Tarvitaan napakka nainen

Laasti oli kuivaa.  Mahmud hioi viimeiset tasoitteet viimeisestä seinästä, haki imurin ja imuroi tarkasti koko salin.  Ei olisi mitään järkeä pinnoittaa karkealle tai lian ja pölyn päälle. Tänään oli taas sähköäkin, ei tarvinnut vain lakaista.  Maalarit olivat jo tulossa.
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista.  Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.

Ja sitten tuli ilmaisku.  Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.

——

Jaafar istui prosope-puun varjoon.  Nyt oli turvallista levätä.  Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa.  Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta.  Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.

Kaikki näytti levan kunnossa.  Talot oli toki ryöstetty,  mutta yhtään ei ollut poltettu.  Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty.  Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle.  Kaivo!  Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle.   Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa.  Ei kai!  Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!            

Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla.  Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta.  Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä.  Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.

Eipä kourua tarvita.  Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin.  Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta.  Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä.  Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan.  Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa.  Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna.  Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.

Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen.  Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat.  Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille.  Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi.  Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.

Kaivo kaivetaan uudelleen!  Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä!  Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.

——-

Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa.  Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät.  Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois.  Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.

Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa.  Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan.  Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät.  Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa.  Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.

Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa.  Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua  kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.

YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään.  Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse.  Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää.  Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään.  Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi.  Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa.  Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi.  Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin.  Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.

USA sanoi irti aserajoitussopimukset.  Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.

Olihan pääsihteeerillä organisaatio.  Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi.  Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.

Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin.  Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt.  Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa.  Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.

Mutta siemen oli jäänyt.  Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti.  Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita.  Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...

Hyvää bisnestä

Maa oli enää horisontin erilaisuutta.  Vene tuli näkyviin, tätyteen lastattu kumivene.  Täyteen - enemmän kuin täyteen, lähtiessä siihen oli sullottu 118 naista ja kuljettaja
Siinä se kellui mainingeilla, kone oli sammunut sovitusti, voi voi, miten sattuikaan...
Ja apuun tulimme me, kun tiesimme mihin tulla.
Sovitusti; ei silti, kyllä tutkaheijastin olisi riittänyt, kyllä kumivene löytynyt olisi ilman tarkkaan sovittua paikkaakin.

Rannalla miehet, naiset ja lapset oli erotettu toisistaan.  Uskomattoman vaikeaa oli saada naiset irti lapsistaan, mutta asiaa auttoi, kun aina säännöllisin välein uusi vene lastattiin ja pääsi lähtemään, pisimmillään odotus oli pari tuntia.  Mitäpä pari tuntia olisi enää monen viikon vaelluksen jälkeen?
Lasten veneissä oli jopa naiskuljettaja, mikä auttoi uskomaan , että lapsista todella huolehdittiin.
Odotusta oli: pakko oli odottaa, että ”uusi” kumivene tulisi ja lastattaisiin.

Tuossa kelluva vene oli toinen naisvene tänä yönä.  Ajoimme viereen ja naiset autettiin kannelle ja edelleen suoraan kannen alle.  Mielellään he näkösuojaan menivätkin, kun kuitenkin oli kyse ihmissalakuljetuksesta.  Ei tarvinnut edes valehdella kunhan pyysi olemaan hiljaa, merkein ja hyssyttelemällä, kun ei juuri yhteistä kieltäkään ollut.

Ja yllättäen, kun viimeinenkin naisen musta kihara oli luukun tason alla, kumivene sai kuin saikin moottorinsa käyntiin ja lähti kohti lähtörantaansa, toki niin kauas siitä, että maista sitä ei voinut havaita.   Ensi yönä se olisi taas uusi vene...

Oma aluksemme ajoi itään rannikon suuntaisesti ja kääntyi kohti rantaa.  Ja jo ennen aamua oli tämä yön toinen naislasti pakattu maastureihin ja olimme saaneet 1 180 000 euroa.  Minua ei kiinnostanut, mihin naiset menivät, tässä vaiheessa he olivat vain myytävää karjaa, mutta huhut kertoivat Dubain ja Kairon kukoistavista markkinoista.
Kokosin miehistön peräkannelle aamurukoukseen.  Kyllä Jumala on hyvä!

Jokainen nainen oli maksanut 1000 euroa matkasta.  Vain tuhat, emmehän me ahneita ole, kun todellinen hinta saadaan kerran muualta.  Könttäsumma, emme erotelleet nuoria ja kauniita, nainen kuin nainen.  Sama tuhat euroa saadaan myös miehistä ja lapsista, mutta kaikki menee kuluihin, joita totisesti syntyy.  Vain kauneimmat lapset ovat hyödyllistä ja myytävää,
kaikki miehet ja muut lapset ovat kuluerä.

Kuluja opittiin toki nopeasti pienentämään, kun tajuttiin, ettei kannata ajaa tai ampua veneitä upoksiin ja tuhota pelastusliivejä, ne voi kierrättää useita kertoja.  Eikä voitelurahojakaan enää niin paljon mennyt viranomaisille eikä rannikkovartiostolle, nyt riitti, kun heille annettiin säännöllinen kohtuusumma.  Mutta aseet kyllä maksoivat, samoin kalusto.  Ainakaan kahteen viikkoon ei ollut nähty yhtään muuta alusta kuin omamme, voitelu kannatti.

