Esivaltaa pitäisi voida katsoa ylöspäin

Sotea on uudennettu viimeiset kymmenen vuotta.  Aina on aloitettu ”alusta”, hylätty edellisen eduskunnan ja viranomaisten valtava työ ja tehty sutta ja sekundaa periaatteella, että nuo edelliset ehdotukset tulivat väärästä suunnasta.  Nyt vallitseva suuntaus näyttäisi olevan palvelujen yksityistäminen ja valtava tulonsiirto isoille toimijoille, jotka eivät edes maksa verojaan Suomeen.  Mitäs asiakkaan yhä lisääntyvästä tarpeesta palveluihin.
Uutta sotea on viety niin monella miljardilla eteenpäin väkisin, niin moni virkamies on siihen valtavan panoksen antanut ja sitä valmistellut, että meillä ei ole enää varaa keskeyttää prosessia?

Kunta kerää verorahat, kamreeri tilittää ne valtiolle.  Valtio ystävällisesti palauttaa hyväksi katsomansa rahan valtionosuuksina.  Luulisi toimivan, vaan kun ei.  Yhä suuremmasta veroäyristä yhä suurempi osa jää valtion pohjattomaan kirstuun.  Valtionosuusjärjestelmä on mahdottoman etevä keino pakottaa kunnat tekemään vaikka mitä, vaikkapa yhdistymään, keskittämään, leikkaamaan, supistamaan lähes kaikessa.  Loistava automaatti, mutta mihin se kerätty varallisuus menee, kun myöskään valtiolla ei näyttäisi olevan varaa mihinkään, edes tärkeään.

Kuntien toimintaa säädellään usealla lailla, joista tärkein on kunnallislaki.  Monet toiminnat ovat siis lakisääteisiä, pakollisia, ja kunnan tehtävä on tuottaa palveluja.  On todella kätevää valtion rahojen säästöä säätää yhä lisää tehtäviä kunnille, mutta samalla vähentää resursseja.  Kunnat    tietenkin ratkaisevat dilemman säästämällä kaikessa mahdollisessa, palvelujen tuottaminen   esimerkiksi  tarkoittaa minimiä tai palvelun antamista yksityiselle.  Palvelua ei missään sanota kunnan itse tehtäviksi, mutta ne on järjestettävä.  Henkilöstön vähentäminen ajaa keskityksiin, samalla muka  vähenevät kiinteistömenot.  Ja veroja maksetaan kuntiin yhä enemmän, vaikka esimerkiksi Eksote on irti suorasta budjetista.  Monista lakisääteisistäkään tehtävistä ei voi annetuilla resursseilla selvitäkään, esimerkiksi ympäristöpuolen lakisääteisistä tarkastuksista ei voitu tehdä kuin 70 prosenttia ollessani lautakunnassa.  Sanktiotko olisivat muka ratkaisu?

Oiva säästökeino on yhtiöittäminen.  Entisistä munivista hanhista, tyypillisesti energiayhtiöstä, muodostetaan osakeyhtiö.  Sehän on siis irti suorasta budjetoinnista - siis säästöä!  Mitä sillä on väliä, että kunta joutuu ostamaan kalliilla tuotetun palvelun.  Samalla kontrolli menetetään, eihän kunnalla, so. valtuustolla, ole mitään asiaa ronkkia yhtiön päätöksentekoa.  Ongelma on myös osakeyhtiölaki: osakeyhtiön tärkein tehtävä on tuottaa osakkaille voittoa, ei olla osa palveluverkkoa tai jotenkin sosiaalinen toimija.

Pannaan maksumieheksi se, jolla on siihen vähimmin varaa.  Tämä lienee inhottavinta, mitä hallitus on tehnyt, eniten väärin.  Eläkkeiden indeksitarkistuksia ei tehdä, avustuksia leikataan, tukia leikataan ja asetetaan mahdottomia ehtoja toteuttaa avustuksen edellytykset.
Syyllistetään varaton, maahanmuuttaja, työtön työnhakija ja annetaan mahdottomat keinot selviytyä edes entisellä, varma leikkaus.  Byrokratia toimii  itsetarkoituksena, viranomaisen tehtävä ei ole neuvoa, tukea ja auttaa.  Sen tehtävä on vähentää maksamista ja juoksuttaa - aktivoida?

