Vetonauloja Lappeenrantaan

Turismi!  Sillä raha lohkeaisi.  Saimaa ei yksin riitä, tarvitaan jotakin houkuttelevaa, jotakin omaleimaista.
Siis parrat pärisemään, lyötiin  viisaat päät yhteen, raavittiin päätä.  Laadittiin aivoriihi.

Keksittiin!  Järjestetään satamatorilla vuosittainen festivaali, kutsutaan koolle omituisten otusten kerho.  Näitähän meillä eteläkarjalaisissa riittää!  Ideana olisi kilpailu: isosta joukosta karsittaisiin se kaikkein parhaiten Lappeenrantaa edustava, kuin Mr. Lappeenranta ikään!

Tuumasta (inch) toimeen.
Kilpailu aloitettiin mittaamalla pulssi, sillä pitäähän olla rytmiä veressä.

Heti alkuun oli vaikeuksia, kun lavalle pyrki ilmiselviä eläimiä.  Joku mies oli naisyleisön mielestä ihan sika.  Kaupungin liikennesuunnittelusta oli lähdetty oikein joukolla kokeilemaan, olisiko virkamiehestä edustamaan Lappeenrantaa, säästyisi pitkä penni ja liikennekin sujuisi paremmin, kun pojat olisivat muissa töissä.  Heiltä kuitenkin laitettiin paikalle aasi ja pöllö, jotka oli heti eläiminä hylättävä.
Torikauppias lavan läheltä innostui ilmottautumaan mukaan kisaan, mutta kun hän oli aika kettu, ei häntäkään kelpuutettu.  

Kilpailijat lavalle siis!  Oli vaikea työ saada kaikkia liikkeelle, useat piti taluttaa tai peräti kantaa estradille.  Eräs teki kaiken takaperin. Yhdellä oli silmät selällään, toisella oli nappisilmät, eikä hän nähnyt mitään, ei myöskään orvokkisilmäinen.  Kauriinsilmäinen oli yleisön suosikki, varsinkin kun hän rehdisti talutti lavalle silmät tapillaan olevaa.  Yksi tuli silmät leimuten ja hänet aseteltiin vähän syrjään muista ja kauas puurakenteista palovaaran takia.

Taluttaa piti paikalle myöskin parkettien partaveitsi, koska hänellä oli kaksi vasenta jalkaa.  Suuria vaikeuksia oli osua lavalle rasvatulla salamalla, kun taas se, jolla oli pää kolmantena jalkana, koki vaikeuksia lavan portaita noustessaan.  Mutta oli sellaisiakin kilpailijoita, jotka eivät kerta kaikkiaan tienneet minne mennä: oli täysin päätön, yhdellä oli päänä kaali, yksi oli koko ajan suuna päänä.
Pässinpääkin pyrki kilpailuun, melkein ehti jo lavallekin, mutta todettiin eläimeksi.  Puupää sen sijaan kelpasi, tyypillisenä lappeenrantalaisena.
Lemiltä saapuneella kilpailijalla ei myöskään ollut päätä, sillä lemiläisethän tekevät kivinavetatkin omasta päästään.
Kusipää kunnallispoliitikko pyrki lavalle, mutta ohjattiin vessan kautta.   Eturivin yleisö kavahti vähän taaksepäin äkillisen sadekuron takia, kun lavalle kiipesi mies pilvi otsalla.

Yksi valitti tunnottomuutta jalassaan, oli vähän kaatunut pyörällä.  Mutta se oli vain puujalka ja tämä kilpailija keksikin kertoa puujalkavitsejä.  Kieli vyön alla tullut tarvitsi myös apua portaissa, onneksi hän sattui olemaan kiinni erään miehen välikädessä.  Tämä luuli sijoittuvansa hyvinkin, sillä hänellä oli myös peukalo keskellä kämmentä ja jopa nakkisormet!

Lavalle kipusi myös kaksi nenävammaista.  Toisella oli nenä pitkänä, ja hän urputti koko ajan, että oikeastaan hän ei ymmärrä, miksi pitäisi olla erikoinen menestyäkseen.  Toinen oli ihan hiljaa, hänellä kun oli nenä niskassa eilisen nakkarijonokahinan jäljiltä.
Yhdellä oli suu messingillä, mutta hän ei juuri menestystä odottanut, sillä kaupunkihan on täynnä torvia.

No päästiin sitten esittelemään kilpailijoita.  Mutta joillekin piti löytää tulkki.  Yksi kun puhui täyttä hepreaa, toisella oli kieli solmussa.  Ja yhdeltä haastattelija joutui kyselemään selän takana, hänelä kun oli koko ajan suu selällään.   Ja yhdellä poliitikolla oli kuin olikin kaksihaarainen kieli.
Haastattelija joutui istumaan lavalle, kun yksi kilpailija oli niin alhaalla ja nauroi maha kippurassa.  Totta kai nauroi: toinen kilpailija heilui lapion kanssa lavan edessä, hänellä oli monttu auki.

Kesken kaiken tarvittiin lääkärin apua, sillä oli kiireellisesti pelastettava mies, jolla oli hattu päässä, sukka ja kenkä jalassa.