Koska toimintaa oli vain yöllä, tulimme loistavasti toimeen kolmella aluksella.  Eihän vienyt kolmeakaan tuntia, kun olimme taas ottamassa uutta kumivenettä vastaan.  Tämä oli mukava yö, vain naisia.  Mutta useimpina öinä joutui miesvuoroon...

Aluksi oli ajettu kumiveneet nurin ja silpuksi, joitakin lasteja oli ammuttu veneeseen, mutta nyt oli saatu tehoa toimintaan.  Miehet yksinkertaisesti ohjattiin kannen alle muka näkösuojaan  ja kaasutettiin hengiltä.
Kymmenen oli jätetty henkiin keräämään pelastusliivit, kiinnittämään painoja raatojen jalkoihin ja siivoamaan alus, mutta heidät kyllä miehistö jaksoi hoidella lopuksi.

Olen usein herkutellut ajatuksella, kuinka ajan ikkunallisella sukellusveneellä ja katselen mustia miehiä huojumassa Välimeren pohjalla 300 metrin syvyydessä kuin mystiset kukat.  Ja heitä on paljon....

Kielipoliisi

Tarvittiin Arvi Lind kertomaan toimittajille, millaista on kaunis Suomen kieli.
Tarvittiin: kieli on uutisissa olennainen väline, jolla saadaan aikaan luotettavuus ja selkeys.
Kiitos, Arvi, omasta kauniista esimerkistäsi.

Ranskan akatemian eräs tärkeimmistä tehtävistä on vaalia ranskankieltä.  Ranska onkin pysynyt hämmästyttävän puhtaana kielenä, ranskana.  Ja muu maailma innolla lainaa esimerkiksi ruoka- tai muotisanastoa.  Se, että akatemian jäsenet valitaan eliniäksi, ei toki ole tehnyt kielestä jähmeää, se on edelleen dynaamista.
Akatemia syntyi keskustelupiiristä.  Miksi ihmeessä ei suomalaisista keskustelupiireistä voisi syntyä saman tapaista, erittäin useinhan olemme yleiskieleen hyväksytyistä ilmaisuista ja yksittäisistä sanoistakin eri mieltä, ääneenkin.  1635 syntyi Ranskan akatemia valvomaan kieltä, nyt myös kirjallisuutta, aloitteen tekijäksi sanotaan erästä harmaata eminenssiä, Richelieuta.
No, olihan esimerkiksi Neuvostoliitossa lähes kaikki Leninin perustamaa...

Aleksis Kivi on kielen eräs kulmakivi.  Näin Kiven päivänä sopii liputtaa miehelle, jonka jälkeen ei ole epäilystä, että suomi kuuluu sivistyskielten joukkoon.  Suomeksi voi julkaista kaunokirjallisuutta, tehdä teatteria, suomi käy loistavasti myös tieteen kieleksi: se, että väitöskirjat tehtäisiin suoraan vain englanniksi, on sairas ajatus ja halveksii suomea.  Suomessa suomea; jos teos on merkittävä, käännettäköön se englanniksi (ranskaksi, venäjäksi,...) ja, koska vastaväittäjä on usein  kansainvälinen huipputieteilijä, hänen kielelleen tai ainakin yhteiselle kielelle.    
 
Ei  kieli jämähtää saa.  Maailma kehittyy, tarvitaan uusia sanoja.  Ei Lönnrotkaan väärässä ollut keksiessään sanoja.  Kaikelle on vaikea keksiä nasevaa ilmausta ”puhtaalla” suomella: on varmaan ihan viisasta googlata eikä etsiä tietoa hakukoneella.
 
Kun olin opettajakorkeakoulussa, puhetaidon lehtori vaati puhumaan hyvää yleiskieltä.  Äidinkielen lehtori puolestaan sanoi, että äidinkielen tunneilla ei sovi murre.
Jo toisten tunteja seuratessa tuli sellainen tunne, että yleiskieleksi olisi kelvannut esimerkiksi helsinki, ei sentään slangi.  Mutta itämurteet, jopa tauotukset ja aksentin, arvon lehtorit heti halusivat pois!  Siis hyvä kieli on kuulijan korvassa?

Olin ns. hyvä äidinkielessä.  Korva kertoo herkästi, erottelee ”virheet” ja erilaisuudet.  Tähän sopii lisätä erinomaisen äidinkielen lehtorini Pentti Immosen opit, edelleen on käytössä kohtuullinen pilkutustaito ja useita tyylikeinoja ja riittävästi tietoa, jotta voisi tahallaankin irrota oikeakielisyydestä.  Myös uuden kieliopin olen aika hyvin omaksunut - hiveli päästä työpaikalla asemaan, jossa moni kysyi milloin mitäkin äidinkieliasiaa.
Tuossapa onkin riittävästi pohjaa sille, että voin helposti ruveta pilkunnussijaksi tai kielipoliisiksi.
Oikeus?  Ihan sama kuin vaikkapa arvostella toisten vaatteet, kasvatusmenetelmät, ruoat, elämänmalli.