Tutkimus auttaa päätöksenteossa.  On tullut tavaksi tilata tutkimuksia esimerkiksi sellaiselta, jonka päätelmiin voi luottaa, so. tulos on oikea päättäjän näkökulmasta.  Muutenkin selvityksistä voi jättää vastustavat tai epäkohdat näyttävä pois.  Päätöstä ohjaa ideologia, ei ihmisten tarve, jopa niin, että edes ideologia yksittäisissä tapauksissa ei ratkaise, on vain päätös linjassa ison ideologian kanssa.
Mihin keskusta esimerkiksi tarvitsi 18 maakuntaa, piti oikein antaa Kokoomukselle valtava yksityistämissaalis, suurin itsenäisen ( enää ”itsenäisen”)  Suomen historiassa.  Tutkimustietoa - siis oikeaa - ei käytetä esimerkiksi kaiken keskittämisen ollessa tärkeää.  Entinen mantra koko Suomen elinkelpoisena pitämisestä on muuttunut rintamaiden hyvinvoinnin lisäämiseksi ja massamuutoksi.
Päätösten on oltava nopeita, varsinkin tämän nykyisen hallituksen dynaamisuusopin mukaan: siis vajaalla tai yksipuolisella tiedolla valtavia päätöksiä, joita usein joudutaan jopa perumaan, ainakin korjaamaan!

Liikemies-insinööri hallituksen johdossa tarkoittaa markkinointia ja kovia pelotteita.  Tehdään esimerkiksi niin pelottava esitys, että kaikki järkyttyvät.  Ja sitten annetaan pehmeämpi esitys, joka muka menee helposti läpi, se kun ei lopulta niin kamala olekaan.  Näinhän yhtiöitettiin esimerkiksi rautatiet, ensin peloteltiin koko tieverkon yksityistämisellä ja autojen satelliittipaikannuksella maksupohjaksi.
Markkinoinnin kukkanen on "valinnanvapaus".  Ihan kuin varakkaalla ei nyt sitä olisi.  Ja toteutuessaan tämä malli olisi vain ulko-oven valinta, miten laitosten sisältä sen oikean (lääkärin) voisi valita.  Ja maksaa: ihan varmasti yksityinen haluaa katteen hoidoista ja palveluista, ei tule kunnan tasolle.  Varakas voi myös ottaa yksityisen vakuutuksen sairauden varalle nytkin. Tulemme näkemään kohonneita omavastuita, liian pieniä palveluseteleitä, kohonneet veroäyrit ja sekasotkun.  Ja edelleen köyhin ei valitse, hankalin tapaus jää yhteiskunnalle, palvelut keskittyvät maakuntien keskustoihin ja erikoissairaanhoitoon on yhä hankalampi päästä.

Teatterieroaminen on myös nähty.  Voisiko missään muualla ola hallituspuolue puolentoista prosentin kannatuksella?  Voiko missään muualla hallituspuolue pääministerin tieten hajota ilman, että hallitus eroaa.  Eipä se kyllä eroa muutenkaan, ei kiinnijäädessään kähminnästä tai veroseikkailuistakaan.

Päätöksenteon loitontaminen ihmisistä on myös totta.  Mikä on maakunta, miksi ei kunta saa päättää asioistaan.  Miksi Eu-vaaleissa koko maa on vaalipiirinä?  Keskittäminen on tärkeintä, kansalaisten kuuleminen ei.  Eikä mikään asia taida olla kyllin iso, että voisi järjestää kansanäänestyksen?
Kansa on kirosana, kansa on vain tyhmä narusta vedettävä pässi - ja maksumies.
Ketä hallitus edustaa?  Kyllähän sillä saattaa olla niukka eduskunnan enemmistö takanaan.  Mutta varmasti sillä ei ole äänestäjien enemmistön kannatusta, aivan varmasti kaikki esimerkiksi persuja äänestäneet eivät halunneet Sinistä puoluetta heitä edustamaan.  Kaikkialla muualla hallitus eroaisi, ei toki meillä!

Kun on valtava, kaikkia koskeva uudistus, kuten sote-uudistus tekeillä, luulisi, että kaikki arvokkaat mielipiteet ja ehdotukset kelpaavat.  Mutta ei, kabinetti päättää, oppositiolla ja kansalaisjärjestöillä ei ole mitään annettavaa muka!  Saa turuilla ja toreilla sentään puhua, mutta korvia on vain tavallisilla ihmisillä, ei hallituspuolueen poliitikoilla.

On hallitus onnistunut eräässä asiassa.  Politiikka ei enää kiinnosta, tilalle on tullut toivottomuus ja tunne, että ei voi mitenkään vaikuttaa asioihin.  Vaalitkin viedään koskemaan yhä etäisempiä asioita, asioita, jotka on suhmuroitu ikäviksi, rumiksi, likaisiksi.  Politiikka ei ole sopimista vaan peliä, valtaa ja etujen etsimistä.

Miksi?

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa,
se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa

Mies teki kirveenvarren.  Sopi käteen, toimi, oli kaunis.  Teki miehelle!
Vaan teepä jotakin naiselle: voi olla, että oikein pinnistelemällä saisi vielä kolhomman, hankalamman, vaikeamman käyttää, jos siis oikein yrittäisi!

