Jytisevä pakkanen.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään. Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille. Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee. Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli. Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!
Jotenkin tuntuu tutulta. On - 23 ja koillisesta tuulee. Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja. Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan. Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!
Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin. Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä. Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.
Lentokentän laitaan siis. On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä. No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on. Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään. Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa. Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.
Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla. Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa. Liikkeelle!
Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä. Tuuli on jo monta päivää jatkunut... Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti. Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta. Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti. Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon. Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?
Ensimmäinen tunneli on helppo. Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee. Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle. Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä. Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat. Hei, missä latukone on tänään? Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole. (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)
Toinen tunneli. Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin. Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla. Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä. Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen. Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla. Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä. Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.
Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin. Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä. Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja. Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä. Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.
Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle. Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä. Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie. Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.
Nyt alkaa tuulla. Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä. Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.
Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille. Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä. Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta. Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa. Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä. Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.
Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen. Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle. Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle. Kyllä piisaa roskaa! Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin. (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä. Nyt oli lääniä!
Takaisin kentän laitaan. Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä. Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit. Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen. Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...
Aurinko nousi jo ennen seitsemää. Huikeaa! Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu! Lisäksi pääsee jäälle. Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään. Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille. Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee. Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli. Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!
Jotenkin tuntuu tutulta. On - 23 ja koillisesta tuulee. Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja. Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan. Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!
Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin. Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä. Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.
Lentokentän laitaan siis. On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä. No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on. Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään. Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa. Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.
Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla. Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa. Liikkeelle!
Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä. Tuuli on jo monta päivää jatkunut... Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti. Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta. Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti. Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon. Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?
Ensimmäinen tunneli on helppo. Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee. Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle. Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä. Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat. Hei, missä latukone on tänään? Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole. (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)
Toinen tunneli. Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin. Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla. Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä. Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen. Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla. Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä. Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.
Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin. Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä. Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja. Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä. Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.
Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle. Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä. Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie. Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.
Nyt alkaa tuulla. Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä. Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.
Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille. Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä. Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta. Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa. Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä. Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.
Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen. Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle. Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle. Kyllä piisaa roskaa! Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin. (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä. Nyt oli lääniä!
Takaisin kentän laitaan. Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä. Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit. Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen. Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...
Aurinko nousi jo ennen seitsemää. Huikeaa! Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu! Lisäksi pääsee jäälle. Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti