Ketjureaktioita

- Pitäis tiskata!
No mikäs, tiskataan.  Jos hommia on valittavissa, tiski on niitä mukavimpia, varsinkin, jos tiskatessa välttyy imuroinnilta tai kasojen nostolta.
Totuus mukavasta hommasta paljastuu, kun varovasti lähestyt tiskipöytää.  Allas on täynnä liossa olevia astioita, joita ei oikein mahdu edes tyhjentämään sinne altaaseen saati sitten asettelemaan  pöydille odottamaan tiskausvuoroaan.  Ja kun jokin roti on heihin saatu, äläpä laskekaan vielä vettä, kaksi asiaa on helppo unohtaa: allas itse on ensin pestävä, tai varsinkin muovitavara on rasvaista pesun jälkeenkin, mutta ennen muuta on tyhjennettävä kuivauskaappi, turha on höyryttää ja rasvata puhtaita astioita.
Ja kaapissa on tietysti juuri niitä tavaroita, joita ei joka päivä tarvitse eli jokainen on pantava johonkin alimmaiseksi tai jonkin taakse, on nosteltava jotakin pois tieltä.  Jos vielä muistaisi panna lastat ja veitset ja juustohöylän paikoilleen, turha niitäkään on kastella.

Tiskattuasi ihmettelet, miten nuo valurautapannut jäivätkin taas käytön jälkeen heti pesemättä ja lasket liotusvedet niihin.  Missäs ne mahtuvatkaan odottelemaan, kun tiskaajan "kuuluu" pyyhkiä pöydät ja liesitaso?
Vihdoin saat pannut pestyä.  Alat siistiä tiskipöytää.  Ja pääset pyyhkimään pöytiä.  Vuorenvarmasti löydät jotakin heti tiskattavaa lisää, kuinkas muuten, tai sitä kannetaan tässä vaiheessa muista huoneista.

Omakotitalo on täynnä vastaavia toimintaketjuja.  Sytytäpä vaikka tuli takkaan.  Selvähän se, että pitää hakea lisää puita, on vain kolme tikkua ristissä. Kiitollisena ajattelee, että puu on leppää, kolme klapia kyllä riittää tulentekoon, mutta puita on silti haettava.  Tämähän onkin projekti!  Ensin laitat vaatteet yllesi, ei aamutakissa pakkaseen lähdetä.  Ja kas vain, on satanut lunta, teepä ainakin portailla lumityöt ja polku kuuriin asti.
Aamutuli on kuitenkin vaivan arvoinen.  Moninkertaisesti.

Matonpesu on kiva projekti.  Siinäpä sitä vaiheita ja osioita onkin!  Aloitus on pesupaikan raivaus ja pesu.  Ja ne kuivausriuút (5) on myös pestävä ja ainakin valutusriuku pantava jo paikoilleenkin.  Missäs se liotussaavi onkaan?  Varmasti viime kesältä jäi mäntysuopaa, mutta mihin se on kiidätetty?
Letku on paikattava, tai peset itsesi.
No työ on nopeaa ja kivaa, sanoisin ammattitaitoista ja rutiiniakin jo, ja sääkin on valittu ja matot kuivuvat.  Mutta se ketjun ikävin hommahan on jäljellä:  koko talo on siivottava, totta kai, kuka sitä likaisille lattioille puhtaita mattoja voisi kuvitellakaan laittavansa...

Tässä lähellä maalattiin ja kunnostettiin pintoja sisälläkin.  Pitkälle iltaan valot paloivat, ja ajattelin, että nuo nuoret muuttavat, saamme uusia tykkiläisiä.  Mutta eipä: kyse olikin myyntikunnostuksesta.
Vähän ihmettelinkin, kun ihan kaikkia ketjun osia ei näkynyt:  esimerkiksi ulkomaalauksia varten ei pohjatöitä kunnolla tehty, ei kolissut raappa tarpeeksi tai maalarinpesua käytetty, sentään seitit harjailtiin pois edestä - kai?  Maalarintyttären kanssa eläneenä ja viimeisen päälle tarkan maalarin kanssa työtä tehneenä voin kuvitella, kuinka laudoissa muhii ja parin vuoden päästä jälki on huonoa.