”Naiselle” tarkoittaa tietenkin perinteisiä naisten työksi katsottavia asioita.  Mutta kun esimerkiksi kotityöt ”kuuluvat” nyt myös miehelle, alkavat asiat korjaantua - hm - alkavatko sittenkään?
Se, että värkki on kevyempi ja helpompi käyttää, ei riitä.  Nyt on mennyttä lujuus ja laatu sen kustannuksella, että ominaisuuksia, vipstaakeja ja namiskuukkeleita pitää olla, miehelle.
Imuri on loistava esimerkki.  Mitä tekee niin isolla teholla, että sitä ei voi missään käyttää, tai sitten liian pienellä teholla, joka irrottaa pölyn ehkä leijumaan asti.  Mitä tekee elinikäisellä hepa-suodattimella, jos laite kestää kaksi vuotta, jos sitäkään?

Laite kehittyy asenteenkin takia hankalaksi.  Ihan totta: jos joku asia tapahtuu liian helposti, nainen on laiska.  Siis pitää olla mahdottoman hankala ja raskasta, paljon irtonaisia pikkuosia ja kokoa niin, että vehkeelle ei ole tilaa missään.  Onhan teillä yleiskone?
Tavaraa pitää toki muutenkin olla niin paljon, että tarvittava pitää aina kaivaa kaiken muun alta ja takaa.  Tässä tuli meillä sentään äly esiin: meillä ei ole siivouskomeroa, imuri on eteisen nurkassa hetivalmiina.  Mutta kippo ja kuppi: pinon keskellä on se, mitä tarvitset siirrä ja nostele ja tyhjennä toinenkin kätesi, vaikka siinä olisi juuri tähän työhön liittyvää.

Ai mitä hankalaa muka?  No vaikka matto: miksi maailmassa sen tulee olla viisimetrinen ja mahdoton puistella yksin, pesukin on hankalaa painon takia. Miten yksin voi vetää pyykin ja mankeloida?  Miksi tarvitaan satasivuinen käsikirja, jotta osaisi käyttää hellaa, mikroa, silitysrautaa?
Miksi laitteissa ei ole kansainvälisiä standardeja, vaikkapa samanlaista imurinpussia joka imuriin tai yhdenlaista nappiparistoa tietynkokoisiin ja - tehoisiin vehkeisiin?
Nykyiset hehkulampun korvikkeet vaativat tietoa tehosta, luxeista, lumeneista, ja perussääntö tuntuu olevan, että myyjä myy alitehoisen (, mikä ei tietenkään johdu huonommasta näöstä, on myyjän vika).

On miehellekin insinööri keksinyt pirullisia vehkeitä.  Yksi on ruuvin halkiokanta.  Tätä lattapäätalttaruuvia ei voi ymmärtää mitenkään, siitä lipsuu ote, se särkyy.  No parannus oli muka ristipää, mutta siinäkin on kahdenlaisia malleja ja aina väärä meisseli käytössä?
No torx, tähtipää - onhan sinulla oikean kokoinen pää ruuvinvääntäjässä?
Miksi ei autoissa ole samanlaisia nippeleitä vakiopaikoilla?  Miksi ei televisioilla ja laitteilla voisi olla kaukosäädinstandardia?

Mutta yhdessä ei standardeja tarvita.  Onneksi emäntä on omanlaisensa!

Kuva ei muuten liity juttuun, mutta voihan ihmetellä esimerkiksi liian pitkiä polttopuita.  Kuka tarvitsee 33-senttisiä esimerkiksi laavulla tai avotakassa?

Tarttis tehdä jotakin

Kehitys ei ole edistyksen synonyymi.
Työnvälitystoimistosta tuli työvoimatoimisto ja siitä TE-keskus.
Työtä ihmisille etsivästä, ihmisten ja yritysten yhteensaattamisesta, asiakasta palvelevasta kehitettiin kontrolli- ja byrokratiakeskus, jonka tärkein tehtävä on juoksuttaa turhaa tekemässä ja kiusata.  Tärkeämpää kuin työttömän (siis työnhakijan) toimeentulo on etsiä syitä viivyttää ja estää korvauksen saaminen mahdollisimman pitkään. Tiedän tapauksia, että viivytykset johtuvat toimiston omista virheistä, sen hukkaamista papereista, vain yhden, jopa kuukausia poissa olevan ihmisen oikeudesta tehdä päätöksiä, konelomakkeen tarpeettomista tekemisistä, kun se kuitenkin piti vielä tehdä uudelleen virkailijan koneelle.  Pienen pieni muotoseikka saattaa vaatia koko paperipinkan ja tietokonerumban uudelleen ja uudelleen, eikä tietenkään virkailijan sovi neuvoa, mitä puuttuu tai miten tulee tehdä, tee uudelleen ja tule viikon päästä.  (Siis muiden kertomaa: tiedän, että valtaosa tekee työnsä sydämellä ja kunnolla.)

