa, sillä niitä saattaisi haluta jokin muukin kuin rotta.  Onneksi oli todella voimakasaromista, kovaa juustoa: rotta on tunnetusti ovela, eikä koske kenties viikkoihin syöttiin, juusto kestäisi "hyvänä" kauankin kylmässä.  Siis juustoa syöttialustan kynteen kiinni, loukku va-ro-vas-ti vireeseen ja pihalle.

Mihin loukku?  Lintulaudan alla saisin varmasti saalista, mutta en rottaa.  Aitan, viime keväänä rakennetun vajan alle?   Mutta on juuri niin matala rako, että piti oikein arvella, mahtuuko loukku laukeamaan, sanka kun vaatii ylöspäin yli 10 cm tilaa laueta   Ja taas piti laukaista vehje, tikulla tällä kertaa, ja mitata tarvittava tila, virittää loukku uudestaan ja asetella vajan alle, mahtuu noin kahden millin varalla.

Pari päivää meni, ei mitään.  Mutta eräänä päivänä loukku oli lauennut.  Ei verta, ei jälkiä, syötti yhä koskematta.  Oliko rotta,  Rotta ollut ovela ja selvinnyt, oliko se saanut kuonolleen?
Nakki vireeseen ja odotus jatkui.  Meni joulu, meni uusi vuosi.  Juusto alkoi olla jo aika mielenkiintoisen värinen.  Joka päivä ei edes muistanut vajan alle kurkistaa.  Mutta eilen taas muistin,  12. tammikuuta, ja kas, loukku häämötti kaukana käden ulottumattomissa, niin kaukana, että ei nähnyt edes, oliko siinä saalista. Syötti oli irrallaan vajan edessä.  Olin hiihtämästä tulossa, oli suksisauva kädessä valmiina ja niin vedin loukun pois rakennuksen alta.  Mukana seurasi jäykkänä poikana todella komea, kiiltäväkarvainen, pulska rotta.

En todellakaan voi sanoa rottaa iljettäväksi, se on kaunis eläin.  Eikä todellakaan ole rotan syy vaan ansio, että se osaa hyödyntää ihmisen tarjoamat mahdollisuudet, se on vielä parempi opportunisti kuin Teputtajapulu.  Kulttuurieläin jos mikä! Muta kun rottapari saattaa saada jopa 40 poikasta saman vuoden aikana ja kun asenteissani on mustaa surmaa myöten kaikkea mukana, rotta sai mennä.

Uljas trapperimme ryntäsi sisälle kehumaan, ja eikös vaimokultakin tullut ihailemaan saalista.  Asianmukaisesti saalis valokuvattiin.

Ja sitten seurasivat kunniattomat hautajaiset, kompostori kutsui...

Kertoimia?

Pisa.  Ainoa sana, jota porvaripoliitikko koulutuksessa kunnioittaa, vähän pelkääkin.  Monesko Suomi on - meneekö maailman parhaan koulun maine?

Pisa.  Lupa huonontaa, halpuuttaa koulutusta.  Kun kerran olemme tällä kurjistamisella yhä näin hyviä, voimme supistaa, kurjistaa, yhdistää, leikata vielä lisää. Siis  ... ööö .... kehittää. Miksi ei muka keskiarvo riittäisi?

Pisa.  Lupa syyllistää tuloksen tekijät yhä tuottamattomiksi loistyön tekijöiksi.  Maailman paras koulu ei ole tuottavuutta, ei sitä ainakaan palkita saa eikä kunniaa antaa ainakaan työn tehneille.

Pisa.  Kehityksen, edistyksenkin jarru.  Meillä on nyt hyvin, jos emme tee mitään, meillä on aina hyvä koulu!

Mitä on Pisa-tutkimus?  Kyllä se mittaa valmiuksia, taitoja ja kykyjä lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä.  Sen sijaan sillä ei missään nimessä voi mitata maiden paremmuutta.
Kova väite, mutta jo se, että ottaisiin huomioon vertailuissa kaikki panostukset ja suhteutettaisiin ne tuloksiin, muuttaisi luultavasti järjestystä. 

