Linnavuori

 Syksy tuo pimeän.  Vielä pari viikkoa sitten oli ihan hyvä mennä metsään seitsemäksi, hyvin näki ilman otsalamppuakin.  Mutta tuli kylmempää, tuli pimeämpää.

Miten ajaa parkkipaikalle?  Liikennemerkki kieltää moottoriajoneuvolla ajon.  Mutta kas vain, kuitenkin parkkipaikalla on kyltti ”Vain Linnavuorella kävijöille”.  

1-2-3…. Aina kymmeneen ja taas alusta.  Kyllä, vaikka on vielä melko pimeää, portaita on taas ne 147.  Kiipeän näköalatasanteelle.  Hienosti on raivattu metsää maiseman edestä, vihollisen tulon näkisi jo kaukaa.  Ja niin näkyikin, kun joku vuosi sitten (silloin) pienten poikien kanssa kävimme, silloin piti ampua ja heittää keihäitä, mielikuvitus laukkasi.

Kävelen kallionreunaa seuraillen.  Länteen päin ei ole enää mitään maisemaa, vaikka olen noin 20 metriä Saimaan pintaa ylempänä: metsä peittää kaiken.  Näillä kallioilla oli ennen eväspaikka, koska juuri siinä, kelon kohdalla, oli upein maisema.  Nyt se kelokin on kaatunut.

(Ja siitähän en tietenkään kerro mitään, kuinka pentuna olimme hippaa jyrkänteillä ja hyllyillä…)

Kohta olenkin jo muurinpohjan paikalla.  Maassa köllöttää nyt alle puolimetrinen hirsivarustuksen pohja, jota ei välttämättä näkisi, jos ei siitä mitään tietäisi.  Jatkan toista polkua alas, kohti kaupunkia.  Pitäähän joka kerta nähdä se komea, haljennut siirtolohkare.

Tulen mökkitielle ja käännyn itään.  Tien varressa on useitakin mökkejä, mutta pihoihin ei tarvitse mennä. Vihoviimeistä mökkiä ei edes oikein näy, se kun piileksii kallionharjan takana.  Jatkan ihan sen lähelle, kuljen riukuaidan viertä, ja polku vie kohti upeaa kallionientä.  Mutta ensin hämärässä näkyy mökkejä?  No ei, siinä on komeita siirtolohkareita, joita ei vielä voi kuvata, on liian hämärää.  Kallionharjaa pitkin menen niemen kärkeen.  Koko ajan mielessä pyörii, että tämä paikka on liian hieno vain minulle, pitää tuoda Ritva ja pojatkin tänne joskus.  Vielä pari vuotta sitten olisi mieli koko ajan rekisteröinyt vaarallisia jyrkänteitä ja louhuja, mutta vaarin pojat ovat isoja.  Rannassa onkin jo valoisampaa, kuviakin saa, ja palatessa kuvaan myös siirtolohkareita.  Ja otsalampunkin saa jo sammuttaa, enää eivät juurakot ja kivet salaa kamppaa.

Paluupolku vie Linnavuoren taustalle.  Alun notkossa (jää oikealle) on lähde, oikein karttaan U-merkitty, sen näkee, jos osaa katsoa.  Mutta paikka on aika rytö, en tällä kerralla mene sinne.

Jatkan vuoren kuvetta ja ihmettelen, miten lohkareet pysyvät ylhäällä.  Lippoja, halkeamia, luolamuodostelmia, mutta ne ovat korkealla rinteessä, eivät käy sateensuojaksikaan.  Kuljen muutaman Linnanlahdella olevan mökin ohi.  Mitään liikettä tai edes autoja en nähnyt yhdelläkään mökin pihalla.

Ja ennen kuin huomaankaan, olen taas parkkipaikalla.

Syksy jo saa

 Kaikissa vuodenajoissa on puolensa.  On rikkautta elää maassa, jossa on oikeasti neljä vuodenaikaa. Mutta kaikista vuodenajoista syksy on se, joka ei saa tulla: jos joku sanoon havainneensa syksyn merkkejä, hänet pannaan nopeasti ruotuun sanomalla, kuinka vielä on kesää jäljellä.

Luonto kyllä antaa merkkinsä.  Mutta ihminen on edellä, kauppa varsinkin: kesävaatteet myytiin ALEssa jo juhannuksen aikoihin ja syksy tunki tilalle, koulutavaroita näkyi jo heinäkuussa.  Luonnonmerkkejä, kainoja viittauksia kyllä myös oli poikkeuksellisen aikaisin, kun kuumuus hoputti kasvimaailmaa, mm. purtojuuret, kannusruohot ja kultapiiskut aloittivat kovin varhain. Ekat hanhiparvetkin jo lentelevät siksakkia.  Terminen syksy on ihan eri asia kuin näkyvä ja tuntuva saati asenteellinen syksy?

Ilman syksyä ei tule kevättä, syksy kerää lehtivihreän, täyttää pohjavesivarannot, täyttää järvialtaat. Syksy on koko vuoden tuloksen ja palkan aikaa luonnossa, sato kypsyy.  Syksy on monen eläimen kiima-aikaa, jotta jälkipolvi saisi sitten kevään ja kesän rikkaan ravinnon.

Luonto kyllä kovasti yrittää estää ihmistä nauttimasta syksystä.  Pimeys hiipii jo päiväänkin ja ”aina” sataa.  Niihin harvoihin kipeänkuulaisiin päiviinkin on saatu hirvikärpänen.  Ei ihme, että moini riemastuu: nyt voi hyvällä omallatunnolla jäädä sohvalle, kun on niin ankeaa.  Kesällä piti olla niin virkeä, onneksi oli liian kuuma…  Syksy on monelle liian pitkä, jos lunta ei tule ajoissa - keväthän, siis terminen kevät, kestää vain pari viikkoa, kun taas syksy voi venyä pitkälti yli joulunkin.

Huomaan olevani hyvinkin ihmiskeskeinen.  Syksy on ilmiö, mutta ei (vain) ihmisille tehty. Olen sitten, mutta syksyllä on vahvat sosiaaliset, yhteiskunnalliset ja kulttuuriset vaikutukset.  Kesän jälkeen viriää harrastustoiminta, yhdistykset alkavat toimia, koulu alkaa.  Jopa poliitikot lopettavat lomansa.  Maatalousyhteiskunnassa syksy oli koko vuoden kiireisintä aikaa.  Näyttelyt, teatterit, konsertit alkavat.  Ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan.

Markku pitää syksystä.  En oikein osaa vuodenaikoja järjestykseen panna, mutta ei syksy hullumpi aika ole metsäkulkijalle ja luonnon suurkuluttajalle ( toivottavasti en sanamukaisesti kuluta!) Tänään kiertelin karpaskiven maastossa ja toin voileipäkantarellukoita.  Kavereita kyllä oli, yli 40 hirvikärpästä poksahteli tukkaan, takille ja hatulle.

Parasta syksyssä?  Minulle parasta on ehkä aamutakkailu, hämäränhyssy takan loimussa.

Ei tarvitse kylvää, ei kyntää

 Sadetta yöllä.  Tai pelkkä aamukaste, aivan sama: kaikki on märkää.  Horsmat, pitkät heinät, puskat laamivat kulkijan märäksi ainakin koko lahkeen mitalta.  Joskus kastuu kaikki, esimerkiksi kun polulle ulottuu märkiä pensaita tai havuja.  Jopa hihat kastuvat, jos olet keräilyasteella.

Ilma on sakeanaan pörräävää, inisevää, pientä ja suurta, jotka haluavat sinun vertasi.  Alkukesän pikkuhyttynen on isoa keskikesällä, mäkärä vie sinusta ihopaloja alkukesästä, paarma kiusaa sinua kilpaa ison hyttysen kansssa keskikesällä ja polttiainen aloittelee hirvikärpäsen kanssa samoihin aikoihin kilpailun isoimmasta piinasta.

Susia on nähty parhaalla alueellasi.  Menenkö kaveriksi?  Kyllä, marjat houkuttavat, juuri nyt vatut. Enkä ole mitenkään ainoa, lähes kaikki marjapaikkani ovat monen muunkin tietämiä.  Sienipaikat on hakattu pilalle kymmeniksi vuosiksi, ja Venäjän puun tuonnin loppuminen vie loputkin vanhat metsät?  Hakkuurytö ja varsinkin ensiharvennettu metsä ovat vaikeakulkuisia.  Polut häviävät, ja on haastavaa löytää vanhan tutun polun pää hakkuuaukeaan laidasta.  Kiertoteitä tulee esimerkiksi hakkutyömaan tai varsinkin ratatyömaan takia kilometritolkulla.

Voi meitä poloisia? No ei, enpä tiedä montakaan parempaa keinoa päivänavaukseksi kuin juuri tuon kaltainen metsäreissu.  terveesti haasteista väsynyt on  - niin, terve!

Analogian huippu

 Opettaja kiskoo verhoja ikkunan eteen.  Peittää, mitä peittää: luokkaan tulee edes jonkinlainen hämärä sentään.

Kaikki tietävät, mitä tapahtuu.  Saamme katsoa rainoja!  Kolmanneksi parasta koulussa on se, parasta on kävellä elokuviin Peltolan koululle, toiseksi parasta on laulutunti ja opettajan kädet pianolla.

Ja raina, se on raittiusraina.  Opimme kertalaakista, että jos kerran kokeilee tupakanpolttoa, kohta alkaa polttaa vakituisesti, maistaa viinaa, tulee juopoksi, ajaa perheensä ulos pakkaseeen ja joutuu vankilaan.

Hui kauheaa: Aapo jäi juuri kiinni tupakoinnista koulun halkopinon takana!

Jos nyt tekisin rainan  -  mikä se on edes, kysyt  -  tekisin sen tietenkin rokotuksista kieltäytyjistä.  Minun vankan mielipiteeni mukaan he ovat vielä pahempia kuin salaa tupakoinnin aloittavat.

Oikeasti: millä oikeudella rokotevastainen päättää epidemian jatkumisesta, rajoituspakosta, toisten(kin) terveydestä, jopa elämästä ja kuolemasta.

Siis tähän tapaan!

Äiti kielsi kastelemasta haalaria ja kenkiä, mutta minäpä hypin lätäkössä, koska se oli minusta kivaa.  Jakun kerran siitä tuli paha mieli, en syönyt maksalaatikkoa, minulla oli silti oikeus jälkiruokajäätelöön.  Läksyjä minun ei tarvinnut tehdä, koska peliin minulla on oikeus eikä aikaa jää.  Koulumatkalla oikaisin nurmikon yli ja naureskelin mummolle, joka odotti punaisissa jalankulkuvaloissa.  Pyörällä osasin ajaa ilman käsiä.  

Mopon viritin kulkemaan ainakin kahdeksaakymppiä, ja kypärän jätin kotiin kun lähdin kiusaamaan ihmisiä.  Vain huonot ajajat noudattavat rajoituksia.  Saan myös oikoa pihojen läpi ja ajaa kaikkia pyöräteitä mopollani.  Viinaa ostan joka perjantai, olenhan jo 16, rahaa saan ottamalla talousrahoista.  Huumeitakin kokeilen heti, kun niitä jostakin saan.  Illalla lähden kavereitten kanssa kylille, pitää muistaa ottaa puukko  mukaan, siellä kun on niitä mamuja ja homoja.

Vittu kun tämä maa on yksi holhousyhteiskunta!  Opettaja pyysi iskää koululle, vaikka minähän se lintsaan eikä iskä.  Pitäisi muka saada  joku päästötodistus ja viela jatkaakin koulua: ihan hyvinhän Anakin pärjää, sossu maksaa, eikä se mitään koulua loppuun käynyt.

Ajatus taisi tulla jo selväksi?  Elämä on täynnä valintatilanteita.  Ratkaisevaa voi hyvinkin olla ihan muu kuin oma tai toisen etu: itsekkyys, laiskuus, hetkellinen menestys tai hyväksikäyttö, omien oikeuksien yliarviointi, piittaamattomuus, tietämättömyys, huonot mallit…

Oikkeus johonkin on velvollisuus johonkin.  Konkreettisimmillaan näin on lapsen oikeuksissa, ne ovat suoraan aikuisten velvollisuuksia.  Vapaus on vastuuta.

Nuoriso liikkeelle

 Onko pelkästään stereotypinen kuva nuoresta, joka vain istuu ja pelaa?  Onko vain vanhan ihmisen narinaa, nuortahan ”kuuluu” haukkua ja syyllistää.

Vai onko totta: miksi viidesluokkalainen ei edes pääse kyykkyyn, miksi niin monet ovat jo lapsena vaarallisen ylipainoisia?  Alkaako elinajanennuste todellakin laskea?

Me hyvikset eli 40- ja 50-luvuilla syntyneet kyllä liikuimme. Juu ei, ei ollut susien potkimista, koulumatkaa ei ollut hiihdettävänä 20 kilometriä ainaisessa umpihangessa.  Mutta liikkumaan ei lähdetty, liikkuminen oli luonnollinen osa elämää.  Leikkikin oli liikuntaa.  Kuvaavaa on, että mm. uimakouluun mentiin uimalla (kilometri), urheilukentälle usein juostiin Lemillä se 1.5 km eikä matkoja tajuttu liikunnaksi.

Kun koulupoikana nenänsä ulos sai, oli vastassa heti iso porukka.  Syntyi pihapeli, esimerkiksi yhtä maalia jalkapallolla tai vaikka jääpallomailoilla, lähdettiin valleille mäenlaskuun, hiihtämään , pelaamaan neljää maalia, urheilukentälle.  Metsä vieressä antoi mahdollisuuksia esimerkiksi pumsotaan tai valohippaan tai kiipeämiseen.  Kukaan meistä ei kai tietoisesti mennyt harrastamaan tai liikkumaan, mutta liikunta oli niin monessa läsnä.  Suuret ikäluokat ja isot perheet, luontevat suhteet naapureihin, sopivasti vähän vanhempia joukossa neuvomassa, ja kas, mehän liikuimme.