No, tämähän ei ole kehityksen huippu.  Nyt on kurituslaki ”Aktiivimalli” kahdessa osassa.  Ja kohta loppuu koko toimisto, kun maakunta alkaa hallinnoida - niin, hallinnoida, ei välittää työtä tai välittää ihmisestä.

Olisikohan perustettava ihan oikea työnvälitystoimisto, johon ilmoitettaisiin avoimet työpaikat ja joka etsisi niihin sopivia ihmisiä asiakkaistaan?
Sinisilmä en ole: firmat toki hoitavat rekrytoinnin vähänkin vaativampaan itse.  Mutta olisihan edes kiva saada keskitetysti tietoa, mihin loistavia kykyjäsi tarvitaan.  Tai voisihan joku firma vaikka etsiä toimiston kauttakin ja löytää juuri sinut.

Toinen kehityskaari nähtiin Postissa.  Kuninkaan ja mahtimiesten kuriirin mukana alkoi liikkua myös kirjeitä.  Homma paisui kaiken kansan käyttöön, posti todella toimitti pyryssä ja sateessakin ja ajoissa lähetykset.  Mutta alkoi olla rönsyjä, lennätintä, puhelinta, pankkitoimintaa.  Lopulta postin kulku on sivuseikka, tärkeintä on bisneksen kannattavuus, toimipisteet ovat myymälöitä, asiakas palvelee itse itseään ja posti ei kulje nopeasti, ei edes tule jakoon joka päivä. Sopi muuttaa nimi Itellaksi, toiminta ei enää ollut posti yhteiskunnallisena peruspalveluna.

Niin että perustettaisiinko Posti.  Toiminnan tavoite ei oisi tuottaa voittoa, vaan olla osa infrastruktuuria, luotettava, nopea, koko maan kattava.  Ja pääosin verovaroin rahoitettu, toki jonkinlainen postimaksu yms. olisi.  Peuhatkoon nykyinen posti bisneksenä, mutta tasa-arvoisena kilpailijana.

Vetonauloja Lappeenrantaan

Turismi!  Sillä raha lohkeaisi.  Saimaa ei yksin riitä, tarvitaan jotakin houkuttelevaa, jotakin omaleimaista.
Siis parrat pärisemään, lyötiin  viisaat päät yhteen, raavittiin päätä.  Laadittiin aivoriihi.

Keksittiin!  Järjestetään satamatorilla vuosittainen festivaali, kutsutaan koolle omituisten otusten kerho.  Näitähän meillä eteläkarjalaisissa riittää!  Ideana olisi kilpailu: isosta joukosta karsittaisiin se kaikkein parhaiten Lappeenrantaa edustava, kuin Mr. Lappeenranta ikään!

Tuumasta (inch) toimeen.
Kilpailu aloitettiin mittaamalla pulssi, sillä pitäähän olla rytmiä veressä.

Heti alkuun oli vaikeuksia, kun lavalle pyrki ilmiselviä eläimiä.  Joku mies oli naisyleisön mielestä ihan sika.  Kaupungin liikennesuunnittelusta oli lähdetty oikein joukolla kokeilemaan, olisiko virkamiehestä edustamaan Lappeenrantaa, säästyisi pitkä penni ja liikennekin sujuisi paremmin, kun pojat olisivat muissa töissä.  Heiltä kuitenkin laitettiin paikalle aasi ja pöllö, jotka oli heti eläiminä hylättävä.
Torikauppias lavan läheltä innostui ilmottautumaan mukaan kisaan, mutta kun hän oli aika kettu, ei häntäkään kelpuutettu.  

Kilpailijat lavalle siis!  Oli vaikea työ saada kaikkia liikkeelle, useat piti taluttaa tai peräti kantaa estradille.  Eräs teki kaiken takaperin. Yhdellä oli silmät selällään, toisella oli nappisilmät, eikä hän nähnyt mitään, ei myöskään orvokkisilmäinen.  Kauriinsilmäinen oli yleisön suosikki, varsinkin kun hän rehdisti talutti lavalle silmät tapillaan olevaa.  Yksi tuli silmät leimuten ja hänet aseteltiin vähän syrjään muista ja kauas puurakenteista palovaaran takia.