Jutun pontimena on eilinen kiukaan kivien uudelleenlatominen.
Kauankos kiuasta tyhjentää ja kivet uudelleen latoo!  Niin...
Projekti alkaa monen tunnin odotuksella, että kiuas ja saunatila jäähtyvät.  On tuuletus niin oven kuin venttiilinkin kautta.  No, sitten niitä kiviä voi alkaa patakinnas kädessä pois ottaa ja kantaa sementille sortteeraukseen.  Vie aikansa, on 120 kiloa, ämpärillinen kerrallaan.  Sitten pääsee kopistelemaan murut alakanavaan ja kolaamaan niitä sieltä.  Ja sittenkö uudet kivet paikalleen - ei sinne päinkään.

Kun sauna kerran on kylmänä, se on helppo pestä.  Siis lauteet pihalle ja pesuun, seinät pestään, lattia pestään.  Ja tietenkin saman tien pestään pesuhuone ja sen kalusteet, onneksi kaino armaani teki tämän osan projektia.  Ja vieläkään ei kiviä: kiuas on tyhjä, kohtuullisen kevyt, vedetään se siis irti seinästä ja puhdistetaan sen alusta ja piiloon jäävä nurkkakin.  Ja tarkistetaan saman tien sitten kiukaan saranatkin, ne on hyvä myös kunnostaa, kun ei kuuma haittaa.

Jo pääsee valikoimaan takaisinlaitettavia kiviä.  Alimmat, ne isot, eivät niin kuumiksi tule, että eivät takaisin vielä kelpaisi.  Mutta osa on mennyt ruskeaksi, osassa on jopa halkeamia ja palamisen jälkiä.
Yksi laatikko kiviä on - no tietysti, vaihda vaatteet kesken työn ja lähde ostamaan lisää.
Noin kolmasosa pitää vaihtaa, tai sitten kivet murenevat ja tiivistyvät, ja sitten on ikävämpi vaihtaminen, vastuksien vaihto edessä.

Kivet ovat paikallaan.  Saunottu on.  Mutta projektihan on kesken!  Vielä ne romukivet on toimitettava asianmukaisesti pois tontilta, siis on käytävä Kukkuroinmäessä.

Nainen väittää olevansa parempi organisoimaan työnsä. Mutta montakohan maitopurkkia tai hiivaa leipuri on hakenut tai juoksuttanut ukkonsa hakemaan kesken työn?  Tai juuri sitä ainoaa pesuainetta kesken siivouksen. Onpa kokemusta matonkuteidenkin loppumisesta, loimia oli vielä vaikka kuinka ja sitten päinvastoin, kuteita nyt oli ja loimet piti vetää. Ihan samanlaisia taidamme olla.

Usein työ paljastaa vasta tehdessä, mitä kaikkea tarvitaan.  Esimerkiksi maalatessa huomaakin ykskaks, että kittiä pitää saada ja edellinen on kivikovaa, vaikka kuinka olisi asianmukaisesti säilytetty.  No siis rautakauppaan.  Ja täällä tapaa kummallista ukkoporukkaa: osalle miehistä ei näytä olevan lainkaan tärkeää, että saa tavaraa työmaalle, rautakauppa on paikka tavata tuttuja, ostella lisää ruuvauskärkiä sadan entisen laatikon lisäksi, tutkia tarjouspöytiä, katsella koneet, tarvitsi tai ei.

Mikä tahansa pieni kodin kunnostus voi muuttua projektiksi.  Ei tarvitse olla kuin vaikka kahden ruuvin kiertäminen, kun voitkin jo joutua hakemaan toisenlaistakin ruuvimeisseliä.
Pölyn pyyhkiminenhän ei tarkoita pölyn pyyhkimistä, vaan tapahtumaketjua, jossa nostelet tavaroita paikoileen ja edestä.

Koti on projekti.