Pitäisi olla taso 1 ns. keskiarvolle monessa - tähän en etsi kaikkia - tulokseen vaikuttavassa tekijässä.  Siitä poiketessa kerroin olisi joko yli tai alle yhden.
Kuinka pitkä on koulumatka?  Ovatko tilat asianmukaiset ja toimivat?  Onko sisäilmaongelmia?  Ovatko opetusvälineet ajanmukaiset ja toimivat?  Onko riittävästi opetusmateriaaleja ja koulutarvikkeita? Vastaako opetussuunnitelma vaatimuksia?  Kuinka iso on luokkakoko? Mikä on opettajien koulutustaso ja pätevyysvaatimukset?  Onko erityisopetus ajan tasalla ja riittävää?  Raha/oppilas?

Todella isoja kertoimia saisi esimerkiksi tyypillinen kehitysmaakoulu, olen itsekin vieraillut esimerkiksi puun alla - sadeaikana ei siis ollut koulua.  Myöskään omakielinen opetus ei todellakaan ole itsestään selvyys.  Koulumatka saattaa kävellen viedä useita tunteja ja kotona odottavat muut kuin koulutyöt, vaikkapa maanviljelys, myllytys, paimenen työ, kotityöt, vedenhaku, puunhaku...

On myös paljon yleisiä yhteiskunnallisia asioita, jotka tietenkin heijastuvat koulumenestykseen, vaikkapa vanhempien osallisuus, kotitehtäviin käytetty aika, koulua tukevat harrastukset, kouluruokailu, asenne kouluun.  Mitä vapaa-aikana lapsen työksi laitetaan, vaikuttaa myös.
Yhtenäiskulttuurissa on toki paljon helpompaa saavuttaa hyvät tulokset.

Ikävin asia on tietenkin, että on sota tai sisällissota.  Hanki siinä sitten koulutusta.

Siis: jos suomalainen lapsi saa testistä esimerkiksi 40 pistettä se ei olisi edes puolta vaikkapa nigeriläisen lapsen 40 pisteestä.  (mahtaako Niger olla mukanakaan Pisa.tutkimuksissa...)

Niin että eri aikojen sannit ja muut kouluvaltiaat, lopettakaa puhe koulun kehittämisestä, kun kyse on alasajosta.  Uskokaa edes omia tutkijoitanne, ja kun pedagogiikka on teille vain pedakomiikkaa, uskokaa vaikka talousviisaita: kouluun sijoitettu prosentti lisää lisää tuottavuutta yli kaksi prosenttia.
Tuhoaja älköön ylpeilkö koululla.  Minä saan omastani olla ylpeäkin, olin aika kauan mukana, mutta ei se koulu toki saa paikoilleen museoitua.

Minut saa kyllä aikanaan laittaa vitriiniin Kesämäen koulun tiloihin.  Tekstiksi vaikka: Hän uskoi koulutukseen

Kuva on Eurooppa-koulusta Luxista.  Siellä on Ope!

Talven tullen

 Kaupunki vapautuu vastuusta tällaisella kyltillä?  Kaupungin rajalle vosi laittaa tällaisen, aluetta koskevana?  Mahtava säästö! (Kuva on Trieristä Saksassa, mutta Lappeenrannassa näitä on monella kevyenliikenteen väylällä ja portaissa.)


Joskus tuntuu, että tällainen ohje on todella käytössä...

YLEISOHJE
     
Älä milloinkaan, vahingossakaan, hoida tiestöä ja jalkakäytäviä ennen kuin on pakko.
Liikenneturvallisuus paranee, kun ajonopeudet pienenevät, kaikkialle ei pääse, jalankulku hidastuu ja pyöräily loppuu kokonaan.  Kuntovaikutus on myös huomattava esimerkiksi lastenvaunuja umpihangessa kiskoessa tai pyörää kantaessa.