Taluttaa piti paikalle myöskin parkettien partaveitsi, koska hänellä oli kaksi vasenta jalkaa.  Suuria vaikeuksia oli osua lavalle rasvatulla salamalla, kun taas se, jolla oli pää kolmantena jalkana, koki vaikeuksia lavan portaita noustessaan.  Mutta oli sellaisiakin kilpailijoita, jotka eivät kerta kaikkiaan tienneet minne mennä: oli täysin päätön, yhdellä oli päänä kaali, yksi oli koko ajan suuna päänä.
Pässinpääkin pyrki kilpailuun, melkein ehti jo lavallekin, mutta todettiin eläimeksi.  Puupää sen sijaan kelpasi, tyypillisenä lappeenrantalaisena.
Lemiltä saapuneella kilpailijalla ei myöskään ollut päätä, sillä lemiläisethän tekevät kivinavetatkin omasta päästään.
Kusipää kunnallispoliitikko pyrki lavalle, mutta ohjattiin vessan kautta.   Eturivin yleisö kavahti vähän taaksepäin äkillisen sadekuron takia, kun lavalle kiipesi mies pilvi otsalla.

Yksi valitti tunnottomuutta jalassaan, oli vähän kaatunut pyörällä.  Mutta se oli vain puujalka ja tämä kilpailija keksikin kertoa puujalkavitsejä.  Kieli vyön alla tullut tarvitsi myös apua portaissa, onneksi hän sattui olemaan kiinni erään miehen välikädessä.  Tämä luuli sijoittuvansa hyvinkin, sillä hänellä oli myös peukalo keskellä kämmentä ja jopa nakkisormet!

Lavalle kipusi myös kaksi nenävammaista.  Toisella oli nenä pitkänä, ja hän urputti koko ajan, että oikeastaan hän ei ymmärrä, miksi pitäisi olla erikoinen menestyäkseen.  Toinen oli ihan hiljaa, hänellä kun oli nenä niskassa eilisen nakkarijonokahinan jäljiltä.
Yhdellä oli suu messingillä, mutta hän ei juuri menestystä odottanut, sillä kaupunkihan on täynnä torvia.

No päästiin sitten esittelemään kilpailijoita.  Mutta joillekin piti löytää tulkki.  Yksi kun puhui täyttä hepreaa, toisella oli kieli solmussa.  Ja yhdeltä haastattelija joutui kyselemään selän takana, hänelä kun oli koko ajan suu selällään.   Ja yhdellä poliitikolla oli kuin olikin kaksihaarainen kieli.
Haastattelija joutui istumaan lavalle, kun yksi kilpailija oli niin alhaalla ja nauroi maha kippurassa.  Totta kai nauroi: toinen kilpailija heilui lapion kanssa lavan edessä, hänellä oli monttu auki.

Kesken kaiken tarvittiin lääkärin apua, sillä oli kiireellisesti pelastettava mies, jolla oli hattu päässä, sukka ja kenkä jalassa.

Viimeisenä lavalle saapasteli karjalainen mies käet taskussa.  Mutta hän joutui luopumaan kisasta, kun käet iloisesti kukkuen lensivät tiehensä.

Oli yleisöäänestys, oli raadin pisteet.  Tuloksia odotellessa itse pyrkyripuolueen  paikallinen puheenjohtaja, valtuuston napamies  näki tilaisuutensa tulleen ja nousi lavalle pitämään puheen aiheena sote.

Ja silloin niin yleisön kuin raadinkin silmät avautuivat.  Meillä on salillinen jo valmiiksi valittuja friikkejä, kaupunginvaltuusto.

Ja markkinamiehet pantiin asialle.

Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää

Aamulenkki, ihan tavallinen hiukan yli seitsemän kilometrin rauhallinen kävely.  Rantaa, metsikköä, puistoa.  Ja aistit valppaina. Silti aikaa ajatella.
Mutta kun on aina oikeassa, kun kerran kirjoittelee blogia, on muutakin ihmettelemistä kuin luonto.
Ihminen, ihmeistä suurin, tekee ja jättää tekemättä.

On helpompi laittaa varoitusmerkki kuin korjata tiepohja.  Vastuun siirto autoilijalle on tärkeää, tärkeämpää kuin tien kunto.  Samaa vastuunsiirtoa, nyt jalankulkijalle, on laittaa talveksi kyltti ”Ei talvikunnossapitoa”.  Nopeusrajoitus on myös kätevä.