Ei.  Kielipoliisiksi en ala ja esimerkiksi fb-päivityksiä en oikolue. Mutta...

Viisaat päät yhteen!  Tavallinen kyläilyseura, no ehkä vähän akateeminen, monta kertaa totesi, että taas on hyväksytty suomeen viralliseksi ilmaisuksi jotakin korvaan koskevaa.  Joku rupesi tahallaan käyttämään näitä ”alkaa puhumaan”-tyyppisiä ilmauksia ja alkoi niellä possessiivisuffikseja pois.
Hyvälle kaverille sai huomauttaa asiasta, ja kielikeskustelu alkoi, ei vain kerran, vaan usein, lähes aina tavatessa.  Ja jos televisio oli joskus - harvoin toki - auki, senkin asiaohjelmissakin alkoi korva erottaa kummallisuuksia.  Joku kertoi ”kielitoimiston” toilailuista ja oli sitä mieltä, sai muutkin vakuutetuksi, että kieleen hyväksytään liian helposti pahalta tuntuvia sanoja.  Kielestä ei huolehdita, kielen annetaan liukua huonoon suuntaan.  Hän käytti jopa ilmaisua ”kielellä huorataan” ja oli sitä mieltä, että kosiskellaan heikkoa ainesta tai helsinkiläisiä ja tamperelaisia, joiden yleiskieli oli television alkuaikojen takia tullut lähes jokaisen arkeeen.
Puhuminen ei riitä?  Ei riitä myöskään se, että itse ei huonoina pitämiään ilmaisuja käytä.
Piti tehdä jotakin!

Pitkän puhumisen ja monen tapaamisen jälkeen keinoksi valikoitui lausuntojen antaminen.  Tarvittiin hyvin vakuuttava ja arvovaltainen nimi.  Kielipoliisi, pilkunnussija - ei käy, ei tehoa, tuntuu jarrulta, ei kehitykseltä.  Kun ei rekisteröidytä, vapaus valita oli suuri, ja niin tehtiin Suomen kielen vaalimistoimikunta.  Kellekään ei toki kerrottu, etä kyse oli täysin epävirallisesta kaverusporukasta.

Joku osasi tehdä vakuuttavat kotisivut.  Joukon taiteilija piirsi jopa uljaan logon.  Aloitettiin vaatimattomasti: Fb:iin laadittiin iso sivu, kuinka emme hyväksy muotoa ”me istuttiin” ja kaksoispassiivia ”ollaan syöty”.  Ilmoitus sai kiitettävästi huomiota ja sai aikaan valtaisan keskustelun.  Jopa ”Kielitoimisto” reagoi ja osallistui.   Seuraavaksi pääsimme läpi Helsingin sanomien mielipidesivulle.  Keskustelua syntyi, koko Suomi tuntui heräävän huomaamaan oman kielen kauneuden ja vaalimistarpeen.
Nyt olemme tienristeyksessä.  Joko alamme vastata (ei alamme vastaamaan) tiedusteluihin oikeakielisyydestä tai sitten pitäydymme vain antamaan lausuntoja silloin kun meistä siltä tuntuu.  Ja kun meitä on vain muutama perhe, resurssit riittävät vain lausuntoihin.  Eikä lausuntojakaan saa antaa liian usein, niiden tason on säilyttävä.  Mutta ennen muuta on pidettävä huoli, että pidämme saavuttamamme auktoriteettiaseman, jonka kaappasimme ”Kielitoimistolta”.

Se

Luulin, että menemme erikseen saunaan.  Mutta tuskin olin ehtinyt lauteille, kun ovi kävi.  Se tuli sisään, katseli kivaa paikkaa itselleen ja kiipesi lauteelle seinän viereen.  Voi luoja, että se oli kaunis, mutta eihän tuijottaa sovi.  Ei sovi!    Mutta kyllä näin tuijottamattakin, kuinka varjot maalailivat vartaloa, ainoa valo tuli kiukaasta ja ikkunan takaa myrskylyhdystä.

Se asettui lauteen päähän, etsi hyvää asentoa.  Siten se nosti jalat lauteille ja kääntyi, nojasi päätyseinään ja rentoutui.
- Heitä löylyä!
Istuin metrin päässä, kumarsin suomalaisten jumalaa kiuasta.  Heitin varovasti: en missään nimessä halunnut sen muuttavan asentoa tai peräti siirtyvän alemmas.
Jos se ihan hiukan ojenaisi jalkojaan se osuisi minuun...
Se huokasi, nojasi päänsäkin seinään - ja ojensi jalkansa, varpaat osuivat oikeaan reiteeni.  Hyvin korkealle...
Huomaamatta?  Tarkoituksella?  Saisinko minä, pitäisikö minun hieroa jalkoja, pitää hyvänä varpaita.
Heitin lisää löylyä.  Liikaa: se katsoi, kääntyi ja kumartui,  En uskaltanut juuri  päätäni kääntää, mieli kyllä teki.