Viimeisenä lavalle saapasteli karjalainen mies käet taskussa.  Mutta hän joutui luopumaan kisasta, kun käet iloisesti kukkuen lensivät tiehensä.

Oli yleisöäänestys, oli raadin pisteet.  Tuloksia odotellessa itse pyrkyripuolueen  paikallinen puheenjohtaja, valtuuston napamies  näki tilaisuutensa tulleen ja nousi lavalle pitämään puheen aiheena sote.

Ja silloin niin yleisön kuin raadinkin silmät avautuivat.  Meillä on salillinen jo valmiiksi valittuja friikkejä, kaupunginvaltuusto.

Ja markkinamiehet pantiin asialle.

Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää

Aamulenkki, ihan tavallinen hiukan yli seitsemän kilometrin rauhallinen kävely.  Rantaa, metsikköä, puistoa.  Ja aistit valppaina. Silti aikaa ajatella.
Mutta kun on aina oikeassa, kun kerran kirjoittelee blogia, on muutakin ihmettelemistä kuin luonto.
Ihminen, ihmeistä suurin, tekee ja jättää tekemättä.

On helpompi laittaa varoitusmerkki kuin korjata tiepohja.  Vastuun siirto autoilijalle on tärkeää, tärkeämpää kuin tien kunto.  Samaa vastuunsiirtoa, nyt jalankulkijalle, on laittaa talveksi kyltti ”Ei talvikunnossapitoa”.  Nopeusrajoitus on myös kätevä.

Simolantiellä on kaivauduttu tien ali, pyörätien suuntaisesti ja pihoihin.  Ajotie on saatu nopeasti käyttöön, tottahan sen nopeimman on aina nopeimmin päästävä.  Ja sitten pelit seis: jossakin on varmaan tärkeämpi työmaa kuin putkien piilotus (kaukolämpö?).
Siis työmaa seisoo, ei liiku kone, ei aherra työmies.  Mutta komeasti on pyörätie aidattu ja tolpitettu suljetuksi, kevyt liikenne pakotetaan kahdesti ylittämään kaupungin pääsisääntuloväylä, vaikka täysin turvallisesti voisi kulkea hyvin aidatun ja suojatun montun viertäkin - ja kuljen, niin jalan kuin pyörälläkin.  Laiskuuttaanko on jätetty aidat aukaisematta, vaikka työmaa seisoo.  Vai unohtuiko?

Viikonloppu tai peräti loma.  Ei ketään missään töissä, ei liiku koneita työmaalla.  Usein on jopa väliaikainen hyvä tienpinta laskettu.  Ja sama kolmenkympin, viidenkympin rajoitus tönöttää tukkeenamme kuin arkenakin, työmaa-aikana
Kuka sitä noudattaa? (Minä). Kilometrikaupalla jyrräät menemään, jono kasvaa, taitavammat ja joustavammat hermostuvat takana ja ennakoivat rajoituksen päättymisen jo kilometrejä ennen sen loppuista.  Varsinkin mopomies joutuu koville: luulisi, että kun on kolmenkympin rajoitus, moposta ei olisi ihan pakko ohi päästä täysin tilasta ja paikasta riippumatta, vaikka mopo menisikin siinä vain vähän ylinopeutta.  Unohdus?  Tahallinen kiusanteko? Tarkoitus opettaa, että lakeja ei tarvitse noudattaakaan, jos ne eivät juuri minulle sovi?  Liikenne tuntuu muutenkin olevan se paikka, jossa ihminen itse saa päättää, mitä noudattaa ja mitä ei - kunnes kolahtaa, ja silloinkin on aina se toinen osapuoli väärässä, joustamaton ja taitamaton?

Tie korjataan, tulee keskikoroke, siirretään kevyt liikenne omalle väylälleen.  Avarretaan risteykset ja tehdään kunnon liittymät poistumis- ja kiihdytyskaistoineen.  Kelpaa posottaa.  Mutta mitä tapahtuukaan?  Nopeusrajoitusta lasketaan, vaikka kaikki muuttui turvallisemmaksi.  Taas opetetaan autoilijaa, että saa itse päättää, noudattaako rajoitusta vai onko joustava.  Huippuesimerkki tästä on Mikkelissä Vatilasta suunnilleen ABC:n kohdille, järki ei sano syytä seitsemäänkymppiin.  (Minun filosofiani mukaan minun ei tarvitse tietääkään syytä, merkin asettaja on asian tutkinut.)

Nopeusrajoitus ei siis koske kaikkia?  Erityisen selvää on, että todella raskas liikenne ajaa aina rajoittimen sallimaa pientä ylinopeutta ja siis hankaloittaa ohituksia ja tunkee peräkonttiin kahdeksankympin tiellä.  Ei ole yksi kerta, kun olen Mikkelintien satasen alueella ohittanut rekan, joka sitten taas ilmestyy peräkonttiin kahdeksankympin alueella, jopa ohittaa.  Ja kohta taas on ohituskaista ja rallatan ohi.

Uusi pikkuongelma ovat vaihtuvat rajoitukset.  Kun on ihan pikkuinen kohta, jossa rajoitus olisi tarpeen, koko kahden risteyksen väli on merkin mukaan ajettava joskus hyvinkin hitaasti.  Ja se väli voi olla pitkä, esimerkiksi Toivakasta Kanavuoreen asti olen joskus jyrryyttänyt viittäkymppiä, kun ei loppumerkkiä missään ollut.