Simolantiellä on kaivauduttu tien ali, pyörätien suuntaisesti ja pihoihin.  Ajotie on saatu nopeasti käyttöön, tottahan sen nopeimman on aina nopeimmin päästävä.  Ja sitten pelit seis: jossakin on varmaan tärkeämpi työmaa kuin putkien piilotus (kaukolämpö?).
Siis työmaa seisoo, ei liiku kone, ei aherra työmies.  Mutta komeasti on pyörätie aidattu ja tolpitettu suljetuksi, kevyt liikenne pakotetaan kahdesti ylittämään kaupungin pääsisääntuloväylä, vaikka täysin turvallisesti voisi kulkea hyvin aidatun ja suojatun montun viertäkin - ja kuljen, niin jalan kuin pyörälläkin.  Laiskuuttaanko on jätetty aidat aukaisematta, vaikka työmaa seisoo.  Vai unohtuiko?

Viikonloppu tai peräti loma.  Ei ketään missään töissä, ei liiku koneita työmaalla.  Usein on jopa väliaikainen hyvä tienpinta laskettu.  Ja sama kolmenkympin, viidenkympin rajoitus tönöttää tukkeenamme kuin arkenakin, työmaa-aikana
Kuka sitä noudattaa? (Minä). Kilometrikaupalla jyrräät menemään, jono kasvaa, taitavammat ja joustavammat hermostuvat takana ja ennakoivat rajoituksen päättymisen jo kilometrejä ennen sen loppuista.  Varsinkin mopomies joutuu koville: luulisi, että kun on kolmenkympin rajoitus, moposta ei olisi ihan pakko ohi päästä täysin tilasta ja paikasta riippumatta, vaikka mopo menisikin siinä vain vähän ylinopeutta.  Unohdus?  Tahallinen kiusanteko? Tarkoitus opettaa, että lakeja ei tarvitse noudattaakaan, jos ne eivät juuri minulle sovi?  Liikenne tuntuu muutenkin olevan se paikka, jossa ihminen itse saa päättää, mitä noudattaa ja mitä ei - kunnes kolahtaa, ja silloinkin on aina se toinen osapuoli väärässä, joustamaton ja taitamaton?

Tie korjataan, tulee keskikoroke, siirretään kevyt liikenne omalle väylälleen.  Avarretaan risteykset ja tehdään kunnon liittymät poistumis- ja kiihdytyskaistoineen.  Kelpaa posottaa.  Mutta mitä tapahtuukaan?  Nopeusrajoitusta lasketaan, vaikka kaikki muuttui turvallisemmaksi.  Taas opetetaan autoilijaa, että saa itse päättää, noudattaako rajoitusta vai onko joustava.  Huippuesimerkki tästä on Mikkelissä Vatilasta suunnilleen ABC:n kohdille, järki ei sano syytä seitsemäänkymppiin.  (Minun filosofiani mukaan minun ei tarvitse tietääkään syytä, merkin asettaja on asian tutkinut.)

Nopeusrajoitus ei siis koske kaikkia?  Erityisen selvää on, että todella raskas liikenne ajaa aina rajoittimen sallimaa pientä ylinopeutta ja siis hankaloittaa ohituksia ja tunkee peräkonttiin kahdeksankympin tiellä.  Ei ole yksi kerta, kun olen Mikkelintien satasen alueella ohittanut rekan, joka sitten taas ilmestyy peräkonttiin kahdeksankympin alueella, jopa ohittaa.  Ja kohta taas on ohituskaista ja rallatan ohi.

Uusi pikkuongelma ovat vaihtuvat rajoitukset.  Kun on ihan pikkuinen kohta, jossa rajoitus olisi tarpeen, koko kahden risteyksen väli on merkin mukaan ajettava joskus hyvinkin hitaasti.  Ja se väli voi olla pitkä, esimerkiksi Toivakasta Kanavuoreen asti olen joskus jyrryyttänyt viittäkymppiä, kun ei loppumerkkiä missään ollut.

Sallittu mopoille.  Onneksi ei "Pakollinen mopoille".  Todennäköinen logiikka merkeissä on, että jalankulkuliikenne on harvaa ja väylä on riittävän tilava.  Mutta käytäntö?  Kiusanteko tuntuu joskus merkin/merkittömyyden perusteelta.  Esimerkiksi Kesämäenkadun päästä lähtee noin 30-metrinen kevyen liikenteen väylä, avara, hyväpintainen, vähän kävelty kohti Mattilaa.  Mutta ei: mopomies kiertää Lentokentäntielle ja risteykseen kivasti puolisen kilometriä päästäkseen siihen 30 :n metrin päähän.  UPM:n kiertävällä tiellä saa ajaa pyörätiellä, mutta lähdepä kohti Vehkataipaletta, Luukkaansalmen sillalle päin, saat mennä kadulle ja kiertää.  Ja kun tulen aamulenkiltä esimerkiksi Mikonsaaresta tai Savistosta, saan ajaa pyörätietä ennen siltaa parkkipaikalle asti ja siirtyä älyttömässä paikassa ylämäessä ja ahtaalla sillalla ajoradalle.  Usein merkillä sallitaan ajo toiseen suuntaan, esimerkiksi Kaukaalta saat tulla Etelä-Saimaan nurkille, mutta et toisinpäin - kyllähän siinä on merkki, mutta se on selkä kohti tulijaa, loistoasennus vai ilkivalta syynä.  Ajatus moposta pyörätiellä on minusta kammottava, omani painaa sen 104 kiloa ja äijä (nyt) 78, vauhtia mielellään pitäisi sen 45km/h, mutta koiranfleksit, lastenvaunut, pyöräilevät koululaiset ja bussista sumeilematta eteen poukkaavat kulkijat ovat pelottava yhdistelmä.