Olennainen juttu on, että liikkumaan ei tarvinnut viedä, liikunnan harrastamiseen ei tarvinnut varata aikoja.  Siinähän se Kimpinen oli vieressä, metsä ja mäet, ladut ja seikkailut ihan lankkuaidan takana.  Oli hiihtomajoja, liikenne niin vähäistä, että pyöräillä sai ja uskalsi.  Ulkona oltiin paljon.

Kaikki ei sentää pelkkää auvoa ollut.   Kun oli pienikokoinen, oli lähes vuotta nuorempi kuin muu luokka, liikuntataidoilla hankki, piti hankkia,  statusta ja itsetuntoa.  Kai?  Isä palkitsi, so.  myhäili ja oli ylpeä  nimenomaan liikuntasuorituksista. Liikuntavälineiden rikkoontuminen ei todellakaan ollut katastrofi.  Mutta ainainen kilpailutilanne ulottui liikunnasta sitten moneen muuhnkin asiaan, mikä ei todellakaan ole pelkästään positiivista.

Tuli uusi lasten ja nuorten liikuntasuositus.  Tuli tarpeeseen!  Mutta suositus ei ole sama kuin toiminta.  Ovatko faciliteetit ja mahdollisuudet siinä mallissa, että lapsi voi itsenäisesti liikkua, liikkua osana normaalielämää.  Kyllä, lapsen saa viedä harrastamaan, mutta lapsen pitää saada omaehtoisesti ja halusta liikkua.  Lähiliikuntapaikat ja lähiluonto ovat avainasemassa. Isät ja äidit myös liikkeelle: se ensimmäinen oma latu pitää tehdä ja se hyppyri rakentaa, kirkonrotan ohjeet saada ja retkillä käydä yhdessä.

Liikunnasta tulee saada elinikäistä, ei hetken harrastus.  

Vikaa johdossa

 Roudari osaa.  Hän ei kokoa jatkojohtoa kuin Pecos Bill tai Aslak kieputtamalla lenkiksi kyynärpään ja peukalohangan ympäri.  Hän vyyhteää.

Ja silti.  Naulassa roikkuva johto on selvä, mutta vedäpä suoraksi: jo löytyy solmua ja äkkimutkaa.  Ja jos kerran pujotat, muka selvität, saatkin sitten pujottaa koko loppujohdon.  Ilmiö on ihan sama kuin verkon selvityksessä tai siimasopan aukaisussa, mutta miten voi selvä, mutkaton ja taatusti solmuton johto mennä sekaisin seinällä?

Jatkojohdolla oli työaikana toinenkin ominaisuus.  Sitähän ei ollut missään!  Siis oikeasti, oli piirtoheitin, oli diaheitin, oli nauhuri, jokaiseen kyllä oli jatkojohtokin - missä?  Usein musiikkiluokassa, jossa sitten taas ei tarvittaessa ollutkaan.   Ja sitten tulivat tietokoneet, ja se viimeinenkin vapaa johto hävisi.  Useita ostin itse ja nimikoin, mikä tietysti sitten herätti närkästystä, omin muka yhteisiä tavaroita.

Johdoissa on taikaa.  Tietokoneiden virittelijät oppivat jo 80-luvun lopulla, että johdot pitää niputtaa tai jopa koteloida.  On nimittäin ihan varma, että yksikin johto on syherö, kaksi on sotku, kolme on katastrofi ja neljää ei selvitä laitteita irrottamatta - siis vaikka asentaessa kaikki ovat siististi erillään ja vierekkäin.  Ja johtojahan piisasi, tietokoneeseen, näyttöön, printteriin, kajareihin, ulkoiseen kovalevyyn, työvaloon,...

Vesiletku on kuullut johtojen käytöksestä ja päättänyt opiskella johtoalaa.  Varsinkin autoa pestessä virtaus katkeaa äkkiä, kun silmukka kiristyy äkkimutkaksi.  Osaa letku myös kiilautua esimerkiksi renkaiden alle tai jäädä vetokoukkuun.  Mutta kyllä suoraksi kelalta puutarhaan vedetty letkukin osaa äkkimutkille ja silmukoille mennä, ja on erityisen mukavaa selvitellä märkää ja kuraista jäykkää letkua, sillä tietenkään et ole työvaatteissa, kun vain kastelet.  Toinen toistaan kalliimpia olen vuosien mittaan ostellut, ja mainoksista huolimatta silmukoimattomia ei löydy.  Kaikkein kallein, keltainen, ei kestänyt edes säätä edes yhtä kesää, talveksihan letkut aina valutetaan tammen avulla tyhjiksi ja viedään säilöön vajaan.

Tautikin kehittyy, kehitys ei siis aina ole edistystä.  Kauppa se on, mikä kannattaa, jokaiseen laitteeseen pitää olla oma johto.  Standardeista ei tietoakaan, ja niin jokaisen piuhan pään pitää olla erilainen.  Ja vaikka pää ihmeeksi sopisi toiseen laitteeseen, jostakin syystä välijohto ei toimi kuitenkaan.  Kuluttaja maksaa, maksaa yhä enemmän, koska johdot eivät kestä yhtään taipumista tai liikkumista.  Esimerkiksi latauskaapelit ovat lisäksi niin lyhyitä, että laitteita ei voi käyttää niiden ollessa latauksessa, ostat siis pitempiä.  Lyhyin kaapeli on eräässä otsalampussa, olisiko 30-senttinen eli ladatessa lamppu on potkittavana pistorasian vieressä lattialla.

Tiedän suurin piirtein, missä mikäkin latausjohto on. Puhelimille ja tableteille on latauspisteitä ympäri huushollia, lisäksi pikkulatureita löytyy ihan oikeista paikoistaankin, seinille viritetyistä laatikoista.  Mutta   molempien tablettien näppäimistö pitää ajoittain ladata, meillä on neljä USB-ladattavaa otsalamppua, pyörän valoja, käsivalaisin, parranrajaajia, vaikka mitä. Ilman tiettyä paikkaa johdoille latausjohto on aina liian hyvässä tallessa tai ”viety mäkeen” niin kuin isäni ilmaisi.  Eikä tämä riitä: jokaiseen johtoon on laitettava lappu liimatarralla tai esimerkiksi maalarinteipillä, lappuun tarkka tieto, mihin laitteeseen mikäkin johto sopii.  Aika usein onnistun löytämään oikean - mutta niin kuin hyvin tiedetään, oikeakin pää solahtaa reikäänsä vasta kolmannella yrittämällä.  Runtata ei voi: miksi maailmassa johtimet ja liittimet on tehty niin pieniksi ja hennoiksi?

Jotakin olen siis oppinut.  Aina, kun uusi laite tulee, johto merkitään ja ripustetaan.  Ei, koukku seinällä tarkoittaa hirmuista sotkua ja selvitettävää, kaikki johdot pitäisi ottaa kouraan, kun yhtä etsii.  Ihanne on orsi, missä johdot nököttävät vierekkäin.  Aika hyvä!  Mutta vieläkin on ongelmia, nimilappuja pitää käännellä näkyviin ja johtojen eri pituudet aikaansaavat ajoittaista putoilua.

Kylmäfuusion jälkeen johtojen standardisointi olisi tärkein sähköopin uudistus!

Missikisat

-  Minä?  Minäkö?

Mutta enhän minä...

Yritä siinä kieltäytyä, kun ainakin kolmekymmentä kaunotarta huutaa kuorossa, että minun pitäisi ruveta etsimään heistä kauneinta.  Kauneutta kyllä riitti, oli prameutta, oli herkkyyttä, oli siroa ja komeaa, eikä pienenpienikään tarkoita samaa kuin ruma, pitää vain osata katsoa.

Kyllä kukkia riittää!  Toki minulla on suosikkini, mutta eivät ne joka tilanteessa voittajia olisi.  Joku on ehkä harvinaisuutensa takia eturivissä, joku sattuu tiettyyn paikkaansa, joku on juuri tietyn vuodenajan kukka, joistakin on sen miljoona muunnelmaa.  Ei, erotuomariksi en rupea!

- Mutta kun sinä tunnet meitä niin hyvin!  Sinähän käyt niin paljon erilaisissa paikoissa, että näet kaikki kilpailijat!  Aloin pehmetä: mieshän toimii kaunotarten kehuilla.

Huuto jatkui ja jatkui.  Sain sentään sanotuksi, että syksymmällä sitten.  Olin muka ovela, olisi vähemmän kilpailijoita.

Tänään tuli tosipaikka sitten eteen, asian varmistamiseksi lillukka tarrasi nilkkaan, enkähän minä halua lillukanvarsiin takertua?  Ilmoittautui hänkin kisaan.  Ja vieressä kielo, silmäruoho, kyläkarhiainen ja pietaryrtti.  Kauempaa kuului kymmeniä lisää, jopa kantarelli polun vieressä tahtoi mukaan.

Olin unohtanut, halunnut aktiivisesti unohtaa, että jotkut ovat vielä kukittuaankin todella kauniita.  Kielo esimerkiksi esitti liekkiä ja huojutteli oransseja marjojaan, kalla ylpeili keltaisella tähkällään.  Haapa ajatteli esitellä punaisia ja keltaisia lehtiään.

Tästä ei selvää tänään tule.  Vaadin hiljaisuutta ja esitin, että ihmisillä on misseyteen joitakin ehtoja. Pitäisi olla sujuva esiintyjä, kantaa tyylillä kaikenlaisia asuja, pitäisi olla kaikin puolin kunnollinen ja edistää joitakin tärkeitä asioita.   Naimatonkin pitäisi olla.   Siitäkös meteli alkoi!

Oliko kukka, jossa oli mehiläinen tai muu öttiäinen käynyt, muka naimaton?  Entä tuulipölytteinen kasvi? Mistä lähtien sieni olisi muka kasvi ollut?  Onko myrkyllinen kielo muka jotenkin edistämässä hyvinvointia?  Ohdakkeessa oli piikkinsä.  Onko kaksineuvoinen kukka mies vai nainen, onko...

Hiivin hiljaa hipsin hipsin ja pääsin Saareksiinmäeltä karkuun.  Ei ollut minussa miestä tuohon työhön.  Ja nyt en sitten mitenkään uskalla lähteä metsään ilman hirvikärpäsanorakkia, on liikuttava incognito.

Keväällä on uusi kukinta, eivätkä uudet versot muista mitään tästä vuodesta.  Onneksi!

Mutta EI on varma.

Kalliolle kukkulalle

Vuoren kuningas?  En, mutta maastokelpoinen ja utelias.
Entä sinä?


Vanhaa Viipurintietä noin kahdeksan kilometriä. Siis ohi Mainaanmäen, sähkölinjan ali ohi Hämmäauteensuon tien.  Alahan jarrutella,  seuraavasta (pitkospuiden kohdalta, niitä ei näy) vasempaan.
Ja siellähän ne, upeat kalliot, sinua jo odottelevatkin.

Ei tule savolaisia ohjeita tyyliin: - Älä kiännä punaseks mualaamattoman lavon kohalta vasempaan.
Sen sijaan:
Muutaman sadan metrin päässä pysy oikealle kaartavalla tiellä.  Puolisen kilometriä ja sitten vasemmalle, mutka oikeaan, ohi pienen hiekkamontun alamäkeen ja jo löytyy hyvä parkkipaikka vasemmalla.  (Hyvä?  Kerran se suli keväällä aamupakkasen hellittäessä niin löysäksi, että hinausauto piti saada .)

Tupamäelle (Myös joskus Tupavuori) lähtee polku ”parkkipaikan” oikeasta takakulmasta.  Matka ei ole pitkä, mutta polku vesoittuu ja urat vaativat kunnon jalkineet.  Polku - tai traktoriura - on mahdottoman tylsä, puoli kilometriä jaksaa kyllä, kun vuori palkitsee.

Helpoimmin pääsee ylös seuraamalla oikealle vievää uraa (linjan huoltotie), mutta jyrkännettäkin linjan alla voi nousta melko helpolla siksakilla, siitä on joskus ajettu pyörälläkin.  Jyrkänteen alle pääsisi kohdasta, jossa huoltotie tekee jyrkän mutkan oikealle, ikävä kyllä polku on umpeen vesoittunut.  Tarkkasilmäisempi saattaa huomata pienen, kivan polunkin huoltotiestä vasemmalle kivien kohdalla.  Mäen päällä sähkölinjan alla on mahtava maksaruohoesiintymä.

 Laella on polku, se kiertää koko laen ja väliin jää oikein hyvä ja erämainen maasto.  Olen siellä tavannut mm. metsoja ja jäniksiä.
Polku vaatii paikoin terveet jalat tai paljon kiertelyä, sillä on kallioportaita.  Pyöräilijät ovat tehneet siltoja, joiden luotettavuus on jo lahonnut.
Mäellä on jäkäläisiä avokallioita ja luolamuodostelmia lepakoiden pesiä ja talvehtia, huikeita halkeamia, joiden pohja lienee noin kymmenessä metrissä, osaan mahtuu oikein hyvin putoamaankin ja kiilautumaan kiinni.

 Ihmiset ovat oppineet käymään vuorella, jäkälä on tässä kohtaa valitettavan kärsinyt, ei enää yhtä komeaa kuin kuvassa vuodelta 2012.  Miksi eivät kävisi: vuoren laki on lähinnä keskustaa oleva erämainen alue, turvallinen suunnistajille, kaunis paikka.

Vuori on kolmelta kantiltaan jyrkkä ja monessa kohdin laskeutuu terasseittain.  Maisema on pitkä vain sähkölinjaa myöten ja minusta parhaimmillaan hiirenkorvien aikaan.   Luolalouhujen nurkilta näkyy kyllä vähän UPM:n piippujakin. Ympärillä olevalla suolla olen välillä käynyt karpalossa, mutta enemmänkin suolla olemisen kuin marjastuksen takia.  Karhunpaska lienee suon komeinta antia.