Sallittu mopoille.  Onneksi ei "Pakollinen mopoille".  Todennäköinen logiikka merkeissä on, että jalankulkuliikenne on harvaa ja väylä on riittävän tilava.  Mutta käytäntö?  Kiusanteko tuntuu joskus merkin/merkittömyyden perusteelta.  Esimerkiksi Kesämäenkadun päästä lähtee noin 30-metrinen kevyen liikenteen väylä, avara, hyväpintainen, vähän kävelty kohti Mattilaa.  Mutta ei: mopomies kiertää Lentokentäntielle ja risteykseen kivasti puolisen kilometriä päästäkseen siihen 30 :n metrin päähän.  UPM:n kiertävällä tiellä saa ajaa pyörätiellä, mutta lähdepä kohti Vehkataipaletta, Luukkaansalmen sillalle päin, saat mennä kadulle ja kiertää.  Ja kun tulen aamulenkiltä esimerkiksi Mikonsaaresta tai Savistosta, saan ajaa pyörätietä ennen siltaa parkkipaikalle asti ja siirtyä älyttömässä paikassa ylämäessä ja ahtaalla sillalla ajoradalle.  Usein merkillä sallitaan ajo toiseen suuntaan, esimerkiksi Kaukaalta saat tulla Etelä-Saimaan nurkille, mutta et toisinpäin - kyllähän siinä on merkki, mutta se on selkä kohti tulijaa, loistoasennus vai ilkivalta syynä.  Ajatus moposta pyörätiellä on minusta kammottava, omani painaa sen 104 kiloa ja äijä (nyt) 78, vauhtia mielellään pitäisi sen 45km/h, mutta koiranfleksit, lastenvaunut, pyöräilevät koululaiset ja bussista sumeilematta eteen poukkaavat kulkijat ovat pelottava yhdistelmä.

Teimme (vajaat sata vuotta sitten) kivipolun pihaan.  Olipa meillä oikea ajatus, kerrankin.  Kuljimme pihalla ja katsoimme, mihin kohtaan se polku alkaa muodostua, vasta sitten aloin istuttaa kivilaattoja.
Tuli oikeaan paikkaan polku, pihanurmi saa edes mahdollisuuden kestää.
Mutta kuljepa kaupungin puistojen polkuja tai muita rakennettuja kävelyväyliä!
Kartalla varmaan näyttää hienolta, kun on suoria kulmia, on ihan sen näköistä, että ihminen hallitsisi luontoa, hyvä me!  Mutta käytännössä ihmiset eivät kierrä, vaan menevät siitä, mistä on järkevää, vaikka oikaisu olisi vain viisi metriä.  Huippuesimerkki on Pusupuistossa (Virallinen nimi on sievistellen Vanha puisto).  Siellä on esimerkiksi virallinen polku molemmille puolille, muodostuu kolmio.  Ja totta kai kulkijat oikaisevat, tekevät tarkalleen "korkeusjanan", koska suojatie ei osu kummankaan virallisen polun kohdalle.  Sankarihautausmaalla on samankaltainen tilanne.  Viralliset polut tekevät suoria kulmia, kulkijat eivät.  Tietenkään eivät.

Kaupungin liikennesuunnittelu on varmaan käynyt opiskelemassa, mitä ei pidä tehdä.  Moni ratkaisu on aivan omituinen ja vaatii vuosien tottumisen.  Turisti se on ihmeissään...
Miksi esimerkiksi pitää kääntyä ja näyttää vilkkua, kun pysyy samalla kadulla? (Kauppakatu kauppakeskus Gallerian kohdalla)
Myllymäessä (venäläiset) turistit pyrkivät Tokmanniin, Puuiloon, Friitalaan, Biltemaan, mutta ajavat oikeaa kaistaa (kiltisti, opetettu on).  Opasteessa lukee Myllymäki ja hups: juuri ennen risteystä he hoksaavat, että tästä ei näihin kauppoihin pääsekään ja jo monta kertaa on äkkipoukkaisulla kiilattu eteeni kääntyvien kaistalta.  Kas kun em. kaupatkin ovat Myllymäen kauppakeskusta.  (Joka Myllymäki, se mäki, on aika kaukana, noin oikeasti.)

On niin paljon ihmettelemistä, että säästän ensi kertaankin jotakin.
Kuvahan ei liity mitenkään tähän juttuun.  Ihmettele sitä...

On kelejä pidellyt

Soikkeli, Torkkeli ja Siekkeli asuvat pikkukaupungissa.  Mikkeli on ihan kiva paikka asua, jos ei ole kovin ronkeli.  Eivät olleet pojat ronkeleita muutenkaan, heille maistui kokkeli ja rinkeli, joita jakeli ja leikkeli rouva palkaksi siitä, että nostettiin mankeli miehissä käyttöön, siinä tarvittiinkin jo muskeli.  Sanoi rouva: - Olet oikea enkeli! Kenelle heistä?  Oli naamalla melkoinen pakkeli.