Menin ensin suihkuun, se tuli pian perässä, seisoi aivan vieressä.
- Pitäisikö selkä pestä?
No totta kai pitäisi.  Se otti pesulapun. Saippuoi sen.  Ja sitten muitta mutkitta otti olkapäästä kiinni ja alkoi kuurata selkää, pitkin ja pyörein liikkein.  Älä lopeta! Mutta sitten työ tuli valmiiksi ja se lähti esimään juotavaa.  Ehdin pestä itseni kunnolla, kokonaan, ja ottaa tarvitsemani kylmän suihkun. 
- Nyt on minun vuoroni.
Samat rituaalit tein kuin hänkin pesulapun ja saippuan kanssa. Otin jopa olkapäästä, mutta hän oli paljon pienempi ja liikkui niin, että olisi pitänyt otaa paremminkin kiinni.  Niin mistä?
Se itse päätti, milloin oli valmista ja jatkoi peseytymistään suihkun alla.
En tiennyt lähteä poiskaan, kun se jutteli koko ajan, ja takaan, että ei ole monta niin eroottista asiaa kuin kaunis nainen peseytymässä.  Koko vartalon se pesi siinä, kaiken, ujostelematta - eikä totta vie mitään hävetävää hänen vartalossaan ollutkaan.

Se kuivasi aivan luontevasti siinä takkahuoneessa.  Sitten se alkoi kuivata hiuksiaan, föönäsi pikkupöksysillään ja peili kertoi sen, mitä ei muuten näkynyt.
Makkara ei sille maistunut, ei olutkaan, mutta hedelmän se otti ja otti myös valkoviiniä, se kun oli sentään puolikuivaa.
Ja ne puheet!  Se johdatteli?  Ainakin puhuttiin miehistä ja naisista, seksin vapautumisesta  sukkahousujen ja E-pillerin tullessa, kokousmatkojen antamista mahdollisuuksista - "ei se käytössä kulu" - ja aviopuolison pitkästä lieasta, luottamuksesta.  Puheet kääntyivät jo omaan yksinäisyyteen ja miehen jatkuvaan poissaoloon, itsekin sain purkaa yksinäisyyttäni ja kertoa paljon sellaista, jota ei oikeastaan koskaan sanota edes kotona.

Mökissä oli kaksi kamaria ja takkatupa.  Molemmissa kamareissa oli peti valmiina. Tuli aika sanoa hyvää yötä ja se suikkasi kevyen suukon, en ehtinyt vastata.  Ja sitten se oli jo oven takana ja minä menin toiseen kamariin, hyvin tietäen, että unta on vähään aikaan aivan turha odottaa.  Niin kävikin, mutta olin kuulevinani, kuinka seinän takana myös kahistiin.  Pitäisikö liittyä seuraan?
Yritin lueskella, en edes muista mitään lukemastani.
Mutta kohta ovi aukeni hiljaa.
- Ai, sinä valvot vielä?
- Minun  on kylmä.  Saanko olla hetken vieressäsi?
En ehtinyt vastatakaan, kun se jo kuhahti viereeni.
Se käänsi selkänsä ja totta vie, alkoi nukkua.  Alkoiko?

——-

Olimme sopineet jo kauan sitten, että vuokraamme yhdessä mökin ja vietämme hauskan viikonlopun ystävien kanssa.  Mutta kuinka ollakaan, miehelle tulikin työmatka.  Ja vaimoni sanoi olevansa mahataudissa, turha hänen olisi  lähteä toisten viikonloppua pilaamaan.
- Mutta menkää te.  Pitäkää hauskaa!  Eikö se mökki jo maksettukin?
Olin vastustelevinani, mutta aika vaimeasti.  Ja niin tulimme tänne illansuussa.

——

Nuku siinä sitten, moinen ihana vieressäsi! Yritin olla huokailematta ja pyörimättä.  Sentään uskalsin käännähtää ja muka vahingossa hipaista sitä.
- Vihdoinkin, se sanoi, otti kiinni kädestäni.

Jälkeenpäin  se kummasteli saamattomuuttani.  Kyllä, halusin, kyllä, olin valmis - ruumiini oli valmis.Vuosia olimme toisiamme katsoneet sillä silmällä, luulisi tilaisuuden tullen olevan asioiden selviä. Mutta...
Mutta sitten se sanoi, ettei ole huolta, se laukaisi pommin.  Tällaisesta mökkireissusta oli kuulemma sovittu kolmeen pekkaan.  Kun hänen miehensä ja minun vaimoni halusivat olla rauhassa kahdestaan,  olivat jo vuosia halunneet toisiaan.
- Miksei mekin?
Sopii kysyä, mutta minä en voinut.