Kalaa 2

Jolla oli aivan mahdoton soutaa, ei mennyt suoraan.  Kolmen hevosvoiman koneella uskalsi ajaa melkein täysin kierroksin, mutta jolla kynti ja lähinnä teki aaltoa, ei niinkään kulkenut.
Mutta sen sai auton katolle, ja niin kalamiehet irtosivat kotijärvestä esimerkiksi Syntymäiselle.
Siellä ei niin paljon ollut mökkirantoja, pääsi useassa kohdassa lähemmäs ruohikkoja etsimään sitä isoa.  Isä ei yksin saanut jollaa katolle tai pois katolta, siis piti ottaa apuri mukaan.
Ja kerran se iso sitten minulle iski.  Räikkä pärisi ja kala painui syvälle.  Jolla kulki kuin korkki kalan perässä.  Vähän kerrassaan hauki kuitenkin saatiin lähelle, jolloin se painui pohjaan jollan alle.  Kerrankin oli peruke, hauki oli niin iso, että hammas aivan varmasti olisi siiman leikannut!  Sitten se saatiin kuin saatiinkin aivan veneen viereen pintaan, jopa veneen suuntaiseksi, isä nosti atraimen lyödäkseen sen kiinni ja nostaakseen jollaan.  Ja isku oli tehokas - viime hetkellä hauki tempaisi taaksepäin ja isku osui siimaan.  Mitähän tuo olisi painanut, ainakin hankaimen ja jollan perän väli tuntui hauen vieressä kovin lyhyeltä.
Tätä haukea yritettiin monena vuonna uudestaan.  Pieniä kyllä tuli paljonkin.

Pari kertaa kesässä otettiin veneeseen oikein eväät ja juomiset ja ajeltiin Luumäen puolellekin Kivijärvellä.  Isän ruokavalio kalastuspäivänä oli esimerkiksi jauhelihapihvejä purkista aamiaiseksi puoli neljän aikaan, yäk, siitähän noin kymmenvuotias tykkäsi, joskus puolenpäivän tienoilla lenkkimakkaraa raakana.  Mitäs sitä kalastusta keskeyttämään! Ja kotiin tultiin vasta iltahämärissä, usein makasin aivan keulaan käpertyneenä välttääkseni ajoviimaa kesäkamppeissani. Usko pois, tämä on tehokas tapa vierottaa kalastuksesta - tai sitten tehdä kalahulluksi.

Paras haukipaikka oli Härönlahti, lähes umpeenkasvanut melko matala alue.  Uistinvitaa ja neidonhiusta oli lauttoina, joiden alla sopi hauen kytätä.  Täältä sain ensimmäisen kunnon haukeni, kun isä armahti soutajaa ja antoi vähän heitelläkin vanhalla Abu 60-umpikelalla, joka oli niin kulunut, että siimatapin viereen oli siima hangannut oikein uran kihnuttamaan kelatessa.
Mutta Haukkalahti siinä vieressä!  Siellä asui paroni!  Joka kesä nappasi ainakin kerran kiinni aivan valtava hauki, joka aina saatiin  näköetäisyydelle, mutta joka sitten katkaisi siiman.  Olimme vuorenvarmoja, että kala oli aina sama, aina se samasta paikasta, saman vitapusikon alta hyökkäsi.  Ei auttanut, että siellä oli aina paksumpi siima käytössä - haspelissahan siimakelan vaihto käy noin vain.  Sinne paroni jäi, vaikka sitä jahtasi meidän lisäksemme myös isän serkku Pentti, joka myös sai kalan kiinni joksikin aikaa.

Isä osti uuden auton.  Ja se auto oli, jos mikä, ajajan auto.  Perhe olisi tarvinnut neliovisen, mieluummin farmarin, mutta kun Fordilla saivat myytyä kaksiovisen, TS-mallin, sportin, jolla kyllä sai mustaa jälkeä asfalttiin.  Vanha auto jäi Pekan käyttöön, se siipilaiva, Ford Custom 300 mallia - 58.  Pekka lähinnä kuljetteli äitiä, mutta nyt oli myös pojilla mahdollisuus päästä oikein autolla kalareissuille.

Isä toi viidelle vanhimmalle haspelit ja oikein kunnon vavat.  Mitchel 300-kelat ja Abu Suecia-vavat olivat kova juttu halpojen umpikelaviritelmien jälkeen.  Kivahan semmoinen olisi saada, jos ei taustalla olisi eilinen ruokapöytäkeskustelu ja äskeinen äidin itku.  Juuri eilen äiti oli kertonut, kuinka juuri nyt pitää elää suu säkkiä myöten, olisi myytävä metsääkin nopeasti ja millä hinnalla tahansa arvioverolappujen maksamiseen.  Mätkyt olivat peräti 30 000 mk - verottaja kun ei uskonut, että naistenpäivien puhuja esiintyi pullapitkopalkalla tai että lääkärissä ei aina maksettu, jos rahaa ei kerta kaikkiaan ollut.   Ja tänään isä tuo uudet virvelit, eipä ollut kiva tunnelma pöydässä.