Yksi oli purjehtijamiehiä, olivat tuttuja niin naakeli kuin snorkkeli.  Toinen teki halkoja mielellään, hänellä oli sirkkeli.  Yksi oli tehnyt lukkohommia, tiesi kyllä mikä on reikeli tai sakkeli.  Jokaukkeli oli lintumiehiä, ja joukolla oli bongattu juuri nakkeli.
Joka ukkeli ampui mielellään.  Sai nikkeli kyytiä!  Hylsyt kukin nakkeli talteen ja latasi uudelleen, saakeli, kukas niitäkään tuhlaisi.

(Torkkelilta oli unohtunut vetskari auki, ja vilahti melkein kikkeli, ja kaverit sanoivatkin häveliäästi:
 - Piilota nokkeli!)

Metsäläisiä

Small talk?  Suoraan asiaan.  Suomalainen on tunnettu siitä, että asiat tapahtuvat ilman turhia puheita ja kiertelyä ja kaartelua.  Asiaan!  Ja aikataulut pitävät.
Nyt olemme ylpeitä - aikaisemmin se tarkoitti sivistymättömyyttä, mitä se varmaan osittain olikin, sanavarasto kun oli niin niukka, että puhuttiin vain pakosta ja valmiiksi harkittua?

Välskärin kertomuksissa on suomalainen aatelismies mm. Ranskan hovissa. Hänestä saa aika karun ja karhumaisen kuvan.  No eipä täällä tarvinnut peruukkia ja hovimiekkaa, röyhelöhihoja tai pokkurointia.  Kumpi on sivistymätön, hienostelija vai suora?

Jos sanon, tarkoitan mitä sanon.  Sanasta miestä, sarvesta härkää.  Sama niukkuus on myös koskettamisessa: jos saat suomalaiselta mieheltä halauksen, se todella on muuta kuin hutipusu eurooppalaiseen tyyliin.  (Tai sitten olet tehnyt maalin lätkässä!)

"Metsäläinen" pitää rehabilitoida.  Sana on saatava positiiviseksi.
Oikeastaanhan se tarkoittaa metsän keskellä asuvaa, luonnon kanssa yhtä olevaa.
Ja tässä me olemme hyviä!
Pudota suomalainen metsään, eipä hätää.  Alkaa orientoituminen, heitetään marja tai ketunleipä suuhun, tutkitaan maastoa, kasveja, kuunnellaan linnut, ollaan kotonaan.

Vein ystävämme britit, durhamilaisen pariskunnan, syömään mustikoita noin 30 metriä tiestä sivuun.
Jo alkoi pälyily, ties mitä hirmuja piili harjun takana.  Uskaltaako näitä syödä, eikö ole saasteita, kenen marjoja nämä ovat? Tunnetko nämä varmasti, eiväthän ole myrkyllisiä?  Ihan totta, vieressä oli Saimaanrannan lomakylä, mäen takana heti ranta ja lomakylän mökkejä.

Belgiassa opas selitti, että metsät ovat kuninkaan metsiä ja niissä pitää pysyä poluilla, mitään ei saa kerätä.  Monessa muussakin maassa metsä on herrasväen vartioitu alue, jonkinlainen puisto, tarkkaan vartioitu.  Liikaa hoidettu metsä ilman suojapusikkoja on tietysti helppo kulkea, mutta mitä siellä voi havaita paitsi ihmisen sinne sallimaa tai laittamaa?

Luen juuri Asimovia.  Aika paha on tulevaisuudenkuva, jossa ihmiset elävät kuvun alla ja maan alla, ulkomaailmalta täysin suojattuna.  Eräs murhakin ratkeaa sillä, että ihmisen on mahdotonta kulkea avoimessa luonnossa edes muutamaa kilometriä! 

Minun sukupolveni löytää marjat ja sienet, suuri osa on jollain tasolla vielä halonhankkijakin.
Mutta olen huolissani tulevista.  Seuraavalle sukupolvelle luonto on paljon vähemmän kuin minulle, entä heidän lapsilleen.  Monelle metsään meneminen on projekti tai suoritus, metsään ei vain poiketa.
Savannin eläimet tunnetaan, entä lähimetsän?  Kohta ei niitäkään, ellei pelimaailma käytä eläinfiguureja?

(Omat lapseni ovat ihan kelpo metsäläisiä, samoin vaarin pojat.  Vävy on jopa hifistimetsäläinen, selviytyjä!)

Metsä oli osa suomalaisuutta, niin iso osa, että sitä ei pari sukupolvea voi pois raaputtaa.  Kaupungistuminen on kyllä aivan eri asia kuin metsän keskellä, osin metsästä elinkeinonsa saava asuminen.
Metsä elää paitsi konkreettina vielä meissä, myös perinneasioissa, saduissa.  Kun pitää oikein rauhoittua tai päästää irti arjesta, kyllä se metsää vaatii.   On niin luonnollista mennä metsään, että on pitänyt satuihin kehittää kaikenmoiset peikot ja näkit.
Lapsihan menisi muuten metsään leikkimään, hukkumaan rantaan, eksymään. Karhu ja susi ovat oikeasti olleet minimaalinen vaara verrattuna vaikkapa koiriin!