Tunnen suurta lukkarinrakkautta Tupamäkeen,  sillä sain olla mukana Ympäristölautakunnassa päättämässä sen suojelemisesta.  Päätös on kyllä kumottu -  maakuntakaava tai yleinen mielipide eivät riitä yrittäjän tarpeita vastaan - mutta vielä ei ole mäkeä turmeltu, edes tietä tehty.  Tie linjattiin punapäisin rimoin, mutta rimatkin ovat jo nurin ja ilmeisen suuttuneet erämaaolojen vaalijat ovat niitä paiskoneet poiskin.
Valitettavasti ympäristöasioissa näyttää olevan sallittu se, mikä ei nimen omaan ole kielletty, ja toiset lait ovat painavampia kuin toiset.  Tahto, yleinen mielipide tai suojeluhalu väistyvät, ne kun eivät ole oikeushyviä.

- - -
Parkkipaikalta on hyvä lähteä myös oikein kauniille polulle, joka vie mm. Lakiamäelle, Alttarkalliolle ja Rapkalliolle.
Kävele tietä (siis ei Tupavuoren polkua)  myöten noin 300 m ja käänny oikealle, polulle.  Polulla on kuoppia, se on lammikkoinen ja mutainen ja maastopyöräilijät pitävät sen kuraisena syksyin, keväin.  Voi vähän taiteilla ja väistellä, ja kunnon kengät voivat silti olla tarpeen.  Keppi tai vaellussauva auttavat tasapainoillessa lätäköiden ympäri.   Polku vesakoituu nopeasti, ja usein olen risuja kulkiessani napsinut poikki, muuten sateella on kainaloita myöten märkä.  Odotan hiirenkorva-aikaa: nousu alkaa kauniina, nuorena harvennuskoivikkona, mutta aika pian pääsee jo kalliolle, Lakiamäelle.  Uskomaton tunturinhuippu, kero! Ja täällä on helppo kulkea!

s

Puut ovat harvassa, nekin vähät voimistelevia vänkkäröitä, huonolatvaisia ja kesä 2018 teki suurta lisätuhoa kuivuudellaan.  Myös naavaisia katajanvänkkyröitä piisaa.

 Jäkälää, jäkälää, jäkälää!  Väliin on pieniä metsäsaarekkeita ja notkopaikoissa on jopa ollut juuri hakkuita.  Pelkäänpä, että metsän ennallistuminen avokalliolla ei onnistu ja mielestäni koko Lakiamäki olisikin kunnolla suojeltava.  Tällaisenaankin kallio tarjoaa mukavia evästelypaikkoja ja rauhaa.

Laella on useita laajoja, tasaisia avokallioita, ja polusta kauempana lisää.  Todella ”lakia” valtava kivimöykky!  Polku vie komeiden siirtolohkareiden ohi, ainakin neljä näkyy oikein hyvin polullekin, jos ei olla menemässä vaan olemassa..
Kalliolla on paljon työkoneiden ja mönkijöiden uria, jäkälänsurmia, mutta silti silmänruokaa riittää.
Tien varressa (ei näy polulle) on Karhusjärven Erän maja ja jopa pieni kalliolampi.  Majan luota on mönkijäuraa suoraan polulle.

”Keskusaukiolla” on jäkälän lisäksi myös valtavan kaunista sammalta, joka loistaa lumen sulaessa punaisena.

Jos poikkeaa polulta, saattaa löytää varsinkin koilliskulmalta aika kivan puolukkapaikankin. Varo, etteivät upea jäkälä ja sammal turmellu!

Polku laskeutuu hiukan Lakiamäen ja Alttarkallion väliseen notkoon. Märällä kelillä pitää olla saappaat, sillä tähän on tehty muka metsätie.  On kasattu siltttiä ja hiekkaa, tasoitettu huonosti, ja saapas saattaa upota kuraan syvällekin.  Muka metsäautotie?
Tieuran vasemmalle puolelle jää hauska kuusen lisälatvatupsu noin 20 metriä polulta, kutsun sitä närhenpesäksi.  Melko ison kuusen alarungosta puskee selvä uusi tupsu, jota ei oikein oksaksikaan osaa sanoa.

Alatkin päästä Alttarkalliolle.  Tienhaara edessä. Vasemmalle?  Tie kiertää kallionlakea ja päätyy alas, maantielle vievälle tielle.  Tässä on vähän maisemaakin, näkyy mm.  Vesitorni,  Kimpisen valopylväitä, UPM:n Kaukaan tehtaat.  Maisemaa hallitsee sähkölinja, sama, joka halkaisee Tupamäenkin ja kiipeää Rapkallion reunaa ylös.
Tämän tien vasemmalle puolelle  jäävä rehevä metsä tarjoaa niin puolukoita kuin kantarellejäkin.
Tästä pääsisi joten kuten alas melkoista metsärinnettä hakkuuaukolle ja edelleen sille metsätielle, jolta polulle lähdit.

Jos lähdet oikealle viitisen metriä, ja heti vasemmalle polkua pitkin, päädyt samaan alasmenotihen.

Oikealle menevän tien varrella, melkein sen lopussa vasemmalla puolella oli hirvi puussa!  Siis pää, jalat, vuota.  Selitä sinä, minä en osaa!

Jos lähdet oikealle, käännyt seuraavastakin oikealle ja menet mäkeä alas, löydät laavun.  Kiva laavu - mutta nimeksi on laitettu Koha on!
Laavun tulisija on hyvän näköinen, mutta niin tiivis, että tuli ei oikein saa ilmaa, polta pientä ja ilmavasti.  Puitakin on, on jopa vessa, mutta niin kuin usein, täälläkään ei ole tietoa omistajasta, saako olla, saako käyttää puita jne.

Laavu katsoo nuorta taimikkoa ja sen alla notkossa olisi lähdekin.  Se on niin hurjassa rytelikössä, että en suosittele menemään.  Itse olen sen käynyt hankikelillä katsomassa, ja oli riittävän vaikeaa silloinkin.

Jos pysyt polulla  (siis oikealle muutama metri ja polulle vasemmalle) eka risteyksen jälkeen, törmäät maakasaan.  Miksi arvokkaalle kalliolle on kasattu pintamaata?  Kasassa kasvaa mm. ukontulikukkia.  Alasmenevän tien risteyksessä on tulokaslaji jättipalsamia, tiellä ja tien varsilla kurttulehtiruusua ja lupiinia.  Mitä ne suojelukalliolla tekevät?
Tiellä on kyllä pienen apilan näköisiä, keltaisia mailasiakin.  Jos jatkat alemmas, vasemmalle johtaa Rapkalliolle  vievä polku ja myöhemmin, alempana  metsäautotiekin.  Oikealle vievä tie vie ylämäkeen  Koha on - laavulle.
Tie vie pellon viertä maantielle, eli autollakin laavulle pääsisi - jollei isäntä (?) aina välillä tukkisi kannoilla tai kivillä tietä.

Alas vievän tien ja laavulle vievän tien risteyksessä on viiraa, putkia ja muuta rojua rumina kasoina.  Tientekoon, ehkä, mutta nyt romukasoina.

- - -
Alttarkalliolta alas vievän tien varressa, vielä melko ylhäällä, on polku (nyt koneura) vasemmalle taimikon halki Rapkalliolle.  Ensimmäisellä kerralla Rapkallio oli aika pettymys, on vain yksi, kalteva, jäkäläinen avokallio.  Se on kuin joku laululava!
Mutta poikkeapa polulta!
Avokalliota riittää, on erämaan tuntua, kauniimmalta paikalta näkyy jopa Karhusjärvi. Vuorella olen marjastanut ja sienestänytkin, eikä ole muita näkynyt.

Rapkalliolle kannattaa mennä autolla - minä usein mopoilen - tietä myöten.  Auton saa kivasti polun päähän, sähkölinjan lähelle, siitä kannattaa kävellä pari sataa metriä tietä takaisin alas ja kääntyä oikealle, pikkutielle, joka on oikein kivoilla puukirjaimilla merkitty Jänistieksi.  Ja sen varrella oikealla ovat ne parhaat paikat ja selvinnee, miksi nimi on Rapkallio, monessa paikassa kallio on kuin terassijärjestelmä, metrisiä pikku jyrkänteitä ja hankala kiivetä. Kalliolta näkyy hiukan Karhusjärveäkin.

Ihan Jänistien päässä on hassu ”tukikohta”.  Matkailuperävaunun romu on nostettu korkealle leirimajaksi, on rakennettu oikein teline ja komeat portaat. Ihan siinä vieressä, tien päästä sata metriä oikealle, on kiva siirtolohkare kalliohyllyllä.

- - -
Noin puoli kilometriä Viipurintieltä, ihan heti vasemmalle vievän tien risteyksen jälkeen kannattaa kiivetä oikealle hyvin piiloutuvalle Reijonmäelle.  Siitä vain nuoren kuusikon läpi: asiaa ei helpota se, että kuusten alaoksat on karsittu ja oksat ovat liukkaita ja hankalia siinä jalan alla.  Matka ei ole pitkä, nousu ei ole rankka ja nousua helpottaa ajatus, että enemmän oksat puussa kulkua estäisivät, on nuori kuusikko niin tiheä.
Melkein huipulla kannatta katsella ja ihmetellä komeita siirtolohkareita, yksi on tietystä kulmasta kuin pyramidi.

Melkein laella on hakkuuraiskio, siitä pois ja avokalliolle.  Ihan huipulla on kiva kivirykelmä, ihan kuin joku olisi aloittanut raivata isot musut kasalle pois kulkutieltä.

Laen reunalla, tieltä tullessa oikealla, on mökin kivijalka, olisi varmaan leikeissä upea linnake?  Miten on aikanaan tuotu rakennustarpeet.  Entä vesi?

Reijonmäen huipulla kannattaa kulkea avokalliota myöten ja kaartaa loivasti vasemmalle katsomaan jyrkännettä, joka antaa kuvan mäen koosta, vaikka sitä ei tieltä edes mäeksi tajua!  On myös upeasti naavaa ja hyvin erämaista tuntua.

Jos et kaarrakaan vaan etenet suunnilleen suoraan, päädyt harvennushakattuun vankkaan metsään.
Jo Reijonmäeltä saattaa nähdä - jos osaa katsoa - kermakakun näköisen kallion metsän keskellä mäen päällä.  Voi olla vähän kiipeilyä, Reijomäki kun laskee sinne päin pikku hyllyinä.  Myös musuja ja sammaleisia kivenvälejä nilkkasi iloksi piisaa.

Toiselta suunnalta kakku on kalliolla, ei metsässä.   Ja kyllä se kakku on, kun kiveä kiertää, näkee siinä on jopa kerrokset kuin kakussa ja rakoihin voi hyvinkin kuvitella lepakot talvehtimaan. Ja taas on korkeus näkymättömissä, tänne on esimerkiksi Säinjärvestä kymmenien metsien nousu, noin 50 metriä.  Metsä siinä ympärillä hämää ja peittää maiseman muutenkin.
Tähän, Pienelle Reijonmäelle, ei kyllä maiseman takia kannata tullakaan, vaan uskomattoman hienon jäkälikön takia.  Täällä ei varmaan kukaan koskaan käy?

Reijonmäkien ja Viipurintien välinen alue on kartassa merkitty sanalla Letku.  Kyllä, on hyvin risukkoista kosteikkoa, isoja valtaojia, Housulampi, muutama pieni avosuopala.  Eipä juuri houkuta tulijoita, siis vuorta pitkin!

- - -
Aina ei voi onnistua! Katsoin kartasta: hirmuinen vuori, hirmuinen jyrkänne, komein kaikista.  Ja polku ja jopa ajokelpoinen tie vievät jyrkänteen juurelle asti ja tie jopa laelle tai alas ihan viereen.  Ja eikö se polku ole Rapkallion polun jatke, lähtee sähkölinjan vierestä tien laidasta.  Vain noin kilometri ja Hyypiänvuori on siinä!  Tuonne oitis.

Polku vei siihen mihin pitikin.  Mutta tylsä polku, enimmäkseen hakkuuaukolla.
Kyllä, on aivan mahtava jyrkänne.  Mutta sitä ei näe mistään, kun vanha kuusimetsä on kerrankin jätetty kaatamatta.  Nousin aika hankalan jyrkän kohdan - ihan turhaan, vuorelta ei ole maisemaa!  Olisin tietysti voinut mennä tietä myöten, mutta oikaisin risuisen taimikon läpi takaisin polulle ja menin Rapkalliolle ihailemaan korvaukseksi jäkälikkökalliolta Karhusjärven siintelyä.

Toinen, pienempi pettymys on Matinmäki.  Niitä on kaksikin, toinen on liian lähellä kylää ja avohakattu, mutta toinen on lupaavampi.  En uskalla sille autolla, mäki on pehmeä ja jyrkkä, missään ei pääse kääntämäänkään. Tie vie laelle asti, mutta siellä onkin hakkuuraiskio.  Mutta kun vähän kulkee, sieltä kyllä löytyy avokalliota ja mukavia kalliohyllyjä kahvistelijan takapuolen alle.  Maisema on oikein upea,  Karhusjärvi on siinä jalan juuressa, ja kas kummaa, vanha tuttu sähkölinjahan se siinä auttaa orientoitumaan, sama linja halkaisee Tupamäen, hallitsee maisemaa Alttarkalliolta, nousee Rapkalliolle.

Kartasta kannattaakin seurailla sähkölinjaa?  Kartasta - maastossa on sitten melko hankalaa, jyrkänteitä, suota, raivausrojua on riittävästi, sanoo nimim. Viipurintieltä Rapkalliolle linjaa kulkenut.

- - -
Koiravuori on niin iso, että houkuttelee jo koollaan.  Se on myös hyvin näkyvissä ja sen tajuaa vuoreksi.  Helpointa olisi mennä Vihtosenjärven ohi, mutta kun kaikille muillekin vuorille olen tätä Letkusta lähtevää tietä mennyt, niin tännekin!
Aja Lakiakalliolle ihan melkein ylös, melkein Karhusjärven Erän majalle asti.  Niiltä nurkilta löytyy upea kallioparkkipaikka.