Teimme (vajaat sata vuotta sitten) kivipolun pihaan.  Olipa meillä oikea ajatus, kerrankin.  Kuljimme pihalla ja katsoimme, mihin kohtaan se polku alkaa muodostua, vasta sitten aloin istuttaa kivilaattoja.
Tuli oikeaan paikkaan polku, pihanurmi saa edes mahdollisuuden kestää.
Mutta kuljepa kaupungin puistojen polkuja tai muita rakennettuja kävelyväyliä!
Kartalla varmaan näyttää hienolta, kun on suoria kulmia, on ihan sen näköistä, että ihminen hallitsisi luontoa, hyvä me!  Mutta käytännössä ihmiset eivät kierrä, vaan menevät siitä, mistä on järkevää, vaikka oikaisu olisi vain viisi metriä.  Huippuesimerkki on Pusupuistossa (Virallinen nimi on sievistellen Vanha puisto).  Siellä on esimerkiksi virallinen polku molemmille puolille, muodostuu kolmio.  Ja totta kai kulkijat oikaisevat, tekevät tarkalleen "korkeusjanan", koska suojatie ei osu kummankaan virallisen polun kohdalle.  Sankarihautausmaalla on samankaltainen tilanne.  Viralliset polut tekevät suoria kulmia, kulkijat eivät.  Tietenkään eivät.

Kaupungin liikennesuunnittelu on varmaan käynyt opiskelemassa, mitä ei pidä tehdä.  Moni ratkaisu on aivan omituinen ja vaatii vuosien tottumisen.  Turisti se on ihmeissään...
Miksi esimerkiksi pitää kääntyä ja näyttää vilkkua, kun pysyy samalla kadulla? (Kauppakatu kauppakeskus Gallerian kohdalla)
Myllymäessä (venäläiset) turistit pyrkivät Tokmanniin, Puuiloon, Friitalaan, Biltemaan, mutta ajavat oikeaa kaistaa (kiltisti, opetettu on).  Opasteessa lukee Myllymäki ja hups: juuri ennen risteystä he hoksaavat, että tästä ei näihin kauppoihin pääsekään ja jo monta kertaa on äkkipoukkaisulla kiilattu eteeni kääntyvien kaistalta.  Kas kun em. kaupatkin ovat Myllymäen kauppakeskusta.  (Joka Myllymäki, se mäki, on aika kaukana, noin oikeasti.)

On niin paljon ihmettelemistä, että säästän ensi kertaankin jotakin.
Kuvahan ei liity mitenkään tähän juttuun.  Ihmettele sitä...

On kelejä pidellyt

Soikkeli, Torkkeli ja Siekkeli asuvat pikkukaupungissa.  Mikkeli on ihan kiva paikka asua, jos ei ole kovin ronkeli.  Eivät olleet pojat ronkeleita muutenkaan, heille maistui kokkeli ja rinkeli, joita jakeli ja leikkeli rouva palkaksi siitä, että nostettiin mankeli miehissä käyttöön, siinä tarvittiinkin jo muskeli.  Sanoi rouva: - Olet oikea enkeli! Kenelle heistä?  Oli naamalla melkoinen pakkeli.

Yksi oli purjehtijamiehiä, olivat tuttuja niin naakeli kuin snorkkeli.  Toinen teki halkoja mielellään, hänellä oli sirkkeli.  Yksi oli tehnyt lukkohommia, tiesi kyllä mikä on reikeli tai sakkeli.  Jokaukkeli oli lintumiehiä, ja joukolla oli bongattu juuri nakkeli.
Joka ukkeli ampui mielellään.  Sai nikkeli kyytiä!  Hylsyt kukin nakkeli talteen ja latasi uudelleen, saakeli, kukas niitäkään tuhlaisi.

(Torkkelilta oli unohtunut vetskari auki, ja vilahti melkein kikkeli, ja kaverit sanoivatkin häveliäästi:
 - Piilota nokkeli!)