Miltä näyttää aukkohakkuu?  Miltä tuntuisi joku kansallismaisemaamme kuvaava taulu harvesterin kanssa?  Sopisiko Sibeliuksen 4. sinfonian (kuvaa Kolia)  keskelle moottorisahan ääni?
Metsässä ja luonnossa on yhä jotakin pyhää ja loukkaamatonta, johon puuttuminen saa surulliseksi.

Aika pakata sukset?

Tänään on huhtikuu jo hyvässä vauhdissa.  Mutta eilen satoi reilut 15 cm lunta, aamulla oli pikku pakkanen: hiihtokausi on yhä parhaimmillaan!
Tähän aikaan vuodesta lentokentän laidalla tavallisesti on hiihdettävää latua enää noin kolmeen kilometriin, lähes jäistä ja roskaista patjaa luistella.  Mutta nyt on lumihuipun aika, huhtikuussa!
Talvi on ollut loistava, äijä on ollut terve ja nauttinut.

Ja eikös latukone ollut käynyt jo ennen seitsemää.  Niin lähes joka aamu, on ollut valmista uraa ainakin toisessa reunassa valmiina ja kone tulee vastaan ja rouhii toista.  Myös Maasotakoulun lenkki on lähes aina ollut valmis.  Joskus kone tulee liiankin aikaisin, vanha latu olisi kunnossa ja paljon kovempi ja liukkaampi hiihtää kuin uusi.
Latua oli tehty tänään  vain Lentokentän aukealle puolelle ja Maasotakoulun lenkille, ja syykin selvisi: keskimmäinen tunnelinpohja oli pelkkää syvää lätäkköä, vesi meni mononreunojen yli...  Puhkoin omaa uraa metsäpuolella, ja tulipa joku urhea vastaankin.

Jäälle on päässyt, eikä enää latuja olisi siellä tarvinnutkaan, hankikanto tai lumen vähyys vapauttivat menemään minne mieli.  Mutta latuja oli, oli myös luistelutilaa.  Latuja oli paikoin niin monta rinnakkain, että isokin joukko mahtui seurusteluhiihdolle.  Ei todellakaan ole laduntekijän vika, että vesi nousee jään päälle - latumies ajaa kelkalla yhä uudesta kohdasta ja yrittää löytää kuivaa.
Aamulla vesi ei ole ongelma, on olut niin paljon pakkasta öisin.

Tuulee lähes aina.  Kasvihuoneilmiö?  Joka tapauksessa usein joutuu pois laduilta, ne ovat tuppuraa täynnä, kokonaan piilossakin.  Minkä konemies tälle mahtaa.  Ei hän myöskään voi mitään sille, että maataipaleet saarten yli jääladuilla ovat niin vähälumisia, ettei oikeastaan voi hiihtää.  Samoin peltojen mäenlaet, tuuli on raapinut mullan näkyviin.  Eikä kuusen alle juuri lunta ole satanut.  Niinpä olen joutunut liikaakin pyörimään lentokentän ja Maasotakoulun lenkillä, vain pari sataa kilometiä on jäällä päässyt menemään.  Kausi jatkuu?

Parannuksia haluaisin silti, vaikka latumiehet ovatkin ahkeria.  Tahtoisin latukarttoja ja latuviittoja, tietoja välimatkoista ja latujen vaativuudesta.  Edes netissä ei ole ajantasaista karttaa.
Toivoisin myös vähän kesätöitä:  latupohjat pitäisi raivata ja tasoittaa, jotta vähänkin lumen aikaan voisi saada edes sileän pohjan, jos latuun ei lumi riitäkään.  Risu ja varpu, oksa tai käpy eivät juuri ilahduta pohjia pilaamassa.

Latu on tärkeä, ilmainen latukin on osa kansanterveyttä.  Ja hyvin olen osani saanut tästä palvelusta.
Sopii pohtia, kumpi minulle oikeasti olisi tärkeämpää, latu vai ajoissa ja kunnolla tehty katujen auraus!

Hiihdon matematiikkaa

Matematiikka lyseossa ei minulle auennut.  Niin kauan kun puhuttiin aritmetiikasta tai laskennosta, ei mitään ongelmaa ollut, kiitettävää pukkasi, sanalliset tehtävätkin olivat helppoja ja logiikka pelasi.
Mutta alkoi algebra, kun oppi oli lähinnä ulkoa oppimista ilman oikeasti opettamista, alkoivat ongelmat.
Oikeasti matematiikka aukeni vasta Opettajakorkeakoulussa, kun joukko-oppi ja logiikka saivat aikaan matemaattista ajattelua, siis sitä, mitä matematiikka oikeasti on.  Kiitos, Yrjö Yrjönsuuri!
Arvostan suuresti nykyisiä oppikirjantekijöitä: päättely ja arviointi on hyvin vahvasti läsnä.  Ja tärkeämpää kuin tulos on saada prosessi oikeaksi, kyllähän kone laskee, jos tiedät, mitä lasketaan.