Alas lähtee tie kohti Koiravuorta.  Tie näyttää hyvältä - aluksi.  Kyllä siitä mopoilee, mutta matalalle autolle löysä hiekka ja isot kivet ja kuopat rankassa mäessä ovat liikaa.
Vuori on minusta komeimmillaan juuri tätä tietä laskeutuessa, komea kalliopahta tervehtii tulijaa.

Ylös?  Katso tarkasti, mistä nouset, on haasteita!  Voit tietysti mennä taimikkoa pitkin sinne Vihtosen
puoleiseen päähän, mutta eipä ole kiva rypeä epätasaisessa risukossa ja rinteessä.  Edellisen kuvan kalliosta vasemmalle siis.  Kyllä ylös pääsee, mutta kun olet välitasanteella, onkin taas uutta jyrkkää edessä, lisäksi kaatuneita runkoja ja isoja lohkareita ja pultereita.  Välitasanteelta on kiva näkymä Lakiamäelle päin.

Viistosti vain, keppi ja kädet apuna, koko ajan kohti Vihtosen puolta.

Jo löytyy avokalliota, löytyy peltomaisemakin ja tajuaa, kuinka helposti täältä päästä ylös pääsisi...
Vuorta pitkin, laella, on helppoja avokallioreittejä, mutta metsä taas kerran peittää maisemaa.
Esimerkiksi Säinjärvi olisi ihan kiva nähdä!  Samaten naapurivuori, valtava Lakiamäki, jota pitää mennä ihmettelemään aivan jyrkänteen reunalle.

Itse olen tullut alas Säinjärven puolelta harvennuskoivikon läpi ja joskus aiemmin, ehkä 80-luvun alussa, alhaalla olevan tien pään kohdilta.  Silloin sieltä oli helppo kulkea, nyt siellä on pusikkoa.

Itse vuori on komea katsoa, mutta laelle ei viitsi monta kertaa nousta, ellei pidä nousun haasteista?  Parempaa ”keroa” löytyy moneltakin huipulta.  Vuoren mahtavuuden ja jyrkkyyden takia kannattaa sen ja Säinjärven väliin jäävä tie marhata useinkin edestakaisin!

Lakiakalliolta lähtevän tien varrella Koiravuori jää vasemmalle, mutta tien ja järven välissä on oikein viehättävä ”apuvuori”, jonka huipulle vie ihan helppo ja hyvä polku.  Kyllä tässä kelpaa istua auringossa kuksa kädessä, kuunnella alla olevan Säinjärven lintujen kevättä.  Kun tälle kukkulalle ei ole karttanimeä, risti paras kahvitteluseurani sen tietysti Koiranpentuvuoreksi!

Täydellinen maisemointi

Kaikki oli kuten oli suunniteltu.
Mikään ei ollut kohdallaan!

Vaimoni nukkuu pitkään. Ja sinä aamuna hän nukkuisi vielä tavallista pitempään, ainakin valvoi kovin myöhään.
Oton vaimo oli kongressissa toisella puolen maapalloa.
Jopa Oton avolava oli pihassa, lavalla pressulla peitettynä rakennusrojua, avaimet virtalukossa ja jopa työrukkaset apukuskin penkillä.

Peli oli alkanut liian pitkinä katseina, vähän liian pitkinä halauksina.  Itsevarmuus oli lisääntynyt, jopa taustapeiistä oli vilahtanut koskettelua, salaisia pikasuudelmia.  Rannekello oli jäänyt meille, saunalta löytyi vieras pyyhe. Oli yllättäviä iltakokouksia.  Meikata ja tupsuttaa piti vaikka kauppareissua varten ja pienikin asia vei yhä kauemman aikaa poissa kotoa.  Ilmestyi uusi tuoksu, aivan outo hajuvesi.
Mutta sitten alkoivat ne klassiset tiheät päänsäryt ja oudot naisten vaivat.  Koskettaakaan ei saanut, kun aina tuli ensireaktioksi säikähdys tai torjuva äännähdys, joka nopeasti kyllä korjattiin hymyksi, joka ei yltänyt silmiin asti.  Television ohjelmat alkoivat aina olla tärkeämpiä kuin samaan aikaan nukkumaan meneminen.

Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen yleisimmät puheet olivat: - Älä häiritse, katson uutisia!  Se oli sentään puhetta, tavallisesti ei edes vastattu, ei edes huomeneen.  Ja niinä harvoina hetkinä, kun oli vieraita, minun mielipiteeni ei painanut todellakaan mitään, sai puhua päälle ja varastaa puheenvuorot., jopa suureen ääneen arvostella mielipiteitä ja varsinkin huumorintajua.
Tai iltaisin muka läheisyydeksi sentään: - Haluan vain olla vieressä.  Myöhemmin tämäkin  muuttui epämääräiseksi torjuvaksi ynähdykseksi ja nykäisyksi.  Älä koske - edes.
Selkä tuli tutuksi.

Rikospoliisin koulutus on hyvä.  Se auttaa jopa suunnittelemaan täydellisen rikoksen.
Suunnitelma syntyi itsestään, pala kerrallaan, ihan töitä tehdessä.
Päätös vain oli vaikeampaa kuin suunnittelu.
Mutta onneksi Otto oli tässä mielessä juuri Otto, mokomaa rasvaisten juttujen ja kuutamokeikkojen urakoitsijaa ei maailma juuri kaipaa.  Pimeää työvoimaakin tuo piti, nytkin oli ainakin joku Timur ja Oleg mukana, kun Otto kävi tasaamassa aitanpohjan.  Maksun hoiti vaimo, tuskin veroineen, ehkä ei rahallakaan.

Miten lie Otto saanut niin komean ja viisaan lääkärivaimon, onneksi heillä ei lapsia ollut.  Elämä sujui näköjään rinnakkaiselämänä, ei yhdessä: Otto kävi juottamassa milloin mitäkin mahdollista urakantilaajaporukkaa - olin joskus siivellä - ja vaimo loi uraa ihan muualla.
Miten tuota miestä oli luullut ystäväksi, miten oli vuosia pelattu golfia ja käyty kalareissuilla, saunottu, käyty kylässä.  Ällötti koko pukki - miten saisi pokan pitämään ja touhun jatkumaan muka normaalina loppuun asti?

Viimeinen niitti olivat aina pihalla näkyvät Oton avolavan jäljet.  Kerran olin näkeväni juuri kulmasta kääntyvän autonkin.

Yksinkertainen suunnitelma sisältää vähiten epäonnistumisen paikkoja.  Ja tätä ei monimutkaiseksi voi sanoa!
Oli kalareissu; kaikista vioistaan huolimatta Otto sentään viihtyi vesillä, oli aika taitavakin virveliensä kanssa.  Otolla oli jopa murhavälineet minunkin käyttööni, tietty hölmö luotto ihmisiin, esimerkiksi avaimet pihassa seisovan auton virtalukossa.  Oli jopa ottomaisesti lupien yli kaivettu soramonttu, jota maisemoitaisiin pian - ennen sitä tietysti Otto käytti sitä laittomana kaatopaikkana, puskutraktorikin olisi valmiina, jos massoja pitäisi siirtää - tuskin edes heti pitäisi, sillä alueella oli vielä juuri sopiva syvä onkalo rakennusrojulle ja paskiaiselle reppuineen ja kalakamppeineen.

Olin ilmoittanut Otolle, että tulisin hakemaan kuudelta.  Siinä autojen luona Otto saisi kakkosnelosen pätkästä, joutuisi omalle lavalleen ja pääsisi pikku ajelulle.  Soramontun onkalo odottaa, pohjalle ei päivä paista ja rakennusroju peittäisi.  Kukaan ei siihen aikaan viikonloppuna liikkeellä ole.  Ei varsinkaan soramontun pikkutiellä ja vaikka joku liikkuisikin, Oton auto olisi ihan luonteva näky, puuhat eivät aina päivännäköä kestäneet muulloinkaan.
Ja sitten tulisin kotiin, kolistelisin sen verran, että vaimo huomaisi minun noin seitsemältä olevan muka vasta lähdössä, ja pian tulisin takaisin ihmettelemään, kun se Otto ei ollut kotona.

Mutta illalla soitti serkku ja tahtoi mukaan kalareissulle. Mikäpäs siinä, lähdetään. (Perkele, juuri nyt!)
Ja lähdettiin.  Ja eikö Otto ollut ainoa, joka sai kunnon kalan.  Jos olin hermokimppu ja outo, kukaan ei ainakaan mitään kysynyt, taidan olla yleensäkin huono seuramies.

Tuli se toinenkin kerta.  Eikä soittanut serkku.  Kaikki meni kuten olin suunnitellutkin.
Ja nyt makaan liikuntakyyttömänä, juuri ja juuri tajuissani rakennusrojun alla ja kuuntelen, kuinka puskutrakoria käynnistetään.  Viimeinen muistoni siitä avolavan viereltä ennen kovaa kipua ja tajuttomuutta on vaimoni uuden hajuveden makea tuoksu.

Suomalainen menestyy

 Alamäen laskuasento on vähän liian matala. Painopiste on liian matalalla.  Lantio nousee liian ylös. Potku suuntautuu liian taakse eikä tule alustaa vasten.  Liike ei ala yhtä aikaa polvista ja lantiosta. Hyppääjä hyökkää liian ahneesti lentämään.  Lentorata on liian matala. Vartalon kulma on liian suuri. Lento ei ole levynä, V on liian vähän auki. Hypystä puuttuu rentous, on yliyrittämistä.

Pitää palkata YLEN urheilulähetyksen asiantuntija valmentamaan!  Sillä varmuudella ja asiantunmtemuksella, millä mäkihyppääjän suoritus selostetaan, olisi valtavasti käyttöä valmennuksessa.  Mutta varmasti on asiantuntijalla ja YLEllä salainen sopimus, että häntä ei saa hiihtoliitto käyttää?

Vaikka mäkihyppy on lajina aivan toinen kuin vaikkapa Janne Ahosen huippuvuosina, yhden asian sen ajan suuret voisivat opettaa nykyisille.  Voittaminen vaatii luonnetta, ei riitä (tässäkään lajissa), että "Tehdään oma suoritus ja katotaan sitte, mihin se riittää."
Voittaminen on kumma kyky: jopa sitoutuminen lajiin tai itsekuri ovat ainakin olleet toissijaisia, vai mitä herrat Nykänen ja Olli?

Aivan varmasti se suuri nimi saa isommat pisteet samanlaisesta hypystä kuin uusi tekijämies.
Ja aivan varmasti oma hyppääjä vetoaa tuomariin - tai suosimisen pelossa tapahtuu päinvastaista.
Kaikissa arvioitavissa lajeissa on objektiivisuus vain suhteellista ja toivottua.
Suomalainen ei kyllä voi tuomaripeliä syyttää, mutta olisi kyllä varsin mahdollista laatia ohjelma tietokone-kamerayhdistelmälle, joka vertaisi hypyn kaikkia vaiheita vaikka mallisuoritukseen ja käyttäisi kaikenmoisia lähtölava- , pituus- ja olosuhdekertoimia.

Lisää valmennusapua, ei niinkään mäkihyppyyn, mutta vaikkapa lätkään, saisi hyvin halvalla lähes jokaiselta kotisohvalta.  Kolme ukkoa, kaljakori, nauhoitus päälle pelin ajaksi.  Samalla tulisi hankittua materiaalia myös tuomarikoulutukseen, tuomarihan on puusilmä nuija.
Menetelmässä on vain pari vikaa, tilanteet menivät jo!  Ja silläkin, joka ei edes tilannetta nähnyt, on varma mielipide.
Mutta kuvitellaanpa maajoukkue pakotettuna katsomaan tällainen  sohvavideo: - Ei ikinä enää!
Peli paranee uusintanauhan pelossa.

Sillä varmuudella, minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus voi antaa, voin myös sanoa, että jos ei ole kilpailuhenkinen, ei voi tulla huippu-urheilijaksi.
Ei myöskään siitä, joka ei kestä kovaakin sanomista, joka ei narsismissaan kuuntele ohjeita ja kehitä itseään, vaikka on jo hyvä.

Harrastaja yleensä pitää lajistaan ja on luultavasti siinä ainakin melko hyvä.  Vaan kun se ei tuo menestystä - paitsi omaan elämänlaatuun.

Sijoitus Suomeen....

  Salaliittoteorioiden äiti!
”Ne” eli ”Herrat” ovat jossakin sopineet, että suomalainen työmies pidetään nöyränä.
On kikyttelyä, työnantajalla on sopimusten tulkintaoikeus, näköjään saa siirtää työntekijät kysymättä toisen sopimuksen piiriin. AY-liikettä kuritetaan mm. poistamalla vähennysoikeus jäsenmaksuista ja pian lopettamalla työnantajan nyt tekemä ay-jäsenmaksujen perintä.
Mutta nuohan ovat näkyviä juttuja - katalampaa on, että valtio ja viranomaisetkin on valjastettu samaan työhön.  Puolueethan, esimerkiksi Kokoomus, osaavat talouden toimivuuden nimissä muutenkin kurjistaa aina juuri pienituloisimpia.  Varjobudjetti luonnollisesi leikkaa kaikkein köyhimmiltä.

Näyttää, että on tahallaan aiheutettu tilanne, jossa meillä on jokseenkin neljännesmiljoona työtöntä
 ( ja näennäistyölliset ja alipalkkaiset lisäksi)  ja samaan aikaan 100 000 avointa työpaikkaa, joihin ei löydy tekijää Suomesta.