Metsäläisiä

Small talk?  Suoraan asiaan.  Suomalainen on tunnettu siitä, että asiat tapahtuvat ilman turhia puheita ja kiertelyä ja kaartelua.  Asiaan!  Ja aikataulut pitävät.
Nyt olemme ylpeitä - aikaisemmin se tarkoitti sivistymättömyyttä, mitä se varmaan osittain olikin, sanavarasto kun oli niin niukka, että puhuttiin vain pakosta ja valmiiksi harkittua?

Välskärin kertomuksissa on suomalainen aatelismies mm. Ranskan hovissa. Hänestä saa aika karun ja karhumaisen kuvan.  No eipä täällä tarvinnut peruukkia ja hovimiekkaa, röyhelöhihoja tai pokkurointia.  Kumpi on sivistymätön, hienostelija vai suora?

Jos sanon, tarkoitan mitä sanon.  Sanasta miestä, sarvesta härkää.  Sama niukkuus on myös koskettamisessa: jos saat suomalaiselta mieheltä halauksen, se todella on muuta kuin hutipusu eurooppalaiseen tyyliin.  (Tai sitten olet tehnyt maalin lätkässä!)

"Metsäläinen" pitää rehabilitoida.  Sana on saatava positiiviseksi.
Oikeastaanhan se tarkoittaa metsän keskellä asuvaa, luonnon kanssa yhtä olevaa.
Ja tässä me olemme hyviä!
Pudota suomalainen metsään, eipä hätää.  Alkaa orientoituminen, heitetään marja tai ketunleipä suuhun, tutkitaan maastoa, kasveja, kuunnellaan linnut, ollaan kotonaan.

Vein ystävämme britit, durhamilaisen pariskunnan, syömään mustikoita noin 30 metriä tiestä sivuun.
Jo alkoi pälyily, ties mitä hirmuja piili harjun takana.  Uskaltaako näitä syödä, eikö ole saasteita, kenen marjoja nämä ovat? Tunnetko nämä varmasti, eiväthän ole myrkyllisiä?  Ihan totta, vieressä oli Saimaanrannan lomakylä, mäen takana heti ranta ja lomakylän mökkejä.

Belgiassa opas selitti, että metsät ovat kuninkaan metsiä ja niissä pitää pysyä poluilla, mitään ei saa kerätä.  Monessa muussakin maassa metsä on herrasväen vartioitu alue, jonkinlainen puisto, tarkkaan vartioitu.  Liikaa hoidettu metsä ilman suojapusikkoja on tietysti helppo kulkea, mutta mitä siellä voi havaita paitsi ihmisen sinne sallimaa tai laittamaa?

Luen juuri Asimovia.  Aika paha on tulevaisuudenkuva, jossa ihmiset elävät kuvun alla ja maan alla, ulkomaailmalta täysin suojattuna.  Eräs murhakin ratkeaa sillä, että ihmisen on mahdotonta kulkea avoimessa luonnossa edes muutamaa kilometriä! 

Minun sukupolveni löytää marjat ja sienet, suuri osa on jollain tasolla vielä halonhankkijakin.
Mutta olen huolissani tulevista.  Seuraavalle sukupolvelle luonto on paljon vähemmän kuin minulle, entä heidän lapsilleen.  Monelle metsään meneminen on projekti tai suoritus, metsään ei vain poiketa.
Savannin eläimet tunnetaan, entä lähimetsän?  Kohta ei niitäkään, ellei pelimaailma käytä eläinfiguureja?

(Omat lapseni ovat ihan kelpo metsäläisiä, samoin vaarin pojat.  Vävy on jopa hifistimetsäläinen, selviytyjä!)

Metsä oli osa suomalaisuutta, niin iso osa, että sitä ei pari sukupolvea voi pois raaputtaa.  Kaupungistuminen on kyllä aivan eri asia kuin metsän keskellä, osin metsästä elinkeinonsa saava asuminen.
Metsä elää paitsi konkreettina vielä meissä, myös perinneasioissa, saduissa.  Kun pitää oikein rauhoittua tai päästää irti arjesta, kyllä se metsää vaatii.   On niin luonnollista mennä metsään, että on pitänyt satuihin kehittää kaikenmoiset peikot ja näkit.
Lapsihan menisi muuten metsään leikkimään, hukkumaan rantaan, eksymään. Karhu ja susi ovat oikeasti olleet minimaalinen vaara verrattuna vaikkapa koiriin!

Miltä näyttää aukkohakkuu?  Miltä tuntuisi joku kansallismaisemaamme kuvaava taulu harvesterin kanssa?  Sopisiko Sibeliuksen 4. sinfonian (kuvaa Kolia)  keskelle moottorisahan ääni?
Metsässä ja luonnossa on yhä jotakin pyhää ja loukkaamatonta, johon puuttuminen saa surulliseksi.