Jo hiihtovälineiden valinta on puhdasta matematiikan sovellusta.  Paino on tiedettävä, jotta suksi olisi sopivan jäykkä jousi, suksen pituuden on kuitenkin oltava suhteessa omaan pituuteesi ja jopa on otettava huomioon, kuinka pitkä suksi sujuvasti mahtuu kurveissa kulkemaan latu-urassa.  Sauva taas on suhteessa paitsi pituuteesi myös taitoihisi ja kuntoosi, esimerkiksi pitkä luistelusauva vaatii (ja antaa) isommat tehot.  Jopa kengät valitaan logiikalla: en todellakaan odota kelien olevan aina pikkupakkasella, on joskus saatava lisäsukka mukaan, toisaalta ilman on oltava sopiva kuitenkin.  Käsineet ovat useimmiten liian ohuet hiihtelyyn, tehty vain hiihtoon, pitäisi saada sopivat joka keleille - yli 20:n asteen pakkanen vaatiikin lapasen rukkasen sisään.  Tekniset alusasut, kaikki pukeutumiskerrokset: monetko erilaiset kamppeet pitääkään olla?   Sää ei yksin määrää, joskus, esimerkiksi lasten kanssa tai retkellä on enemmän ja erilaista päällä.
Korvat keestävät - vankka kokemusperäinen tieto on - 14 astetta pakkasta, jos ei pahasti tuule.  Siis on oltava kypärähuppukin ja paksukin pipo tällaisena talvena.
Looginen lopputulos on, että hiihtoniilon vaatteet eivät seuraa muotia vaan tarvetta ja ... ööö ... sitä, miten paljon erilaisia rytkyjä siellä täällä se vaimokulta tänä vuonna kestää katsella.
Hintaakin on harkittava: hyvää ei juuri saa halvalla ja hiihto ei ole miellyttävää huonosti toimivilla välineillä.  Onko kompromisseja?

Matkan mittaaminen on koukuttavaa.  Joskus kone hoitaa, mutta kun se virta kännykässä on kortilla ja puhelin pimenee pakkasessa.  Siis laskentoa.  Lentokentän ympäri on 7,7 km ja Maasotakoulun latu (Aliupseerikoulun latu, Päällystöopiston latu, Opiston latu) 2,4 km, yhteensä siis...  Ai niin, onhan siinä 90 metriä yhteyslatuakin lenkiltä toiselle.  Jos hiihdän tänään molemmat lenkit, se tekee yhteensä...  Ja kilometrit tiedetään tarkkaan, nyt on 939 tältä kaudelta.

Matematiikka sisältää epäluulon ja kateuden lajikumppaneita kohtaan.  Tuokin ukko oikaisi, meni länsipäästä Maasotakoulun lenkille ja jättää siis hiihtämättä noin 300 metriä isoa kiekkaa ja toiset 300 opiston latua.  Ja varmaan se merkitsee päiväkirjaansa kympin, ainakin!
On muutenkin omituista, että kuntoilijat etsivät oikoreittejä, esimerkiksi Mäntylässä joka vuosi oikaistaan radan yli.  Onko siis tarkoitus päästä nopeasti perille vai hankkia kuntoa.

Silloin kun olin riittävän nuori, oli tärkeää kestää kyydissä ja olla julkisesti kunnossa.  Piti laskea,  montako ohitin ja moniko minut ohitti, ja suhde oli saatava positiiviseksi.  Sitten, kun siirryin enemmän perinteistä hiihtämään, armahdin itseäni, luistelijoita ei ohittajiksi lasketa!
Tuottaa suurta riemua ohittaa aloitteleva luisteluhiihtäjä kevyellä vuorotahdilla!  Ope minussa itkee, tekisi mieli pysähtyä, neuvoa, kun näkee, kuinka jalka ei koskaan oikene , kuinka hakataan suksen kanteilla, kuinka liuku loppuu kesken.

Jopa parkkipaikka on matematiikkaa!  Kun on tämmöinen hiihtäjän supertalvi, autoja on usein hirmuisesti, siis kuinka monta tänään?  On arvioitava, mikä väli on riittävän tilava, että mahtuu  peruuttamaan poiskin, arvioitava, missä kohtaa taakse pysäköidyt autot ovat riittävän kaukana, ettei tarvitse vekslata.  Paitsi parkkipaikka, itse latukin tietysti kertoo, onko hiihtäjiä paljon.  Hiihtoloman loppulauantaina noin klo 2 tuli vastaan viimeisellä kilometrillä 48 ihmistä, se on jotakin se.  Ja vaikka ketään ei missään näkyisi, aina on tarkistettava  (!) , moniko on aamuladulle ehtinyt ennen minua, esimerkiki sauvan jäljistä tai ladun kiillosta.  Harvoin on kukaan.
Ja sitten se logiikka alkaakin: katse kangassuikaleeseen lentokentän aidan kulmatolpan päässä.
Se määrää, kumpaan suuntaan kierros lähtee.  Aukealla puolella ei vastatuulta, kiitos!  Usein liehuva suikale kylläkin valehtelee, silloin avuksi tulevat esimerkiksi UPM (kaukas) ja lämpökeskukset  savuineen, kauppojen liput.

Onko hyvä luisto?  Keskinkertaisella kelillä tietty tolppien väli vaatii 16 potkua, oikein hyvällä riittää 14 .  Kyllä, tyyli on standardi, aina sama siinä kohdassa.  On myös joskus repäistävä ja otettava aikaa, mikä mies se on, joka ei tänäkin vuonna pääse kahta kierrosta tunnissa?