Miten niin tahallaan?
Mitä on tapahtunut ammatilliselle koulutukselle?  Kyllä sitä on todella kovalla kädellä kehitetty,
so. leikattu, vähennetty kontaktiopetusta, pantu nuoret itseopiskelemaan eli makaamaan.  Koulutusalatkin ovat vääriä ja riittämättömiä, jos kerran suorittavaankaan työhön ei tekijää omasta maasta saa.  Työlisyyskurssitkin ovat vain näennäistä ja pakkoa.
”Omasta maasta” on se juttu: ulkomailta saa, saa halvalla.
Valtiovaltakin hyrisee tyytyväisyyttä, sillä valmis ammattilainen mamu-aikuinen on yhteiskunnalle halvin mahdollinen suomalainen!  Koko lapsuus neuvoloineen, päivähoitoineen, kouluineen, sairaskuluineen, lapsilisineen jää pois, tulokas alkaa heti tuottaa ja tuottaa myös verotuloja!
Mutta voi voi, eivätkös nämä kiittämättömät tuo perheensä tänne kulueriksi!

Vihje tuontiammattimiesten tuojille: kannattaisi perustaa erityisiä ammattikouluja, jopa insinöörikoulutusta halpamaihin tuottamaan halpaa työvoimaa Suomeen.  Suomeen ei tietenkään kannata!

Tekisi mieli sanoa, että on tahallaan heikennetty jo peruskouluakin, jotta kansa pysyisi tyhmänä eikä voisi päästä korkeammille palkoille...

Teollisuus on alasajanut omat ammattikoulunsa.  Saadakseen palkata ulkomaisia työntekijöitä?

Pieni särö salaliittoteoriaan tulee siitä, että oppisopimuskoulutus on jollain tasolla taas elpymässä.  Mutta voihan kaikentietävä blogisti tämänkin selittää sillä, että saadaan halpaa, jopa ilmaista työvoimaa harjoittelijoiksi tekemään ammattimiehen työt...  Eikä tämmöinen kiltameininki oppipoikineen isoa joukkoa voi työllistää.


Tähän asti kuvittelin, että tärkein salaliitto olisi uskonnon ja hallinnon liitto.  Kansa kurissa ja Herran nuhteessa, Jumalan säätämä hallinto ja järjestys, tiedä paikkasi ja tottele!

Tavoite epäselvä?

Jos lohi on niin arvokas kala, että sitä kannattaa pyytää, vaikka ei saisi, miten arvokas asia olisi rauha tavoiteltavaksi?

Keinoja?  Tavallisimmin ajatus lähtee varustautumisesta sodan varalle.  Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan!  Varmaan eniten rauhaa vaatinut Rooman keisari oli Markus Aurelius - siis kaimani kävi jatkuvasti sotaa.

Sota on tässä ajattelussa väistämätön luonnonvoima.  Toiset kansat ovat pohjimmiltaan vihamielisiä, rajat on suljettava, kanssakäyntiä kontrolloitava erilaisin asiapaperein, kauppaa valvotaan, tulleja nostetaan, aatteita rajoitetaan.  Totta kai on varustauduttava ja pahimmillaan liittouduttava, jolloin sota saadaan leviämään vielä laajemmalle.  Pelotteita asetetaan.  Naapuria on hyväksikäytettävä ja se on eristettävä.
Sisäpoliittiset virheet on projisoitava toisten syyksi ja on luomalla luotava uhkakuvia, sotapropagandaa, josta ei irti pääse edes sadan vuoden rauhan aikana.
Kansallinen itsetunto ja isänmaallisuus markkinoidaan uhona ja öykkäröintinä, toisten kansojen uhkana, aseellisen palvelun ollessa ainoa oikea tie.
Liput liehuvat, torvet ja rummut pauhaavat ja astumme teit isien (missä maassa vain) ja usein vielä ainoan oikean poliitikon johdolla!

Voisiko olla toinen tie negatiivisen rauhankäsityksen tilalla?

Maailmanrauha pelastuu, kun poistetaan noin 20 pahinta kansansa johtajaa?  Houkutteleva ajatus.  Mutta valitettavasti samalla pitäisi poistaa heidän taustallaan olevat aatteet tai puolueet, koko se rakennelma ja valtakoneisto.  Ja äkkilopetuksella olisi saatava tältä koneistolta pois tuhovälineet, esimerkiksi ydinase, käyttö on herkimmillään varmasti viimeisenä keinona säilyttää oma valtansa.


Klaani asettui johonkin, missä oli kerättävää, pyydystettävää saalista ja turvaa kylmältä ja pedoilta.
Hyvä oli olla - liian hyvä, sillä väestö kasvoi, tarvittiin lisää pyyntialueita ja kohta jo törmättiinkin toisen klaanin metsästäjään.
Sovittiinko rajoista vai neuvoteltiinko keihäällä?
Maanviljelijä taas ei hyvällä katsonut paimentolaisen karjaa tai metsästäjien puhvelilaumaa pellollaan.
Mitenkäs sitä, kun se toinen porukka ei edes ole ihmisenä pätevä?  Hyvin monen kansan itselleen antama nimi tarkoittaa ihmistä, perimätieto ja tarusto antaa omalle kansalle komean syntyhistorian ja totemieläimen, se naapuri on syntynyt vaikkapa hyttysparvesta kallionkolossa tai krokotiilista.
Aita ja omistus on samalla kielto ja raja.

Kauppa pakotti kohtaamaan ja opetti stereotypioiden tilalle tietoja toisista siinä kuin levitti kulttuuria ja tietojakin.  Mutta maanviljelys vasta mahdollisti paikalleenasettumisen ja ravintoturvallisuuden, ammatit, erikoistumisen, ylijäämän kauppaamisen ja yhteiskunnan järjestymisen - no siinä samalla siis isomman tuhon ja armeijat ja kansallisuusaatteen heräämisen. 

 Niin idässä kui lännessäkin on pitänyt saada elintilaa.  Kiinalainen kauppias on asettunut johonkin, kauppa-aseman viereen on syntynyt asutusta ja kas, Kiinaanhan tässä
kuulutaankin.  Mazeppa ratsasteli Siperiassa, ja kohta Äiti Venäjän Rodinaan kuuluikin kaikki Kiinaan asti.  Preerialla kulki vankkureita ja intiaani siirrettiin pois.  Lebensraum - mitä uutta siinä oli muka.
Vahvempi ja isompi oli aina oikeassa ja se väistyvä on sivistymätön ali-ihminen, joka joutaakin pois?
Tai ainakin hänet tulee sulauttaa, hänen oikeutensa omaan alueeseensa poistaa, hänen kulttuurinsa mitätöidä ja kielensä sammuttaa.  Pakkosiirtoja on yhä ja useilla isoillakaan kansoilla ei ole omaa, tunnustettua kansallisvaltiota.

Aatteet ja uskonnot ovat pahoja, koska ne ovat ainoita oikeita.  Ja kun pitää pelastaa!
Sanoma on vietävä perille vaikka miekalla.  Ristiretkistä on aikaa - onko tarpeeksi?  Islam on uhka?
Ainakin Islam  tai enemmänkin sen perinne on uhka esimerkiksi naisen asemalle, demokratialle ja ajatuksen vapaudelle?
Kommunismi piti levittää koko maailmaan myös, mutta kaatui, koska missään ei kommunismia edes toteutettu vaan se väännettiin puoluediktatuuriksi ja ihmisoikeuksien polkemiseksi.
Jonkin aikaa jo länsimainen elämänmalli on ollut uskonnon asemassa ja sitä on pakkolevitetty ja ylläpidetty lähes kaikkialla, maailmanpoliisi valvoo ja puuttuu pienten valtioiden asioihin herkästi, painostamalla, tiedustelulla, asein jopa.
Vallankumous?  Mistä  se loisi lisää hyvinvointia?  Kenties vallanpitäjä vaihtuu ja ajatuksenvapaus tai tieto lisääntyy, mutta useimmiten seuraus on taloudellinen ja yhteiskunnallinen katastrofi ja uusi vallankumous.  Harvoin demokratia tai sivistys voittaa.

Maskirovkaa?  Venäjän intressit ovat aina oikeita, pelastetaan vaikkapa verilöylyltä tai korjataan "Historian virheitä".  Mutta aivan samaa sumutustahan länsi tekee. Esimerkiksi energian turvaaminen vaatii jatkuvaa puuttumista toisten asioihin.

Kuinka ollakaan, epädemokraattiset johtajat löytävät toisensa.  Miten Assad tai Erdogan pärjäilisivät ilman Putinin tukea.  Kerhosta puuttuu Kim!

Iso on hyväksikäyttäjä!  Oli jo siirtomaa-aikana, on yhä.  Taloudellinen oikeudenmukaisuus edellyttäisi maailman raaka-aineiden, ravinnon, energian huomattavasti tasaisempaa jakautumista.  Yksi ison presidentin sana horjuttaa maailmantaloutta.  Taloudelliset pakotteet satuttavat eniten pieniä.
Yksi kahakoiden syy siirtomaissa olivat keinotekoiset rajat, jotka mm. katkaisivat paimentolaisten kulkutiet tai erottivat sukulaiset toisistaan.  Hajoita ja hallitse-menetelmällä siirtomaan useiden erilaisten kansojen (ennen puhuttiin heimoista) välillä poiki sisällissotia, tekee sen yhä.  Kehittymätön infrastruktuuri ja maaomistusolot ja huutava demokratiavaje ovat rauhan esteitä myös. Joku ottaa vallan ja pitää sen väkisin, kunnes...

Kansallisuusaate tai oikeastaan nationalismi lienee suurimpia sotien syitä kautta aikojen.
Voisiko joskus lopettaa kaikkien slaavien yhdistämisen, kaikkien saksaa puhuvien kansojen yhdistämisen, kaikkien Suomen heimojen yhdistämisen?
Kaikki hyvin, kun omaa kansaa ei nosteta kiipeämällä toisia pitkin, halveksimalla toisia, polkemalla toisten oikeuksia.  Ei ole arjalaisia herrakansoja.
Mutta kyllähän me tiedämme - kun meille niin jatkuvasti opetetaan - että vain valkoihoinen, luterilainen, hetero, suomenkielinen on oikeutettu asumaan täällä. (Ellei hän ole huippu-urheilija tai muusikko.) 


Olemme täysin riippuvaisia ravinnosta,  energiasta ja raaka-aineista.  Mutta kun ne eivät jakaudu tasan, joku rikastuu, joku ostaa kalliilla.  Ja joku hankkii ne asein.
Eriarvoisuus on kansojen välillä, mutta myös maiden sisällä.  Keskimäärin kuweitilainen on rikas.  Venäläinen oligarkki omi kansallisuuden rikkauden, esimerkiksi öljyn.Toistaiseksi ongelmat ja eriarvoisuus on osattu peittää tiedonvälityksen rajoittamisella ja kansallisella uholla ja henkilökultilla.
Mutta nämähän jäävä pieniksi sodan syiksi, kun ilmastonmuutos saa kansat liikkeelle  Sadat miljoonat jakavat maapallon ihan uudella tavalla ihan asettumalla asumaan.  Varmaan sovussa?
Kuivat alueet kuivuvat elinkelvottomiksi, rannikot eli vilja-aitat jäävät veden alle.
Niukkuutta jaetaan isommalla joukolla?
No ei.  Ratkaisu tähänkin on varustautuminen ja rajojen sulkeminen ja yltiönationalististen populistijohtajien yhä suurempi kannatus.  Aseethan eivät tunnetusti ole energiasyöppöjä tai pilaa ilmastoa?

Joko olisi aika tulla linnakkeista rauhanpiipun ääreen?  Olisi aika oikeasti sopia:  rauhahan on useimmiten sodan siemen itsessäänkin, kun se aina tehdään voittajan ehdoilla.

Murhaaja 2

Maanviljelys, tuho ja mahdollisuus.  Ihmiset muuttivat yhteen, syntyi yhteiskunta, hallinto, kauppa, koulutus, ravintoturvallisuus.  Syntyi myös esimerkiksi kansallisuusaate kaikkineen, väkivaltakoneistot, kulkutaudit.
Syntyi pelto.  Yksipuolistettiin tietyn alan kasvillisuus, muutettiin luonnon olosuhteita, kaivettiin,kasteltiin, muokattiin.  Ja kun pelto kasvoi, eristettiin sillä eliöt saman lajin yksilöistä, aidattiin, myrkytettiin luontoon kuuluvia eliöitä.  Jalostettiin, muunneltiin kasveja - jopa geenimuunnellaan, hui!
Lajien yksipuolistaminen näkyy myös ns. talousmetsissä, useat tiettyjen toisten lajien kanssa symbioosissa elävät eliöt ovat vaarantuneet, eikä ”luonto” ole edes kulkutie kaikille muillekaan.

Ravintoturvallisuus mahdollisti valtavan väestökasvun, suorastaan väestöräjähdyksen.  Pelkkä lisäpelto ei kyllä enää riittänyt, tarvittiin metaanipommi nauta, tarvttiin lihaa, maitoa, villaa, juhtia.
Tarvttiin lisää luonnon mestarointia, sitä hallitse ja vallitse-juttua.  Väestöräjähdys irrotti kokonaan luonnosta, keräilijä sentään oli enemmän osa luontoa.

Yhdessä asuva ihminen oppi kirjoittamaan asiansa ylös, joukkomuistamaan.  Tälle oli hyvä rakentaa uutta, kehittää yhä uutta.  Lähes poikkeuksetta ihmiselle hyvä näyttäytyy luonnolle huonona!  Esimerkiksi keinokuitu voi näyttäytyä luontoa säästävänä, mutta jos se on öljypohjainen?  Tai vaikkapa fleece, joka lienee mikromuoveja eniten vesistöihin työntävä, sinänsä upea tuote.
Koneet, jopa alkeelliset vivun, ruuvin ja kaltevan tason sovellukset alkoivat tuhota maapalloa esimerkiksi siirtelemällä maata, kaivamalla, kastelemalla.      
 
Kone, moottori.  Maailma huutaa apua.  Kyllä, paha on toki se päästö, mutta pahaa on myös uusi kyky muokata ja tuhota.  Aral-järven tuho on hyvä esimerkki, puuvillan saamiseksi piti saada jokien vesi pelloille, ei järveen.  Puhuttiinpa Jenisein virtaussuunnan muuttamisesta jopa!