Virvelit oli, oli auto.  Pekka ajeli Suonialan kylään ja rantaan.  Hyvin oli matala ranta, Ruomin kapiassa kun oltiin, eikä paljon auttanut, vaikka kahlattiin heittelemään.  Mutta ahvenia tuli kivasti.
Mutta ajattelimme vaihtaa paikkaa ja laitoimme, Matti, Markku, Erkki, virvelit maahan auton
taakse, aloimme pukea pitkiä housuja päälle.  Pekka sillä aikaa rupesi kääntämään autoa: tulos oli, että kolmen virvelin kärkikappale katkesi.  Olipa somaa lähteä kotiin, siinä eivät ahvenet paljon auttaneet.

Uusia kärkiä jostakin saimme, isä ne toi.  Tuskin vapoja osa kerrallaan myytiin?  Sama vapa on yhä käytössä ja on erityisen hyvä kevyille lipoille.

Kova kolmikko Matti, Markku, Erkki piiskasi soutuveneestä Kuuksenenselkää.  Sovittu oli, että kotiin ei mennä, ennen kuin joka miehellä on hauki.  No se Erkin hauki antoi odottaa, eivätkä ne muidenkaan mitään muita kuin pulikoita olleet.  Joka tapauksessa piti lähteä soutelemaan kotiin päin.
Tultiin Papinojalle, kanavantapaiselle Lahnajärven ja Kivijärven väliselle uomalle.  Perässä istui Erkki, hän huomasi hauen ajavan pikkukalaa ihan veneen vieressä ja naps!  Ihan käsineen hän nosti reissun suurimman kalan veneeseen, eikä hauesta löydetty mitään vammaa tai muuta hidastajaa, terve kala se oli.
Olenpa nähnyt vielä hullumman tavan saada hauki.  Olimme "terveystädin" mökillä Kirveslammella.  Hauki köllötteli siinä laiturin vieressä, semmoinen n. 700 gramman pulikka.  Isä uhoamaan, että heinällä voi kalastaa - ja kalasti myös!  Hän teki korresta silmukan ja ujutti sen hauen ympärille, tosi hitaasti.  Ja sitten tuli äkkitempaisu.  Heinä tietenkin katkesi, mutta hauki lensi laiturille ja saatiin kiinni.

Sillä uudella Taunuksella ehti.  Päivässä ajettiin esimerkiksi Lappeenrannasta Varangin niemimaalle nieriää ja tammukkaa jahtaamaan.  Lohijokiin ei ollut asiaa, elvoille, mutta tunturikalastuskortti oli vain 25 kruunua.  Kyllä kalaa saatiinkin, suolattiin se pikku nelikkoihin.  Yöt kuljettiin, päivät kalastettiin - melko rankka kaksiviikkoinen!  Näillä reissuilla isä putosi Jäämereen - piti onkia pois, kun hänellä oli auton avaimet.  Kerran puhkesi pakoputki, ja niin halki koko Suomen kiidettiin kuin hävittäjällä.  Paluumatkalla yövyimme Iin sillat-nimisellä alueella.  Kun kerran siinä oli lohilammikko, isän piti vielä illalla kalastaa kirjolohikin, jonka sentään yrittäjä sai savustaa iltapalaksi!