Jäi marjat keräämättä.  Automatka kotiin oli hiljainen.  Ei, ei kumpikaan mököttänyt, ei kumpikaan toista syytellyt.Oli tietty raja, joka oli ylitetty, lähes joka vaiheessa nainen olisi voinut sanoa, että ymmärsin väärin.  Se on se epäreilu naisen etuoikeus.  Mutta nyt ei ollut epäselvää, mitä haluttiin, halusimme kyllä kumpikin.  Hävettikö, vai olisiko minun kukkoutenikin kärsinyt kolauksen?

Vaimolle en sanonut mitään, vain muodolliset moit.  Mahatauti vaivasi yhä, liekö peräti norovirus?
Kummastelihan hän,että marjoja ei ollut, no, oli helppo tällaisena vuonna sanoa, ettei siellä ollut kerättävää.  Ei sanaakaan mistään oliko kivaa-kysymyksestä.
Ja sitten soitti naapuri, oli Oulussa työmatkalla: sinne ei yöllä ajettu, oli varmasti hän jo eilen sinne ajanut.  Kyseli, joutaisinko veneennostotalkoisiin seuraavalla viikolla.  Kyllähän minä, minullahan on itse määräämäni työaika, toimitusjohtajalla.

Oliko kukaan sopinut mistään!
Minussa ei ollut miestä kysyä koskaan.  Ei edes naapurin rouvalta.
Mutta olen onnellisesti edelleen naimisissa ja minulla on oikein mukavat naapurit.
Käymme edelleen porukalla saunassakin, ja olemme jo oppineet nauramaan, kun jalka tahallaan vahingossa hipaisee reittä.

Ehkäpä vielä joskus...

Mutta kun se on niin hyvä

Simo-eno, palkkaluokka B6 kai, ei luopunut sandaaleistaan vuosiin, vaikka remmit olivat poikki.  Olihan niissä vielä pohja, ja olihan narua, se on aina helppo uusia.
Mummoni keräili äidin heittämiä sukkia ja parsi niitä käyttöönsä - kuka niitä pitkän hameen alta katselee!
Itselläni on sama tauti  - tautiko vai järkevää käytöstä edes osaltaan.
Ilmiölle on suvun sisäinen nimikin, vihistely sukunimi Vihisen mukaan.

Maastokengät kestävät aikansa.  Aika pian niistä häviää vesitiiviys.  No korjataan, on spray, jolla saadaan tiiviys takaisin, mutta toki on ensin kengät puhdistettava huolella.  Jää siis monelta tekemättä?  Kengät kuitenkin on silloin jo kävelty sisään, ne alkavat tuntua omilta ja paranevat koko ajan.  No sitten katkeilevat nauhat, toinen ensin, mutta molemmat toki uusitaan, jos uusitaan, moni  ostaa uudet kengät.  Näissä jalkineissa hyvää ei saa halvalla, siis kannattaa kalliit kengät pitää kunnossa.
Ensimmäiset maasturit heitin surutta.  Olin kävellyt niillä kouluun koko talven ja kesälläkin käyttänyt niitä poluilla.  Mutta kun lähdimme Kevolle, otti ihan 8 kilometriä saada hirmuiset rakot molempiin kantapäihin.  Kengät olivat rinkka selässä aivan omituiset, erilaiset, kun oli etukenossa, painoa päällä.
Toisia huolsin, paikkailin jopa, parikin kertaa vaihdoin nauhoja. ja mukavat olivat.  Mutta tuli taas syksy, karike ja lehtiroska peitti polkuja ja kallioita ja liuúin muutaman kerran, jalka lipsahteli ja sain jopa pikkuvammoja kepistä huolimatta.  Enkä vieläkään heittänyt, kas kun nämä kengät raaski panna jalkaan mihin olosuhteisiin tahansa!   Mutta kerran se loppu tuli näillekin kengille: ihan tiepohjalla, jolle oli ajettu mursketta, pohja alkoi kuoriutua, pieni muru kerrallaan se irtosi ja silloin tuli lähtö.  No nauhat otin tietysti talteen...

Ihan piti tehdä päätös.  Sain itselleni vakuutetuksi, että tarvitsen kunnon kengät.  Ei ollut kovin vaikeaakaan, kun joka ikinen aamu ja usein päivälläkin vaelluskenkiä käytän.  Ja nyt minulla on kahdet, toiset kevyempään käyttöön, ja ne toiset ovatkin sitten todella laadukkaat, jalan jatkeet, kevyet ja pitävät, eivät edes kylmässä jäykisty.

Ostin Namibiassa uusia paitoja.  Olihan minulla silloin, 1991, vaikka kuinka hienoja kesäpaitoja ja T-paitoja, mutta kun ne olivat pehmeitä ja ihossa kiinni, ne eivä todellakaan olleet ilmastoon sopivia.
Menin Windhoekissa herrain vaateliikkeeseen, jossa vanhaherra myi asiantuntevasti sellaisia paitoja, joita buurit pitivät.  Näin paksuja?  Ei valkoisia, khakia?  Tiesi, mitä myi.  Paidat muuttivat olon, pysyivät irti ihosta, kestivät pesut ja silitykset.  Ja kestivät yli 20 vuotta kohtalaisen hyvän näköisinä, kunnes taskujen yläreuna alkoi kulua.  Siis yli 20 vuotta, eniten käyttämäni kesävaatteet!