Kone, moottori, mahdollisti pitkät etäisyydet.  Toki jo tuulen avulla sai tuhon leviämään, mutta nyt aukesi uusia mahdollisuuksia.  Hiili avasi teollisen vallankumouksen ja alkoi tehdä ihmisen vaikutuksen ilmakehäänkin näkyväksi.  Kohta maksamme siitä?
Hiili toi työpaikat, työ toi ennennäkemätttömän hyvinvoinnin ja mahdollisuudet esimerkiksi muotiin ja kulutukseen ja kaupan ja markkinoiden huikeaan kehittämiseen - ihminen tuhoaakin itsensä hyvinvoinnilla, ei aseilla?
Energia on avainsana: hiili oli näkyvästi likaista ja palamistuotekin näkyy, mutta sähköä voidaan aina olla pitävinään puhtaana.  Hyvin kaikki tietävät, että kosket on padottu ja patoaltailla ja rakentamisella tuhotu monen lajin elinympäristö, tai tietävät, että hiilellä se sähkötehdas pyöri.
Ns. puhdas voima, ydinvoima, on taas pelottava ja hallitsematon vallan ottaessaan.

Moottori liikuttaa.  Jokapäiväinen elämä tarvitsee liikennettä.  Katuverkosto esimerkiksi estää veden (huleveden) imeytymisen, peittää asfaltillaan kasvien mahdollisuudet.  Liikenne sinällään tappaa, vaikkapa tuhansia hyönteisiä jo parinsadan kilometrin kesäillan ajelussa, joskus isompiakin otuksia.  maata on kaivettava, räjäytettävä, siltoja rakennettava.
Tie tukkii eläinten luontaiset kulkutiet ja eristää aivan samoin kuin peltokin.
Tie vaatii toki ihmiseltäkin kaikenlaista.  Ei tule joka päivä mieleen esimerkiksi liikenteen vaatima osa sairaanhoidosta?  Tai budjetista.  Koko liikenteeseen, autoihin liittyvä elinkeinorakenne?

Kaikki rakentaminen muokkaa luontoa.  Kyllä, kyllä kulttuurimaisemakin voi olla kaunis: entä soramonttu, päätehakattu metsä, kaivoksen jätekasa,...  Talvivaara muistuttaa maankäytön monista muistakin vaaroista.  Ogonimaa Nigeriassa kertoo samaa, mutta energian hankkimisesta.
Keinot olisi tehdä oikein - mutta kun kilpailukyky, maksimaalinen tuotto ja kasvu!
_ _ _

Ole siinä sitten puhtaan kaulasi kanssa ja arvostele ja syyllistä muita.  Esimerkiksi kasvinsyöjien tapaan, eiväthän hekään enää avojaloin metsissä keräilijöinä kulje?
Kukaan ei ole viaton, pelkkä yhteiskunnan jäsenyys teettää niin monenmoista, jopa instituutioon itseensä sisäänrakentuvaa tuhoa.  Jopa lakisääteistä: armeijapakkohan meillä käytännössä on, ja sotakoneisto ei luontoarvoilla herkuttele.
Mutta kukas sitä tahallaan...?

Murhaaja!

Ihan varmasti en muuta Midsomerin alueelle Englantiin tai Ystadiin Ruotsiin.  Olisi liian suuri riski joutua henkirikoksen uhriksi...

Mutta voi, täällä lintukodossakin vaanii vaara joka ikinen päivä.  Voin esimerkiksi joutua rattijuopon uhriksi.  Ympäristömyrkyt voivat aiheuttaa vakavia terveyshaittoja ja johtaa vaikka kuolemaan ajan kuluessa.

Mutta minäkin murhaaja?  En kai sentään!

Aloitin aamuni tietenkin isolla mukillisella kahvia.  Juhla-Mokkaa, kyllä, mutta selkeästi on parantunut esimerkiksi Kulta-Katriina ja varsinkin sen luomuversio.
Mitä valtavia alueita onkaan poissa ruoantuotannostaa, jotta juuri minä saan ne päivittäiset noin 8 kupillistani?
Joka aterialla syön jonkin hedelmän tai juureksen.  Mister Dole´ kumppaneineen ei kuitenkaan viljele maata saadakseen ruokaa, vaan syrjäyttää pientilalliset ja käyttää maan rahakasvien tuotantoon.  Varmasti moni menee nälkäisenä nukkumaan, joutuu muuttamaan raivaamaan uutta kaskea.
Jos syön Mäkkärissä hampurilaisen, olen vielä suurempi murhaaja?  Hampurilaisteoria - jo kymmeniä vuosia vanha - menee suunnilleen näin:
Köyhä, tilaton ihminen saa verovapauden määräajaksi raivatessaan viidakkoon (Mato Grosson alueella) itselleen tilan.  Tila tuottaa pari vuotta, kun maaperä ei ole rikasta ja ruokamultaa ei paljon ole, lannoitteita ei ole varaa ostaa.  Tulee hyväntekijä, amerikkalainen tai eurooppalaistaustainen ja ostaa maan pilkkahinnalla, kylvää alfalfaa, joka lannoittaa hernekasvina itse itsensä.  Lihakarjaa laitumelle, lihan syömme me rikkaat.  Karjatila tarjoaa harvalle töitä, lähde pois taas.  Kuoliko lapsi nälkään?  Siirtotyöläisen lapsi ei ainakaan kouluihin jouda.

Onneksi en tupakoi: tupakkahan se vihoviimeinen rahakasvi olisi!

Pilaan ilmaston, kun syön punaista lihaa.  Lehmä se vasta metaanipommi onkin!  Minun aiheuttamillani metaanipäästöillä joku orkaani syntyy ja tappaa! Ainakin sadanta lisääntyy ja tulva tappaa paisi hukuttamalla, myös esimerkiksi saastuneella juomavedellä tai tartuntataudeilla.
Kilo possunlihaa taas vaatii noin 200 kiloa viljaa, se on pois varmaan lasten suusta.
Ilmastoa tuhoan valtavan monella muullakin tavalla, esimerkiksi ajamalla bensiinimoottorisella autolla ja lämmittämällä taloani - jopa päästän ympäristön surmaksi hiukkaspäästöjä takastani.
Pilaan juomaveden muovipäästöillä ja kalojen - siis ruoan - elinmahdollisuudet, kun käytän esimerkiksi fleecepuseroa hikeä mevänä kerroksena hiihtäessä ja sitten pesen koneella paitani.  Monenko lapsen juomavesi pilaantuu.  Meneehän tuossa samalla myös levä, maailman tärkein hapentuottaja.

Suurimman synnin kyllä taidan tehdä lähtemällä taas ulkomaille lentäen toukokuussa. Pilaan ilmakehän, aiheutan otsonikadon ja ihosyövänkin jollekulle, joka kenties olisi keksinyt keinon maailman pelastamiseksi...

Olen juonut Coca Colaa ja mahdollistanut yhtiön aiheuttamat lasten sairastumiset (Fanta-baby) Käytän keinokuituisia vaatteita, monet patentit omistaa samaa juurta oleva Dupont.  En aina muista välttää myöskään Nestle´- tuotteita, vaikka yhtymä äidinmaitovastikehölmöilyillään aiheutti tuhoa esimerkiksi Afrikassa.

Kuva: auttamisen suurmies Pummpu-Väiski, kuningas Josia S. Taapopi, ja Markku


Jos lisäisin kuukausilahjoitustani edes yhdellä eurolla, moniko pelastuisi?  Tekeekö puuttuva euro minusta tappajan?  Jos lisäisin ajankäyttöäni ja työpanostani katastrofiavussa ja kehitysyhteistyössä?
Jos voisin vaikuttaa maailmaan edes vähän, että assadputinisikset eivät voisi mellastaa?
----
Voisin jatkaa syntilistaa pari sivua vielä.(Saa näin kirjoittaa, ei tämä ole kouluaine!)  Mutta tulema on, että vaikka aktiivi murhaaja en ole, minun  - ja sinun! - elämänmalli on pahaksi miljardeille muille, usein välillisesti luonnon kautta.
Uskoisin, että useimmat voisivat helposti itsekin tiedostaa samat asiat itsessään.

Tuomio?  Valitettavaa maailman ja suoranaisten uhrien kannalta on, että liikaa luotetaan omaan talkoohenkeen ja ihmiseen.
Kun se ei niin mene: ongelmat ovat useimmiten "siellä" ja hyvä elintaso täällä, suljemme silmämme.
Nyt on vaalivuosi.  Osa puolueista tietoisesti ei uskalla syyllistää syyllistä, vaan silittää myötäsukaan - ja saa äänesi jo sillä!
Ilman tiukkaa lainsäädäntöä ei tapahdu mitään merkittävää kuin yksilötasolla.

Rikkaat idiootit

Rikas?  Kohtuullinen + pieni eläke.  Mutta kaikki iso ja paljon enemmänkin on jo hankittu.  Siinähän sitä elää köllötellään, elättivariksina.
Ikinä ei sentään ole ollut kädestä suuhun-tilannetta.  Ikinä ei varsinaista pulaa ole mistään ollut, toki on jouduttu odottamaan, tavoittelemaan, tekemään valintoja, asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen.
Aina (paitsi ennen opiskelun alkua) on molemmille työtä piisannut ja useimmiten on ollut jopa virka selkänojana.
Ja maailman mitakaavassa jokainen suomalainen on rikas.

Oikein heräsin huomaamaan, mitä on olla rikas - ja idiootti - Prahassa elokuussa 1990.
Kyllä, Praha on edelleen ehkä se kaikkein hienoin kaupunkilomakokemus, mutta tämä anekdootti kuitenkin liittyy ihan mitäänsanomattomaan pikkukatuun, kujaseen.  Siellä oli pieni valokuvausliike, näyteikkunassa monenlaista itäblokkivehjettä (esimerkiksi Smena-kamerat olivat todella hyviä!), mutta myös haalistunut mainos ja myös itse laite, Minolta 3500-kamera. Ja halvalla, verrattuna Suomen hintoihin - melkein ostimme.
Kotiin palattuamme ei mennyt kuin pari viikkoa, kun meillä oli tämä kamera...

Automaattitarkennus, automaattisalama, automaatti myös pitkällä putkella.  Mutta oli myös käsisäätömahdollisuuksia, pääsi lähelle, pystyi pysäyttämään liikkeen, ei siis ollut vain näppäilylaite se.  Vallan maino peli - mutta jos, niin kuin useimmiten, antoi automaatin hoitaa, todellakin suunniteltu rikkaille idiooteille.    
Kamera maksoi vähän itseään, oli mukana Namibian reissulla seuraavana vuonna ykköskameranani, toisella, pikku-Cosinalla napsin mustavalkeita kirjan kuvituksia.  Mutta oliko täysautomaatti hyvä kuivassa Namibiassa?  Ei sinne päinkään: hienon hieno hiekkapöly ja kuivuus pakottivat käsikäytölle, ja pelkäsin jo, että kamera on mennyttä kalua.  Mutta kaikki palautui Suomessa ennalleen.
Kuka käyttää enää filmikameraa?

Nyt on useita digivehkeitä.  Ne vasta idioottivarmoja ovatkin, kun ei tarvitse filmiä säästää.  Ja toimintoja riittää, ja hyväkin laatu mahtuu jo taskuun.  Mutta kun kameraa ei edes ota mukaan!
Kännykkä!  Kännykkä se vasta onkin idioottien peli, tekee puolestamme vaikka mitä, muistatko esimerkiksi puhelinnumerot tai kirjoitteletko paperikirjeitä?

Auto.   On nimensä mukainen ”itse” hän.  On automaattivaihteet, lukkiutumattomat jarrut, kaistanvahti, tihkukytkin, vakionopeus- ja huippunopeussäätimet, automaatti-ilmastoint, päivänvaloautomatiikka,...
Konehuoneeseen hädin tuskin uskaltaa kurkistaa, juuri mihinkään ei kannata itse koskeakaan, vähän vain voi nesteitä tarkistella.  Vielä sentään saa ohjata ja päättää, minne mennään - ellei viereinen penkki sano sitäkin.

Ostin hiihtelyäni varten voiteita.  Voi hyvä tavaton, me idiootit emme enää edes viitsi tai osaa voidella suksia.  Siitä vain purkista sen vaahtomuovilla voide suksen pohjaan, pieni kuivausaika ja liinasella kiiltäväksi ja jo mennään hurukyytiä!  Ja pitovoide suksen keskelle toisesta vaahtomuovista, sitä ei tarvitse/saa edes silitellä.  Jollain idiootilla on jopa karvasukset, ei pitovoiteita lainkaan.
Minulla on Optigrip-Karhut eli pitopohjat pikku pakkasesta pitkälle plussan puolelle.  Ei tarvitse osata ns. potkaista edes, sen kun siirtelee jalkoja, ja pito on varma.

- - -

Miltei millä elämän alalla tahansa kehitys on ollut niin huimaa, että en voi ymmärtää ns. uusavuttomuutta.  Kahvia ei pusata hellalla tai takassa, ruoat saa puolivalmisteina (esimerkiksi liha leikattuna ja pakattuna), pesukone pesee, linkoaa, jopa joskus kuivaa, tiskit pesee kone, robotti imuroi.  Vaattet ostetaan valmiina, kukaan ei parsi tai paikkaa.  Luulisi selviytyvän.
Mutta mietipä olevasi viikko sähköttömällä saarimökillä, ainoina eväinä esimerkiksi suola ja matopurkki, huomaat heti, mitä tarkoitan sanomalla meitä idiooteiksi.

Ihminen tyhmistyy.  Se on jo tutkimuksin todettu.  Asiaa ei paranna, että yhä vähemmän pähkäilemme ja ratkomme asioita.  Yhä vähemmän teemme oikeasti itse.

Melkein hyvä?