Isoimman haukeni sain tämmöisellä reissulla. Ihan lähellä Suomen rajaa Norjan puolella on Harrejavre, Harrijauri, kiva pikku järvi, jossa ihan lystiksemme kävimme heittelemässä.  Järvi kiehui haukia, ainakin niitä tuli jos millä lusikanvarrella.  Paikallinen näytti mallia.  Hänellä oli paksu siima säilyketölkin ympäri ja valtava lusikkauistin puolimetrisen perukkeen päässä.  Hän pyöritti uistinta päänsä päällä, heitti ja antoi siiman luistaa purkin päältä ja veti haukia kankaalle lappaen siimaa purkin päälle takaisin.  - Jänkäkoira puree - luulin, että kettu käy syömässä, mutta nyt tiedän jänkäkoiran olevan se hauki itse.
Se oma suurin haukeni on 5,5-kiloinen.  Siinähän se tukki makaili pohjaa vasten ihan rantapenkan alla, näkyvissä.  Pilkin uistimella nenän edessä, ja jo alkoi räikkäjarru laulaa!  Oli se laiha, tuntui kuin olisi ollut pelkkää luista päätä koko kala.  Kukaan ei kai haukea niillä nurkilla syönyt?

Ihan omat tarinansa ansaitsevat kivilleajot, uistimet lavassa ja korvassa, tikkusärjet nuotiolla, reissut Hannanjoelle.  Tuleeko?

Kalaa

Onki!  Ihan oikea rottinkivapa.  Ihan oikea koho!  Tähän mennessä onki oli itse metsästä haettu puuvapa, isonveljen siimaan pujottama pullonkorkki tai jopa kaarnanpala, painona esimerkiksi maitopurkin kannesta litsattu mötikkä, nupi tai hauli.
Onki käyttöön, juoksemalla Halkosaareen ja ongelle!  Tarkkana oli oltava paikasta, puistovahdin suurin ilo oli kytätä pikkupoikia ja kerätä onget pois.  Selän puolelta, penkereeltä sai kai oikein virallisestikin onkia.
Ja heti tuli kala.  Iso kala alle kouluikäiselle.  Ja lahnaksihan sitä sanottiin, vaikka saattoi tuo vonkale hyvinkin olla pasuri, ruotopesä, pieni, mutta onkikalana iso, kaikkien kateuden aihe.
Onki jäi veljille, leppäriipassa kiidätin kalan heti kotiin ja heitin suoraan riippoineen kuumalle hellalle.
Olisikohan tuosta ruokaa tehty, mokomasta?  Olisiko siinä tapauksessa jonkinlainen suomustus ja suolistaminen ollut suotavaa, kenties jopa paloittelu ja rasvattu paistinpannu?

Kalaa meillä kyllä syötiin.  Isä oli himokalastaja.  Jotkin varattomat potilaat hoitivat lääkärinpalkkiot luonnontuotteina, esimerkiksi kalana, tai toivat kalaa ihan muuten vain, mukavalla tohtorille.  Mutta ihan itse saatu kala, oikea kala; syötävähän se oli - likaämpäriin se meni, kun oli saatu kaavituksi irti hellalta.

Seuraavat kesät sitten oltiinkin Lemillä.  Kalastus pysyi Lahnajärvellä, verkot vietiin Hannanjoen suuhun tai Karin ( tietty iso, juuri ja juuri alkukesällä pinnan alle jäävä kivikuutio noin 200 metriä omasta rannasta) lähelle.  Opin tietämään, kuinka soutaja aina on huono, pari kertaa jäin jopa kivelle odottamaan tapojeni paranemista.  (Pian opin uimaan pois: - Pidä kalasi!)  Tiedäthän, on osattava huovata esimerkiksi sivutuuleen tai vain yhdellä airolla, verkko ei saa jäädä pussille tai kiristyä.  Alkuun äitikin joskus lähti verkoille, mutta kyllästyi ainaiseen moittimiseen ja lopetti.

Kun tuuli nousi ja puhalsi suunnilleen Vanhalta Papinojalta päin, innostus valtasi koko sakin. Lahnatuuli!  Ja lahnoja saatiinkin.  Loppukesällä pääsi helposti Maijankivelle, pienellä kahlaamisella, ja muistan siellä laakealla kivenluiskalla istuneen ihan koko perheen.  Kaksi peltistä kurkkupurkkia saatiin lahnoja ihan ongella, äitikin oli kova kalamies. (Sanoimme kiveä aina Maijankiveksi.  Nyt on kuitenkin sen viereen ilmestyneelle mökille vievän tien viitassa Majakivi)

Lahna olikin erilainen ongittava. Se ei pompottanut kohoa, usein paineli ja jopa nosti.  Sen piti antaa imeskellä matoa rauhassa.  Isompi lahna piti osata uitaa pinnassa kyljellään, usein jopa siimasta pitäen, kun onki ei nostamista ehkä olisi kestänytkään.  Ja lahnaa syötiin, herkkua oli sanomalehden sisässä paistettu iso kala.
Milloin viimeksi näit lahnan kaupan tiskissä?