AURAUSOHJEET

1.  Odota!
     A) Kevät tulee aikanaan
     B) Kyllä mottiin jätetyt soittavat, ei tarvitse kallista aurauspäivystystä
     C) Aurausmöykyt ovat suurempia ja painavampia ja valli korkeampi ja raskaampi kolata.          Huomattava kuntotekijä!  Erityisen älykästä on odottaa nuoskan jälkeistä pakastumista, auraus kuluttaa enemmän kalustoa (työllistää korjaamoa), on hitaampaa (siis näyttää ahkerammalta) ja irtoavat paakut vielä suurempia poiskolattavia.
     D) Urainen ja epätasainen tie opettaa ajamaan.  Kun ei urista pääse väistämään edes vastaantulijaa tai ohittamaan, ajonopeudet pysyvät turvallisina.  Rikkoontuvat auton pohja, pakoputket, akselisto ovat huomattava työllistäjä

2.  Jos kuitenkin auraat
   A) Käytä suurinta mahdollista kalustoa ja isoja nopeuksia. Seinälaattojen, reunakivien, sähkökeskusten korjaus työllistää.  Tonteille saadan lisämaata irtoavasta maa-aineksesta.  Ihmiset .joutuvat kuntoilemaan ketterinä syrjään kadulle, pihoihin, vallien päälle.
   B) Valitse paikkaan sopiva kalusto!  Kun auraat jäistä kevyen liikenteen väylää, käytä karkeahampaista auraa.  Irtoava hile jää uriin, nastakenkäkään ei pure, kun hile liikkuu: taspainoaisti on tärkeä ylläpitää.
   C). Auraa jatkuvasti samoja katuja, vaikka ne olisivat jo kokonaan paljaita.  Jätä samat kadut aina auraamatta ainakin seuraavaan lumisateeseen asti.
   D) Muista jättää valtavat aurausvallit poikkikatujen tukkeeksi.  Riittää, kun läpiajokatu aurataan, kyllä se, jonka on pakko kulkea, kolaa.  Varsinkin muista tukkia aurausvallilla pihaliittymät, parasta olisi tehdä tämä sellaisena aikana, jolloin ihmiset ovat poissa kotoa, jotta valli ehtii jämähtää kunnolla ja kotiin tullessa auto on jätettävä kadulle liikennettä hillitsemään, kunnes valli on kolattu.
   E) Jos lunta tulee paljon, älä poista kapeiden katujen reunavalleja.  Turvallisuus lisääntyy ohitusten ja kohtaamisten loppuessa.  Jos pelastuslaitoksen autot eivät mahdu risteyksissä kääntymään, ihmiset oppivat elämään terveemmin, varomaan tulta ja onnettomuuksia paremmin.

3.  Hiekoitus
Yleisohjeen mukaan, älä hiekoita.  Jos kuitenkin on pakko
   A) Hiekoita juuri sataneeseen lumeen tai loskaan auraanatta.   Hiekanjyvät eivät kulje jaloissa tai renkaissa pois.
   B) Käytä särmikästä ja raekooltaan sopivaa mursketta, jotta se tarttuisi kengänpohjiin ja kulkeutuisi sisälle, siivous on hyötyliikuntaa.
   C) Erityisen tärkeää on hiekoittaa kevyen liikenteen väylä koko leveydeltä. Pulkka tai kelkka eivät anna samaa kuntovaikutusta kuin kävely ja lapsen tai taakan kantaminen.
   D) Tärkeää on erityisesti hiekoittaa kohdat, joissa latu tai kuntopolku ylittää tai alittaa ajoradan.  On varmistettava, että aurauslumi hiekkoineen ja suoloineen lentää ladulle , samoin hiihtotunneli on hiekoitettava koko leveydeltään.  On tärkeää, että sukset kyykitään pois jaloista ja kannetaan liikunnan monipuolistamiseksi.
   E) Hiekoita vain aina samoja kohtia yhä uudelleen.  Älä tuhlaa hiekkaa laitakaupungille!  Yhteiskuntarakenne tiivistyy, kun harmistuneet maalaiset asettuvat keskustaan.
   F) Risteyksiin ei tule hiekkaa tuhlata.  Tien tukkiva rekka hidastaa liikenteen turvalliseksi.
   (G) Hiekkaa ei tule keväällä nopeasti poistaa.  Mopoilijat ja polkupyöräilijät oppivat jarruttamaan ja kääntymään turvallisemmin eli hitaammin, rullaluistelijat eivät voi liikkua sotkemassa liikennettä.  Astmaatikot eivät voi pölyn takia liikkua ja lisätä ruuhkaa.)