Eläkeläinenkin on joskus kellon vanki.  On osattava arvioida ja laskea, kelin ja kunnon mukaan, paljonko urakaksi ottaa, jotta ehtisi yhteiselle aamupalalle tai vaikkapa suihkuun ennen sovittua tapaamista.  Aika hyvin on arviointi osunut, paitsi esimerkiksi silloin, kun hankiainen on kantanut tosi kauas, mutta puolen päivän aikaan on alkanut humpsahtelu ja kotiin on piiiitkä matka.

Tällainen talvi! Milloin seuraava?  Nyt olisi hiihdon jumalilla etsikkoaikansa!
Kohta käy noin...

Kuka käski?

Jytisevä pakkanen.
Ovikello soi, vaikka kello on vasta puoli kuusi sunnuntaiaamuna. Kaksi paksuvaatteista äijää tulee sisään.  Juttu lentää - mitäs siitä, että muu talo muka yhä nukkuu, nyt on lähtö pilkille.  Ristolla on auto, Riston auto on tallissa, sillä pääsee.  Kuolimo tai Puruvesi, päästävä on, oli pakkanen mitä vain!
Luulin, hölmö, että pakkolähtö oli isän rooli.  Ei, se oli pakko, poltti pitkin viikkoa, eikä ollut sitä keliä, mikä olisi estänyt. Sentään joskus tuli niin kova este, että ei päässyt, esimerkiksi oman lapsen ristiäiset tai pojan häät sentään!

Jotenkin tuntuu tutulta.  On - 23 ja koillisesta tuulee.  Mutta on pakko, rooli ei käske, tosin pilkille en mene, menen suksimaan.
Siis asu sään mukaan: urheilukerrasto, hikeä imevä kerros, lämpökerros, tuulensuoja.  Kypärähuppu, paksumpi pipo, käsineitten tilalle rukkanen ja sen sisään lapanen tosikylmässä, saavat sormet lämmittää toisiaan.  Mutta vain yksi, ohuehko sukka, tiukka mono on kylmä kenkä!

Auto on ollut lieassa jo tunnin ja hörähtää notkeasti käyntiin.  Sukset asettuvat tottuneesti telineisiin, mutta on varmistettava, että ne siteiden keltaiset joustokumit ovat oikein paikoillaan, tai hiihto muuttuu aivan erilaiseksi liian löysällä siteellä.  Joskus pitää mennä sisälle, pakkasessa ei oikein viitsi tarkkaa hommaa paljain käsin tehdä.

Lentokentän laitaan siis.  On tilaa - kukaan ei ole vallannut autopaikkaani siinä ihan sen sulapaikan vieressä.  No ei: kello tulee juuri seitsemän, ja pakkasta on.  Muitakin latuja on, mutta tässä on vain pari mahdollisuutta, myötä- tai vastapäivään ja Maasotakoulun ladulle tai Mäntylään.  Lunta on, mutta ei oikein pelloilla ja kuusikoissa.  Jäälle taas ei tällä viimalla ole asiaa kuin isäni kaltaisilla  jermuilla, hekin siellä käänsivät tuulelle selkää varmasti.

Tuuli sanoo, että tänään myötäpäivään, saan sen selän taakse alkusuoralla ja se vähän työntää myös kuutostien reunalla.  Kentän takana on pieni vastainen pätkä, mutta sitten koko loppusuora on puiden suojaamaa.  Liikkeelle!

Koko oikea latu on nietosten alla, ja vasen on harmaanruskea katupölystä.  Tuuli on jo monta päivää jatkunut...  Siis lipsuttelen baanaa pitkin, vaikka pertsasuksi on todella ikävä hiihdettävä kovalla, sitä täytyy koko ajan ohjata ja jalat väsyvät yllättävän nopeasti.  Luistelen myötätuuleen, ja kohta kurvaankin aidan kulmalta.  Nyt vasen latu on puhdas aina ensimmäiselle tunnelille asti.  Ohitan toisin päin tulijoiden seiskatolpan ja tapaan vanhat tuttuni: joku koululainen on hylännyt suksisauvansa hankeen, nostin ne pystyyn ja siinä ne nököttävät, ovat ollet jo ainakin viikon.  Isi kiittelee, kun sauvat on "varastettu"?

Ensimmäinen tunneli on helppo.  Tieltä on aurattu suolavettä ja hiukan hiekkaa, saa olla tarkka, mihin laskee.  Tämä on hyvä tunneli, hiihdettävät mäet molempiin suuntiin.
Nousen maakaasulinjalle.  Latu-ura on aivan täynnä kaarnankappaleita, pikkuoksia, neulasia, lehtiä, siemeniä.  Onneksi pitovoide on kivikovaa tällä kelillä, muuten reissu päättyisi suksien siivoamiseen.
Väliin pitää nousta urista ja luistella pahimmat paikat.  Hei, missä latukone on tänään?  Yleensä tähän aikaan on jo (tarpeettakin) kaivettu uudet latu-urat ainakin toiseen reunaan ja koneen tapaa jossain vaiheessa lenkkiä, mutta nyt, kun sitä tarvitaan, sitä ei ole.  (Luulenpa, että hiihtoloman takia kone on muualla aukomassa laturetkilenkkejä.)