Katolle alkaa kertyä liikaa lunta.  Kiipeänkö?  Oma paino voisi lumikuorman lisänä olla liikaa.  Ritva ei pidä ajatuksesta, että seitsenkymppinen koluaa katolla jäiden seassa, vaikka olisi turvavehkeitäkin.
Eipä hätää, löytyy apu: pitkä teleskooppivarsi, kovamuovinen kola päässä.  Silläpä vetelen!
Vetelin minkä vetelin.  Kevyt lumi tuli helposti alas, kola oli jopa vähän turhan pieni, ei haukannut tarpeeksi.  Mutta jos on lumikerroksia, tiiviimpää, painavampaa, eivät teleskooppivarren liitokset pidä, varsi venyy, putket saattavat jopa irrota.  Ei liiku lumi.
Ja eikös vaimokulta kopauttanut nurkan jääpuikkoa, kops, ja kas vain, kovamuovi ei sitä kestänyt, pala lohkesi - puikko ei.
Mitä tekee lumen hyväilimellä?  Töihin siitä ei juuri ole.

Monot piti ostaa.  Ja pitää ostaa toisetkin heti, jos kirpparilla on kokoa, sillä SNS-systeemi on poistumassa.  Neljät sukset on SNS-siteellä, siteeet olisivat älyttömän kalliit vaihtaa.
Kivat monot, sirot jopa ja juuri sopivan jäykkäpohjaiset turistihiihtelyyn.
Ihan pieni ja ärsyttävä vika tietysti on: vetoketju ei pysy kiinni, koska se ei mene kiinni asti.  Juuri ja juuri saa vetoketjun kiinni, jos jalka ei ole monossa, mutta solmun yli ei mitenkään ihan perille asti.
Hieno idea suojata mononnauhat kastumiselta ja jäätymiseltä, mutta miksi idea on jätetty loppuun asti toteuttamatta?    
Monikohan muksu on saanut tulla luokkaan asti, kun monoja ei jäisinä saa jalasta.  Omassa luokassa hyvinkin moni, johtuisiko siitä, että tarvinnut muutenkaan riisua, jos aikoi välitunneilla hiihdellä.
Vanhoissa monoissa on saman ongelman vanhempi versio.  Vetoketjulla suljetaan nauhat peittävä läppä, ja sulku varmistetaan läpän päässä olevalla tarralla.  Vaan eipä suljeta, kun tarra ei mitenkään yletä vastakappaleensa, ei edes ilman sisällä kengässä olevaa jalkaa, eli vetoketju aukeaa ja kesken reissun sitä saa vedellä kiinni päin.                

Hiihtohanskat pitää olla.  Rukkanen ja siellä vielä sisähanska kovalla pakkasella ovat ainoa konsti.  Normaalikeleillä?  On monenlaisia, thinsulatea, tuulisuojattua, sormikasta ja sorkkamallia.  Hienoja, kalliita, hyvännäköisiä.  Yksi yhteinen huono asia löytyy lähes kaikista: peukalohangassa on sauma tai juuri tämä kriittisin kohta on liian heikko ja kuluu puhki.  Kolmet hanskat talvessa eli noin 1000 km:ä kohti, älytöntä!
Voisiko joku keksiä ihan yksinkertaisen asian: peukalohankaan täytyy koko leveydeltä saada kunnon nahkainen suoja.  Olen niitä liimaillut, romuhanskoista leikeltyjä nahkapaloja hiihtokäsineisiin, ommellut saumoja, käytän niitä kolmea paria vuodesta toiseen, mutta joskus olisi kiva löytää alun perin hyvät hanskat.
Ja miksi ihmeessä muutenkin tiukka ranneosa on pakko vielä kiristää tarranauhoilla tai neppareilla?
On aikamoista haastetta saada hanska nopeasti pois esimerkiksi vastataksesi puhelimeen, ottaaksesi valokuvan, kaivaaksesi autonavaimet taskusta,...
Vihoviimeinen juttu hiihtohanskoissa on, että niiden sisäkalut tulevat hikistä kättä riisuessa mukana.  Voisiko sormenpäät ommella kiinni paikkaansa?  Märkiä sisäosia on pakkasessa todella mielenkintoista yrittää uittaa sormiinsa.

Puhelin on 70-vuotiaalle myös turvalaite.  Se on aina mukana.  Mutta usein se on kuollutta painoa ja täysin turha kapine, se kun ei toimi pakkasessa.  Malli on S eli steel, siis erittäin nopeasti jo nollakelissä hyytyvä.  Ihan pikkupakkasessa esimerkiksi voi ottaa yhden kuvan, ja laite on kotiin asti pois pelistä, eropeli kiinni!  Apple-uskovaiset voivat olla muutakin mieltä, mutta minusta puhelimen pitää toimia.

Liikaa sähköisiä toimintoja?  Autossa oli keskuslukitus, niin aina.  Yleensä ovet pelasivat niksnaks, mutta takakontti ei nuoskan jälkeisillä pakkasilla mitenkään.  Huollossa vaihtoivat mikrolukon,  maksoi paljon, mutta kun työn vastaanottaja osasi sopivasti pelotella tulipalovaaralla jos lukko ei voi pelata, vaihtoon meni - eikä edelleenkään toiminut.  Kosteus pääsi rakenteisiin, vesi tunnetusti jäätyy.
Mutta mitenkään ei voinut mistään lukkosulaa laittaa, minkäänlainen teippaus  ei auttanut.
Tosi kätevää on lastata auto takapenkn yli...
No, yksi autoistamme oli jarruiltaan niin avonainen, että takapyörät jäätyivät pyörimättömiksi monta kertaa.  On hupaa renkaille semmminen peli.  Tai vanteitten takominen erilaisilla työkaluilla ei oikein kivalta aamuhämärissä tuntunut.

Mikäs kiire telkkarin katsojalla olisi?  Joskus olisi kiva olla kuitenkin varma, että tv käynnistyy kerralla.  On koeiltu monella tavalla: on käynnistetty ensin tv, sitten digiboksi tai päin vastoin.  Mutta useimmiten telkkari sammuu ja uudellen voit painaa on-nappia vasta kymmenen sekunnin päästä.  Toisella kerralla käynnistyy varmasti, mutta miksi ei ensimmäisellä?

Suomessa luulisi olevan asiantuntemusta vaikka rakentaa lumikola.  Luulisi, niin.  Mutta aisa vääntyy ja ennen pitkää katkeaa, etureuna vääntyy kaarelle ja teräsosa irtoaa.  Lumi ei irtoa kolasta tai kola ei luista.  Kahta kolaa on hitsailtu kuntoon, yhteen on tehty lasta vesijohtoputkesta, moneen on taottu suoraa etureunaa ja pultteja ja muttereita on kosolti uusittu ja kiristetty.
Vihje: suksiparafiini tekee hyvää kolan sisä- ja ulkopuolella.  Ensin kola suihkukaappiin sulamaan ja kuivumaan ja sitten lämpöiseen pintaan paraffiinia. Kola kannattaa säilyttää sateelta suojassa, jäätyvä räntä ei helpota hommia yhtään...

Jäähakku.  Hyvä, pyöreä metallivarsi, riittävän painava, terä tarpeeksi - ei liian - leveä.  Viistetty ja terävä, tällähän selviän vuosia.  Siis kesti kolme iskua...
Terä irtosi, oli hitsattu suoraan putken päähän koloamatta  kiinni mitenkään.  Korjattiin, ja on hyvä.

Insinööri suunnittelee.  Moni asia suunnitellaan sinne päin, moni asia myydään ennen lopullista kehittymistä.  Moni asia tehdään vain hyvän näköiseksi, myyntiin. Tavaran ei ole tarkoituskaan kestää, mutta usein tuntuu, että tarkoitus ei ole edes toimia ajatellulla tavalla.  Usein on laite suunniteltu niin kuin kaikki rakastaisivat nippeleitä ja ohjelmointia, eikä ainakaan naisten (edelleen tekevät useimmat kotityöt) työtä helpoteta.
Voisiko olla toisinkin?

Hiihelle

Pakkasta 17 astetta.  Kaksi joukkueellista taistelijoita ladulla.  Eipä ole kiire, eipä saakaan olla kiire: hiihtohan on vain siirtymistä esimerkiksi taistelutehtävään, ei kuntoilua?  Sitä paitsi latu on laadittu kuntohiihtäjille, leveämmät armeijan sukset kahnuttavat reunoihin, ainakin siteet kahisevat latujen reunoihin.  Ja reppu painaa.

Mutta hiihto?  Eihän se tuommoista taaperrusta saa olla?  Ei mitään liukua tai potkua, hiihtokävelyä tuo on.  Ymmärtäisin, että ohjelmassa lukee hiihtokoulutus, ei kentän kierto miten vain.
Taaperrus  oli sitä luokkaa, että ehdin vatstapäivään kiertää kuusi kilometriä, ennen kuin soturimme tulevat toisin päin vastaan, so.  he ovat hiihtäneet noin 1.7 km.  Ja minä vetelen dieselinä, en urheiluautona, en hiihdä vaan hiihtelen.

Keulamiehet ovat vaihtuneet, hyvä: on raskasta ekana leventää latu-uria.  Mutta jonossa on aukkoja, ja viimeiset näyttävät jo alle kahdessa kilometrissä tasamaalla aika tuskaisilta.  Näkee, että hiihto ei enää ole, monestakaan syystä, ihan jokaisen laji.   Uutta on myöskin se, että jonosta huudellaan kuntoilijoille, eikä alikersantti puutu asiaan.

Tuli myöskin isoja koululaisia vastaan.  Tavallinen tarina: kärki suhahti vastaan niin ladulla kuin baanallakin, pitkä väli ja sitten tulivat iloiset nautiskelijat.  Ja lopulta hyvin kaukana ne, jotka olisivat mieluimmin pelin kimpussa sisällä.  Ihmeellistä: näin kova pakkanen, mutta marmatusta ei kuulunut, vain odotuskehotteluja ja varoitushuutoja tunneliin laskevasta mäestä.

Ja ope?  Taisi olla lämpimässä.  Ei ainakaan näkynyt metsässä eikä ladun varressa.
Minusta open kuuluisi opettaa niille heikoimmille, kuinka hiihdetään, ei vain sanoa, että kenttä pitää kiertää.  Voisi voitelua, varusteita, huoltoakin neuvoa.  Tällä keinolla loppuu se viimeinenkin hiihtohalu?

Kohtuutonta olisi, että opettaja olisi joka ryhmän mukana koko lenkin.  Kyllä kilometrit kertyisivät.
Mutta jonkinlainen asukontrolli ja alkuvalmennus olisi paikallaan.
En muista koskaan olleeni muualla kuin luokka hiihtotunnilla, usein niin keulana kuin peränäkin, ja olen voidellut vuosittain kymmeniä suksia, samalla neuvoen.  Nythän voitelu on todella helppoa, sen kun ravistaa purkkia ja levittää, vähän ehkä rätillä sipaisee.

Helpotuksen huokaus: ei ope olekaan törppö sisäkissa!  Onkin koululaisten ulkoilupäivä, ei liikuntatunti.  Oppilailla on erilaisia aktiviteetteja valittavinaan, ja nämä olivat valinneet hiihtoa.  Hyvä!

Hiihto on niitä harvoja lajeja, joita aikuisenakin on kiva harrastaa.  Mutta se on kiva vain, jos osaa, jos on saanut myönteisiä kokemuksia ja olosuhteet ovat kohdallaan.

Erään aikakauden loppu

Tänään marssimme pankkiin.  Tili on yhtymän Aalto Lauri Antero ja Markku Tapani tili, voi sen lopettaa, kun kerrran yhtymääkään ei enää ole.
Myimme metsän jo syyskuussa 2017, mutta kun emme ekonomeja ole, jätimmme (jätin) tilin henkiin siltä varalta, että tulisi vielä jotakin maksamista.  Ja maksamista tulikin, kun esimerkiksi tiemaksun katsoin oikeaksi maksaa vuodelta 2017: suurimman osan vuotta tieosuus kuului meille, ei ostajalle.
Nyt on verohallintokin vahvistanut jo vuoden 2017 tuloksen, tappiota on riittävästi, ei siis maksamista, ja kauppaan ja jakamiseen liittyvät verot ja kulut on maksettu.
Jaetaan siis tilillä makaavat huimat varat ja lopetetaan tili.
Juu, piti varata aika, pitää ottaa passi mukaan, pitää molempien mennä pankkiin - saa nähdä, onnistuuko?

Talous ei kuitenkaan ole metsä.
Taloutta oli toki myös se, että piti osata veroilmoituksen teko niin, että kaikki asialliset vähennykset sai tehdyksi.  Täytyy tunnustaa, että verotoimistossa on valtavan hyvä palvelu ja auttamishalu.
Paljon isompi muutos on siinä, että stressi metsän hyvästä hoidosta poistui kaupanteossa.
Kiitosta jopa tuli, saimme siis enemmän kuin pyysimme!
Stressi ulottui myös myrskyihin, lumituhoihin, metsäpaloihin.  

Työt oli tehtävä ajallaan.  Päätehakkuun jälkeen oli taimitus, koko ajan jokin lohko oli raivattava.  Ensiharvennus, milloin?  Olisiko jossakin jo toisen harvennuksen vuoro?  Pitääkö metsä yllä itsensä, vai pitääkö osuusmiesten sijoittaa lisää?
Hakkuilla eri vaiheissa saimme juuri sen, että ei tarvinnut lisää rahaa sijoittaa, emme juuri muuta (no vähän sentään).  Metsä ylläpiti itsensä, mutta tämä kylläkin vaati omaa hikeä yllin kyllin.