Joskus 90-luvun puolivälissä ostin kaksi nepparipaitaa.  Joku sanoi niitä farkkupaidoiksi, mutta kun väri ei ole sininen tai musta, oli aluksi khakinvihreä, mutta nyt harmaa.  Aluksi ne olivat kivoja kouluvaatteita, mutta sitten ne sorrettiin metsävaatteiksi ja kun omaa metsääkin piti hoitaa, paidat, vahvat ja suojaavat, joutuivat kovaan kulutukseen, mutta  aina ne oli mukava päälle heittää.
Vähitellen alkoivat hihansuut rispaantua, tasku venytti reiän viereensä, maalatessa tuli tahroja, pihka teki läiskiä.  Mitä sitten?  Erinomainen vaate yhä, mutta ei ehkä citylle sentään?  Kaulukset ovat puhki, ja joka kerta pyykkiin heittäessä miettii, vieläkö tuon pesisi, saati silittäisi.
Muta esimerkiksi vattupuskiin ei oikein goretex-kamppeita laiteta, ei, mitkäpä kaksi paitaa jälleen olivatkaan parhaita.  Ja juuri tulimme Puumalasta: toinen hienous oli kuin uniformuni, aamulla päälle ja metsään, tientekoon, halonhakkuuseen, kalalle paitaa säälimättä.
Tänä aamuna taas silitin toisen näistä paidoista.

Olisin varmasti yhtä pihi housujenkin kanssa.  Mutta kävi niin onnettomasti/onnellisesti, että paino putosi ja oli jotakuinkin pakko hankkia housuja, kerralla todella monet.  Ei voinut vihistelläkään.

Niin, on minulla aivan ensiluokkaisia retkeilyvarusteitakin.  Minä ns.  ansaitsen sellaiset, olen hyvin paljon luonnossa.  Mutta kun aina ei olla puistomaisessa paikassa, edes polulla.  Pitää olla sellaistakin, joilla voi ja raaskii mennä.  Kun selvässä kangasmaastossa ei mikään liiku!

Esivaltaa pitäisi voida katsoa ylöspäin

Sotea on uudennettu viimeiset kymmenen vuotta.  Aina on aloitettu ”alusta”, hylätty edellisen eduskunnan ja viranomaisten valtava työ ja tehty sutta ja sekundaa periaatteella, että nuo edelliset ehdotukset tulivat väärästä suunnasta.  Nyt vallitseva suuntaus näyttäisi olevan palvelujen yksityistäminen ja valtava tulonsiirto isoille toimijoille, jotka eivät edes maksa verojaan Suomeen.  Mitäs asiakkaan yhä lisääntyvästä tarpeesta palveluihin.
Uutta sotea on viety niin monella miljardilla eteenpäin väkisin, niin moni virkamies on siihen valtavan panoksen antanut ja sitä valmistellut, että meillä ei ole enää varaa keskeyttää prosessia?

Kunta kerää verorahat, kamreeri tilittää ne valtiolle.  Valtio ystävällisesti palauttaa hyväksi katsomansa rahan valtionosuuksina.  Luulisi toimivan, vaan kun ei.  Yhä suuremmasta veroäyristä yhä suurempi osa jää valtion pohjattomaan kirstuun.  Valtionosuusjärjestelmä on mahdottoman etevä keino pakottaa kunnat tekemään vaikka mitä, vaikkapa yhdistymään, keskittämään, leikkaamaan, supistamaan lähes kaikessa.  Loistava automaatti, mutta mihin se kerätty varallisuus menee, kun myöskään valtiolla ei näyttäisi olevan varaa mihinkään, edes tärkeään.

Kuntien toimintaa säädellään usealla lailla, joista tärkein on kunnallislaki.  Monet toiminnat ovat siis lakisääteisiä, pakollisia, ja kunnan tehtävä on tuottaa palveluja.  On todella kätevää valtion rahojen säästöä säätää yhä lisää tehtäviä kunnille, mutta samalla vähentää resursseja.  Kunnat    tietenkin ratkaisevat dilemman säästämällä kaikessa mahdollisessa, palvelujen tuottaminen   esimerkiksi  tarkoittaa minimiä tai palvelun antamista yksityiselle.  Palvelua ei missään sanota kunnan itse tehtäviksi, mutta ne on järjestettävä.  Henkilöstön vähentäminen ajaa keskityksiin, samalla muka  vähenevät kiinteistömenot.  Ja veroja maksetaan kuntiin yhä enemmän, vaikka esimerkiksi Eksote on irti suorasta budjetista.  Monista lakisääteisistäkään tehtävistä ei voi annetuilla resursseilla selvitäkään, esimerkiksi ympäristöpuolen lakisääteisistä tarkastuksista ei voitu tehdä kuin 70 prosenttia ollessani lautakunnassa.  Sanktiotko olisivat muka ratkaisu?