Toinen tunneli.  Tässä olen joskus joutunut odottamaan, kun mammat tamppaavat poikittain niin ylös kuin alaskin päin.  Mäessä ei ole latuja, rinne on kivikova, vastaan voi joku tulla.  Olen yrittänyt vakuuttaa itselleni ja muille, että en ole hikiperse hiihtoniilo, annan tilaa toisille ja kaikilla on taidoista riippumatta oltava kivaa, siis olen rauhassa antanut tilaa mennä.  Nyt suhahdan - kahahdan - läpi ja saan hyvän vauhdin vastamäkeen, joka on tässäkin hiihdettävissä ihan normaaliin vuorotahtiin.
Tulen Mäntylän ladun risteykseen.  Tässä on keväällä komea lätäkkö, mutta nyt on vain paljon koivuroskaa laduilla.  Lenkin mukavin jakso alkaa tästä, pientä kumpua ja metsää on viihteenä ja kolmeen kilometriin asti tuntuu alamäeltä.  Kuutostie, mikä kuutostie: siinä se vieressä pauhaa, mutta unohtuu nautiskellessa.

Pikku mäki, vähän tasamaata ja lasku kolmanteen tunneliin.  Alamäki on tosi liukas eikä ole edes paljon roskaa, tunneliin pääsee parilla tasatyönnöllä.  Tässä on edessä ikävä ylämäki, tasatahtia ei pääse, haarakäyntiä ei viitsisi, usein ei mahdu ottamaan luistelupotkuja.  Pikkuhiki voi yllättää. Tällä kertaa hiki on kyllä muutenkin, kun on oltava turvallisen paljon päällä.  Samanlainen nousu olisi kakkostunnelissa toisin päin.

Loivaa ylämäkeä neljän kilometrin kohdalle.  Tällä suoralla olen kauan sitten kuullut, kuinka joukkueenjohtaja sätti pyörillä liikkuneita sotilaita hitaasta vauhdista, kun luistelusuksilla nousin paljon nopeammin kuin he pyörillä siinä viereisellä tiellä.  Olin silloin kyllä kunnossa ja pojilla oli kova lasti ja kurainen tie.  Kuntomittarista käy esimerkiksi se, että helposti meni kaksi kierrosta tunnissa eli matkana 15,4 kilometriä.

Nyt alkaa tuulla.  Kumpikaan latu ei ole auki, keskellä on baanaa, kiillotettua, kivikovaa noin puolen metrin reikä.  Tuppura ladulla on täysin luistamatonta puuteria.
Kumma, mutta tuuli tuntuu lämpöisemmältä kuin ilma, vaikka pakkanen vielä kiristyykin.

Pääsen tuulensuojaan, mutta puut tarjoilevat taas roskaa laduille.  Nyt alkaa todella mukava kilometri, tasatyönnöinkin voisi mennä.  Matka joutuu niin vaivatta, että vauhti nousee huomaamatta.  Koirankusettajia kulkee vieressä kelkkauralla ja tiellä ja jäniksiä, ihan oikeita metsäjäniksiä, on kentän reunassa.  Heillä on sopimus koirien kanssa, ei tarvitse pelätä.  Tässä on kohta, joka on hiihdettävissä usein pitkälle huhtikuulle, noin kolmen kilometrin pätkä lähtöpaikalle, voitelukopille asti.

Kiipeän vuorotahtia mukavan pikku mäen kuuteen kilometriin ja nautiskelen aidanviertä laturisteykseen.  Kurvaan vasemmalle, Maasotakoulun ladulle.  Oikealta tulevalla on etuoikeus, en koskaan laske suin päin tälle ladulle.  Kyllä piisaa roskaa!  Monta päivää jatkunut tuuli on käytännössä pilannut koko lenkin.  (Iltapäivällä sitten toisella lenkillä  oli latukone käynyt, mutta ei kentän laidassa.)
Pikkuista mäkeä, ei kilometrien suoraa, tämä olisi mukava 2,4 kilometrin pätkä, jos...
Tässä on joskus ahdasta, varsinkin, jos on Huhtiniemestä tulijoita liikkeellä vastavirtaan tai hiihtoporukoita uran täydeltä.  Nyt oli lääniä!

Takaisin kentän laitaan.  Kilometri maailman tylsintä ja helpointa latua jäljellä.  Jopa tuli joku vastaankin, sama tuttu kuin useimpina aamuina: rouvan  karvahattu ja violetti toppatakki (ei lyhyt pusero!) ovat aika varmat tuntomerkit.  Heittelemme huomenet, ja sitten auto jo huutelee suksia katolleen.  Aina kuitenkin ensin kaapaistaan lumet ja enimmät roskat pois.
Helpoin tapa saada suksilleen kilometrejä onkin lastata ne autoon...

Aurinko nousi jo ennen seitsemää.  Huikeaa!  Ja vaikka odotin surkeaa hiihtotalvea edellisten malliin, tästä onkin tullut oikein supertalvi.
Jatkuu!  Lisäksi pääsee jäälle.  Ja kevättä on kiva seurata varsinkin latuverkon ulkopuolella, kunhan lumi jäältä hiukan vähenee.
Vielä käskee endorfiini, kohta kutsuu kevät.