Ilman metsänhoitoyhdistystä ei hommasta olisi mitään tullut.  Saimme/sain ajankohtaisia ohjeita niin pyytäen kuin yhdistyksen omasta aloitteestakin.  Aluksi ohjeet olivat vaatimuksia tyyliin ”jos ette tee, me teemme, ja se maksaa”.  Tuntui, että kaupunkilaista virkamiestä sopi kurmoottaa ja hänelle esittää vaatimuksia samaan aikaan, kun isännät saivat jättää metsän ihan mihin tilaan vain.
Mutta eihän se niin ollut.
Tuli lohkokarttoja, satelliittikuvia, maastokäyntien perusteella tehtyjä kartoituksia.  Tuli tietoa, missä on kiireellinen raivaus tai ojanperkuu.  Hankittiin taimet ja lainattiin istutusvälineet, ehdotettiin ja välitettiin kaupat ja jopa hoidettiin metsän myynti.  Ajankohtainen ja relevantti työ ja toimenpiteet olivat aivan selkeästi metsähoitoyhdistyksen ansiosta tehtyä, aluksi sitä huiski siinä, missä työ oli helppoa ja näytti tärkeältä, vaikka isossa kokonaisuudessa sillä ei juuri olisi merkitystä.
Toivakan toimistossa oli kiva käydä, usein tapasin yhdistyksen miehiä maastossakin.

Olen metsäihminen, mutta en ole mielelläni metsän omistaja.  Minusta on iso periaatteellinen ristiriita siinä, että alkutuotanto olisi virkamiehen omistamaa.  Myös on usein ristiriita talouden ja luonnonarvojen kesken, esimerkiksi aukkohakkuu tuntui todella hirveältä, samoin vaikkapa pajujen ja pihlajien poisto tarpeettomina, so. ei tuottavina.

Kyllä metsä metsäläiselle antoikin.  Ihan luontoarvoillakin mitaten sai nauttia vuoresta, puronvarresta, vaikka mesimarjoista ja korvasienistä.  Lappeenrannassakin viihdyn metsässä, saati sitten Toivakassa omassa metsässä.  Mutta ihan hupiretkelle tai pelkkiä halkoja hakemaan ei viittä ja puolta sataa kilometriä voi usein ajaa, aina oli työleiri edessä, kun Toivakassa kävi.
Tunnustan erään asian: juuri koskaan ei lähtö Toivakkaan tuntunut vasenmieliseltä, ei varsinkaan jälkeen, kun alkoi olla pelisilmää ja oppi työtavat.

Myydään pois! Ja myytiin.  Kummankaan lapsista ei jatkohaluja löytynyt, kumpikaan osakas ei voinut toista pois ostaa.  Ikää tuli - itse en työkyvyn tai maastokunnon alenemista myöntänyt tietenkään - ja pitkät ajomatkatkin usein pimeässä ja huonoissa kelioloissa huolettivat läheisiä.
Kunnon metsäpalsta olisi, kun Antero ja minä poistuisimme rivistä, jakautunut pieniin metsälöihin.
Parempi oli myydä pois.  Sen saa jo itselleenkin myöntää, seitsemänkymppinen äijä.

Kiitos, metsä!

Tarvitaan napakka nainen

Laasti oli kuivaa.  Mahmud hioi viimeiset tasoitteet viimeisestä seinästä, haki imurin ja imuroi tarkasti koko salin.  Ei olisi mitään järkeä pinnoittaa karkealle tai lian ja pölyn päälle. Tänään oli taas sähköäkin, ei tarvinnut vain lakaista.  Maalarit olivat jo tulossa.
Viereisessä salissa oli jo kaikki valmiina, vain valaisimia enää asennettiin.
Alakerrasta kuului kalustamisen ääniä - jo oli aikakin, olosuhteet telttasairaalassa olivat mahdottomat, puhumattakaan sinne pyrkivien avoimen taivaan alla odottavien olosuhteista.  Poliklinikka avautui jo keskeneräisenä, tarve oli niin huutava.

Ja sitten tuli ilmaisku.  Mahmud löydettiin seuraamalla imurijohtoa raunioista, ristikkäin kaatueiden palkkien alta lähes vammoitta selvinneenä - yli kaksisataa ei ollut yhtä onnekasta.

——

Jaafar istui prosope-puun varjoon.  Nyt oli turvallista levätä.  Yöllä ei nukuttu: koko kylä oli paennut, ja vähä vähältä ihmiset palailivat koteihinsa.  Libyalaiset olivat hyökänneet kylään, mutta onneksi oli saatu varoitus ajoissa ja kaikki olivat ehtineet paeta.  Jopa vuohet oli ehditty kerätä mukaan.

Kaikki näytti levan kunnossa.  Talot oli toki ryöstetty,  mutta yhtään ei ollut poltettu.  Mitäpä oli ryöstämistäkään ollut, talouskaluja - tokihan Pohjois-Tsadissa oli levottomuuksiin totuttu ja omaisuus kätketty.  Uraania oli löydetty Tibestistä, ja nyt Libya tietenkin väitti aluetta omakseen.
Mutta sitten katse kääntyi keskusaukiolle.  Kaivo!  Pumppu oli revitty ylös ja väännetty pilalle.   Jaafar käveli lähemmäs ja huomasi kuoppia maassa.  Ei kai!  Kyllä, kaivo oli ääriään myöten täytetty hiekalla!            

Vasta kaksi viikkoa sitten oli pidetty vesijuhla.  Kylän miehet olivat itse kaivaneet kaivon ja vettä oli löytynyt 35 metriä maanpinnan alta.  Renkaat, kansi ja pumppu oli asennettu viikkoa myöhemmin, mutta heti veden löydyttyä sitä oli alettu käyttää, olihan kamelin mahalaukku ja köysi vanha, tuttu menetelmä muista kylistä.  Vielä olisi ollut rakennettava kouru ja johdettava vesi kauemmas pumpusta, jottei se saastuisi, kun karja juotetaan.

Eipä kourua tarvita.  Ja hukkaan meni pitkä odotus: eihän kaivoa heti alettu rakentaa, kun siitä sovittiin.  Oli yli puoli vuotta tutkittu, etsitty sopivaa paikkaa, tutkittu veden laatua ja riittävyyttä ja jopa suolapitoisuutta.  Oli koulutettu kaivajat, oli koulutettu pumpunhoitajat ja huoltajat ja jopa maatalouskouluun oli lähetetty väkeä.  Huomenna he alkaisivat jakaa muille oppimaansa mutta kun ei ole vettä kastella, turha on kouluttaakaan.  Oli perustettu vesiosuuskunta ja sovittu, mihin vettä sai käyttää, mitä se maksaa.  Jaafar ymmärsi hyvin myös maksun: tottahan kaivoa pitäisi joskus puhdistaa ja huoltaakin, ja ehkäpä jonain päivänä kylään saadaan toinenkin kaivo, nyt ihan kokonaan itse maksettuna.  Maksu - tämänkin kylä oli lähes kokonaan ise tehnyt ja maksanutkin, mutta se oli nyt pienin huolista.

Kaivon menetys tarkoitti paluuta ankaraan köyhyyteen.  Jano oli heti, nälkä seuraisi pian, kun kasteluvesi loppui, karja ei saanut juotavaa ja kalalammikot kuivuivat.  Lapset eivät ehdi kouluun, kun aika menee vedenhaussa, naisten omat ansiotyöt loppuvat, kun ei ole aikaa niille.  Vesikuoppa oli kaukana erämaassa, se piti aina peittää käytön jälkeen, ettei se kuivuisi.  Lapsilta meni monta tuntia päivässä vedenhakuun.

Kaivo kaivetaan uudelleen!  Mutta ensin on saatava vettä vaikka traktorin vesiperällä!  Imaamilla on puhelin, on saatava heti Unicefin mieheen yhteys ja kerrottava asia.

——-

Lähes jokaisella järjestöllä oli samantapaista kerrottavaa.  Ihmiset auttoivat, järjestöt tekivät.  Jopa suurvallat ise olivat mukana rahoittamassa, ja silti sota saattoi pyyhkäistä kaikki saavutukset hetkessä pois.  Tuhoajien liittoumassa saattoi olla jopa edellisen jälleenrakennuksen rahoittajia.

Auttamista ei voinut lopettaa, tukemista ei voinut lopettaa.  Mutta ihmiset olivat kyllästyneitä tekemään aina uudestaan, maksamaan yhä uudestaan.  Valtiot kieltäytyivät yhä useammin antamasta lisärahoitusta järjestöille tai suoraan autettaville, kun tulokset eivät olleet pysyviä - paradoksi, kun ne itse olivat usein tuhon syynä. Rahavirrat eivät loppuneet, mutta vähenivät.  Lisäksi useat maat olivat käpertymässä sisäänpäin. Ilmiö oli kierre: kun pakolaisia alkoi tuhon takia tulvia teollisuusmaihin yhä enemmän, heihin suhtauduttiin yhä nuivemmin ja asenteet kovenivat.
Opittiin kyllä mantra "Ihmisiä pitää auttaa kotiseudullaan", mutta vain siksi, että olisi syy torjua maahanmuutto, ei todellisen auttamishalun takia.
Valtioiden virallinenkin politiikka alkoi USA:n johdolla olla täysin rajoja sulkevaa.  Yli puolet maailmasta alkoi voida todella huonosti, ja loppu maailma nosti yhä korkeampia muureja.

Yksi ja toinen oli pohdiskellut samaa ongelmaa.  Mutta tarvittiin rohkea nainen ottamaan asia esille.
Useimmat järjestöjohtajat olivat niin valitsijoidensa vankeja, että eivät yksinkertaisesti uskaltaneet asettua  kansainvälisiä blokkejaan vastaan - kaikilla suurvalloillahan oli omat hännystelijänsä ja asema edellytti jonkin klikin tukea.
Painostuskeinot olivat vähissä. Jos vaikka siirrettäisiin YK:n päämaja pois New Yorkista, samalla olisi uhkana, että suurin rahoittaja lopettaisi maksunsa ja sen liittolaismaat myös.
Johan USA oli Unescon rahoituksen lopettanut: maailman vanhin demokratia oli kiukustunut, kun Unescon päätöksenteossa jokaisella maalla oli yksi ääni, koosta ja vauraudesta ja asemasta riippumatta.

YK:n rouva pääsihteeri pohti pitkään.  Hän löysi valtavasti syitä siihen, miksi maailmassa ei rauha vallitse.  Tärkeimpiä olivat valtioiden yltiönationalistiset oman edun tavoittelut ja niihin liittyneenä sotilasdoktriinit, joiden mukaan sotaa voi käydä missä vain maailmassa, jos se on turvallisuuden kannalta tärkeää.  Liittoumat synnyttivät suursotia, sitä eivät edes maailmansodat olleet opettaneet.
Suurvaltapyrkimykset ja aseman säilyttäminen saivat osallistumaan kaikkiin selkkauksiin, jotta pääsisi neuvottelupöytään päättämään.  Eri yhteiskuntajärjestys ei kelvannut maailmanpoliisille, ja Pohjois-Korea ja Iran eristettiin ja pakotettiin varustautumaan ja uhoamaan koko maailmalle. Israel asutti palestiinalaisaluetta ja sopimuksista huolimatta ajoi yhä ahtaammalle palestiinalaiset.Talouspakotteisiin oli kaikkien osallistuttava, tai joutui itse pakotteiden uhriksi.  Demokratiavajeella osalla väestöstä loppuivat keinot mitenkään muuten kuin aseella vaikuttaa oloihinsa.  Naiset olivat alistettuja ja vailla päätösvaltaa ja uskonto ja perinne olivat tärkeämpää kuin edistys ja hyvinvointi.  Taloudella voitiin jyrätä politiikka ja hetkessä tuhota kokonaisen kansan hyvinvointi. Työläisten ja palkansaajien maksettavaksi pantiin yhä suurempi osa hyvinvoinnista ja kansat jakautuivat rikkaisiin ja köyhiin.  Talouden ylivalta jatkui myös ilmasto- ja ympäristöpolitiikan alueilla ja ilmasto, kuivuus ja tulvat alkoi yhä lisätä pakolaisuutta.

USA sanoi irti aserajoitussopimukset.  Ainoa ydinaseita todella käyttänyt maa käytti painostuskeinona ydinaserajoituksia, vaikka se itse oli tärkein syy, miksi piti varustautua.
USA aloitti myös kauppasodan, mikä alkoi vähitellen tuntua koko maailmassa, ja suurin vaikutus oli luonnollisesti köyhimpään väestönosaan ja levottomuus ja kahtiajako lisääntyi.

Olihan pääsihteeerillä organisaatio.  Nuo ja paljon lisää selvitettiin - yksi tärkeimmistä havainnoista jäi pääsihteeriltä itseltään tekemättäkin, suurvaltojen veto-oikeus turvallisuusneuvostossa - ja rakennettiin jämäkkä puhe.Tuohan oli vain runko, luettelo.
----
Yleiskokous alkoi.  Heti avauspuheenvuoron jälkeen pääsihteeri sai pitää maailman tilaa käsittelevän puheenvuoronsa.
Sai, vaikka puhe aina välillä keskeytyi, vaikka useita valtuuskuntia käveli ulos, vaikka välillä metelin loppumista piti odottaa kauan.

Mitä tapahtui?
Olisi hienoa sanoa, että puheen vaikutuksesta perustettiin useita toimielimiä ja neuvoteltiin ongelmista hyvässä hengessä, että todella päästiin konkreettisiin tuloksiin.  Valtiot kättä löivät?
Mutta eihän siinä niin käynyt.  Valtaklikit kaivautuivat entistä syvemmälle poteroihinsa.  Edelleen sai testata aseitaan muualla kuin omissa sodissaan ja tukea diktaattoreita.
Ja pääsihteerin kausi päättyi ennen aikojaan, kun oma kotivaltiokin veti tukensa pois.

Mutta siemen oli jäänyt.  Yhä useampi järjestö ryhtyi yhdessä vaatimaan julkisesti muutosta asioihin, suoraan otettiin yhteyttä maailman mahtajiin ja mahdollisimman julkisesti.  Ja puolueettomat ja sitoutumattomat maat jopa taloudellisista uhkista huolimatta alkoivat tehdä yhdessä rauhantyötä, jopa boikotoida sodan osapuolten tuotteita.  Jopa joku Nato-maa alkoi kieltäytyä rauhaanpakottamisesta ja sanoi osallistuvansa vain YK-mandaatilla.
Ehkä jonakin päivänä...