Oiva säästökeino on yhtiöittäminen.  Entisistä munivista hanhista, tyypillisesti energiayhtiöstä, muodostetaan osakeyhtiö.  Sehän on siis irti suorasta budjetoinnista - siis säästöä!  Mitä sillä on väliä, että kunta joutuu ostamaan kalliilla tuotetun palvelun.  Samalla kontrolli menetetään, eihän kunnalla, so. valtuustolla, ole mitään asiaa ronkkia yhtiön päätöksentekoa.  Ongelma on myös osakeyhtiölaki: osakeyhtiön tärkein tehtävä on tuottaa osakkaille voittoa, ei olla osa palveluverkkoa tai jotenkin sosiaalinen toimija.

Pannaan maksumieheksi se, jolla on siihen vähimmin varaa.  Tämä lienee inhottavinta, mitä hallitus on tehnyt, eniten väärin.  Eläkkeiden indeksitarkistuksia ei tehdä, avustuksia leikataan, tukia leikataan ja asetetaan mahdottomia ehtoja toteuttaa avustuksen edellytykset.
Syyllistetään varaton, maahanmuuttaja, työtön työnhakija ja annetaan mahdottomat keinot selviytyä edes entisellä, varma leikkaus.  Byrokratia toimii  itsetarkoituksena, viranomaisen tehtävä ei ole neuvoa, tukea ja auttaa.  Sen tehtävä on vähentää maksamista ja juoksuttaa - aktivoida?

Tutkimus auttaa päätöksenteossa.  On tullut tavaksi tilata tutkimuksia esimerkiksi sellaiselta, jonka päätelmiin voi luottaa, so. tulos on oikea päättäjän näkökulmasta.  Muutenkin selvityksistä voi jättää vastustavat tai epäkohdat näyttävä pois.  Päätöstä ohjaa ideologia, ei ihmisten tarve, jopa niin, että edes ideologia yksittäisissä tapauksissa ei ratkaise, on vain päätös linjassa ison ideologian kanssa.
Mihin keskusta esimerkiksi tarvitsi 18 maakuntaa, piti oikein antaa Kokoomukselle valtava yksityistämissaalis, suurin itsenäisen ( enää ”itsenäisen”)  Suomen historiassa.  Tutkimustietoa - siis oikeaa - ei käytetä esimerkiksi kaiken keskittämisen ollessa tärkeää.  Entinen mantra koko Suomen elinkelpoisena pitämisestä on muuttunut rintamaiden hyvinvoinnin lisäämiseksi ja massamuutoksi.
Päätösten on oltava nopeita, varsinkin tämän nykyisen hallituksen dynaamisuusopin mukaan: siis vajaalla tai yksipuolisella tiedolla valtavia päätöksiä, joita usein joudutaan jopa perumaan, ainakin korjaamaan!

Liikemies-insinööri hallituksen johdossa tarkoittaa markkinointia ja kovia pelotteita.  Tehdään esimerkiksi niin pelottava esitys, että kaikki järkyttyvät.  Ja sitten annetaan pehmeämpi esitys, joka muka menee helposti läpi, se kun ei lopulta niin kamala olekaan.  Näinhän yhtiöitettiin esimerkiksi rautatiet, ensin peloteltiin koko tieverkon yksityistämisellä ja autojen satelliittipaikannuksella maksupohjaksi.
Markkinoinnin kukkanen on "valinnanvapaus".  Ihan kuin varakkaalla ei nyt sitä olisi.  Ja toteutuessaan tämä malli olisi vain ulko-oven valinta, miten laitosten sisältä sen oikean (lääkärin) voisi valita.  Ja maksaa: ihan varmasti yksityinen haluaa katteen hoidoista ja palveluista, ei tule kunnan tasolle.  Varakas voi myös ottaa yksityisen vakuutuksen sairauden varalle nytkin. Tulemme näkemään kohonneita omavastuita, liian pieniä palveluseteleitä, kohonneet veroäyrit ja sekasotkun.  Ja edelleen köyhin ei valitse, hankalin tapaus jää yhteiskunnalle, palvelut keskittyvät maakuntien keskustoihin ja erikoissairaanhoitoon on yhä hankalampi päästä.

Teatterieroaminen on myös nähty.  Voisiko missään muualla ola hallituspuolue puolentoista prosentin kannatuksella?  Voiko missään muualla hallituspuolue pääministerin tieten hajota ilman, että hallitus eroaa.  Eipä se kyllä eroa muutenkaan, ei kiinnijäädessään kähminnästä tai veroseikkailuistakaan.

Päätöksenteon loitontaminen ihmisistä on myös totta.  Mikä on maakunta, miksi ei kunta saa päättää asioistaan.  Miksi Eu-vaaleissa koko maa on vaalipiirinä?  Keskittäminen on tärkeintä, kansalaisten kuuleminen ei.  Eikä mikään asia taida olla kyllin iso, että voisi järjestää kansanäänestyksen?
Kansa on kirosana, kansa on vain tyhmä narusta vedettävä pässi - ja maksumies.
Ketä hallitus edustaa?  Kyllähän sillä saattaa olla niukka eduskunnan enemmistö takanaan.  Mutta varmasti sillä ei ole äänestäjien enemmistön kannatusta, aivan varmasti kaikki esimerkiksi persuja äänestäneet eivät halunneet Sinistä puoluetta heitä edustamaan.  Kaikkialla muualla hallitus eroaisi, ei toki meillä!

Kun on valtava, kaikkia koskeva uudistus, kuten sote-uudistus tekeillä, luulisi, että kaikki arvokkaat mielipiteet ja ehdotukset kelpaavat.  Mutta ei, kabinetti päättää, oppositiolla ja kansalaisjärjestöillä ei ole mitään annettavaa muka!  Saa turuilla ja toreilla sentään puhua, mutta korvia on vain tavallisilla ihmisillä, ei hallituspuolueen poliitikoilla.

On hallitus onnistunut eräässä asiassa.  Politiikka ei enää kiinnosta, tilalle on tullut toivottomuus ja tunne, että ei voi mitenkään vaikuttaa asioihin.  Vaalitkin viedään koskemaan yhä etäisempiä asioita, asioita, jotka on suhmuroitu ikäviksi, rumiksi, likaisiksi.  Politiikka ei ole sopimista vaan peliä, valtaa ja etujen etsimistä.

Miksi?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Mies teki kirveenvarren.  Sopi käteen, toimi, oli kaunis.  Teki miehelle!
Vaan teepä jotakin naiselle: voi olla, että oikein pinnistelemällä saisi vielä kolhomman, hankalamman, vaikeamman käyttää, jos siis oikein yrittäisi!

”Naiselle” tarkoittaa tietenkin perinteisiä naisten työksi katsottavia asioita.  Mutta kun esimerkiksi kotityöt ”kuuluvat” nyt myös miehelle, alkavat asiat korjaantua - hm - alkavatko sittenkään?
Se, että värkki on kevyempi ja helpompi käyttää, ei riitä.  Nyt on mennyttä lujuus ja laatu sen kustannuksella, että ominaisuuksia, vipstaakeja ja namiskuukkeleita pitää olla, miehelle.
Imuri on loistava esimerkki.  Mitä tekee niin isolla teholla, että sitä ei voi missään käyttää, tai sitten liian pienellä teholla, joka irrottaa pölyn ehkä leijumaan asti.  Mitä tekee elinikäisellä hepa-suodattimella, jos laite kestää kaksi vuotta, jos sitäkään?

Laite kehittyy asenteenkin takia hankalaksi.  Ihan totta: jos joku asia tapahtuu liian helposti, nainen on laiska.  Siis pitää olla mahdottoman hankala ja raskasta, paljon irtonaisia pikkuosia ja kokoa niin, että vehkeelle ei ole tilaa missään.  Onhan teillä yleiskone?
Tavaraa pitää toki muutenkin olla niin paljon, että tarvittava pitää aina kaivaa kaiken muun alta ja takaa.  Tässä tuli meillä sentään äly esiin: meillä ei ole siivouskomeroa, imuri on eteisen nurkassa hetivalmiina.  Mutta kippo ja kuppi: pinon keskellä on se, mitä tarvitset siirrä ja nostele ja tyhjennä toinenkin kätesi, vaikka siinä olisi juuri tähän työhön liittyvää.

Ai mitä hankalaa muka?  No vaikka matto: miksi maailmassa sen tulee olla viisimetrinen ja mahdoton puistella yksin, pesukin on hankalaa painon takia. Miten yksin voi vetää pyykin ja mankeloida?  Miksi tarvitaan satasivuinen käsikirja, jotta osaisi käyttää hellaa, mikroa, silitysrautaa?
Miksi laitteissa ei ole kansainvälisiä standardeja, vaikkapa samanlaista imurinpussia joka imuriin tai yhdenlaista nappiparistoa tietynkokoisiin ja - tehoisiin vehkeisiin?
Nykyiset hehkulampun korvikkeet vaativat tietoa tehosta, luxeista, lumeneista, ja perussääntö tuntuu olevan, että myyjä myy alitehoisen (, mikä ei tietenkään johdu huonommasta näöstä, on myyjän vika).

On miehellekin insinööri keksinyt pirullisia vehkeitä.  Yksi on ruuvin halkiokanta.  Tätä lattapäätalttaruuvia ei voi ymmärtää mitenkään, siitä lipsuu ote, se särkyy.  No parannus oli muka ristipää, mutta siinäkin on kahdenlaisia malleja ja aina väärä meisseli käytössä?
No torx, tähtipää - onhan sinulla oikean kokoinen pää ruuvinvääntäjässä?
Miksi ei autoissa ole samanlaisia nippeleitä vakiopaikoilla?  Miksi ei televisioilla ja laitteilla voisi olla kaukosäädinstandardia?

Mutta yhdessä ei standardeja tarvita.  Onneksi emäntä on omanlaisensa!

Kuva ei muuten liity juttuun, mutta voihan ihmetellä esimerkiksi liian pitkiä polttopuita.  Kuka tarvitsee 33-senttisiä esimerkiksi laavulla tai avotakassa?