Isä hankki ison kajuuttaveneen.  Onkireissut pitenivät Kivijärvelle ja virveli tuli verkkojen tilalle.
Pari kesää hän sitä laivaa ajeli, mutta kun vesi aleni, Papinoja alkoi olla liian matala.  Vaikka sukelsimme monta veneellistä hakopuita väylältä (saunapuiksi), vaikka väylää vähän ruopattiin, isä katsoi viisaammaksi tilata Munapirtistä puoliplaanaavan puuveneen.  Ja perään tuli järven nopein moottori, ihan 7,5 hv:n ScottAtWater.  Lomaa oli heinäkuu, ja sata haukea Kivijärvi hänelle antoi, ennen kuin äijä antoi meidän soutuorjien hengähtää, siirtyi Saimaalle.

Kaikilla isommilla pojilla ( paitsi Anterolla, jota ei kiinnostanut) piti olla virveli.  Ahventa, haukea isän kanssa tietysti tuli, mutta vaikka olisi ollut meno kauppaan tai uimakouluun, uistin ui perässä.
Jälkeen päin olen usein ihmetellyt, mihin se kaikki kala meni.  Syötiin!
Ja itsehän kalamies kalan aina joutui siivoamaan.

Moottoriin ei saanut koskea, ei edes isona.  Siis piti painella rantoja myöten kalareissuille, pyörällä, vapa pitkänä kädessä  roikotettuna.  Useimmiten menimme Uimin tielle, ja siltojen luona rannoilta onkien ja myöhemmin virvelillä kyllä särkeä ja ahventa tuli ihan riittävästi.  Kilpailu oli kova. Salakasta sai yhden pisteen, särjestä kaksi.  Ahven oli kolmen pisteen kala, lahna 5 ja hauki 10.  Usein  reissu päättyi vasta iltaviileydessä.  Loppukesän hepokatit ja usvat ovat erityisen kiva muisto.
Uistimet piti itse ostaa, joten ne kyllä uimallakin haettiin, jos ne tarttuivat kiinni.
Kivijärvellä ja Lahnajärvellä kova sana oli kuparinvärinen kahden gramman Aglia (Meps), mutta kyllä Calicocat ja Glietkin saalista antoivat.  Haukia sai Sonettella.  Suurin ahveneni näiltä reissuilta tuli Syväsalmen sillan alta Abu Amuletella, jota heitettiin lähinnä vain, jotta saisimme pitkällä heitolla silmukat pois siimasta.

Sitten tuli ikä, jolloin olisi pitänyt hankkia kalastuskortti ja muitakin lupia.  Jotenkin kalastus vain jäi.  Isäkin melskasi Saimaalla.  Ja kalaa ei tullut tarpeeksi, sitä tuli aivan liian paljon.  Oma kalastus jäi lähinnä lankomies-Apan "regattojen" varaan, leppoisaan ongiskeluun ja kesäpilkintään.  Toki vähän muikkuverkoillakin käytiin, mutta lähinnä Apan iloksi.
Kalassa on pysytty!

Olen ihan ylpeä siitä, että en eilen heittänyt enää neljättä heittoa Nuottarannan laiturilla.  Kolmannella tuli tämän päivän ruokaa kylliksi, 1 kg 680 grammaa haukea.  Enempää en tarvitse.

Myrsky

Rumputulta yössä.  Rapakivikalliot kertaavat ukkosen äänen.  Salamanvälähdyksiä on jatkuvasti.
Joka välähdyksellä valokatkaisin ovipielessä naksahtaa ja sen vieressä olevasta pistorasiasta hyppää sininen kipinä.  Tuuli poukuttaa peltikattoa ja vinkuu rakenteissa.  Pimeys on syvä.
Niin kissa kuin koirakin hyppäävät viereemme ja kaivautuvat peiton alle hakemaan meistä turvaa, vaikka mitäpä turvaa nuorelleparille itsellekään toisistaan olisi tosipaikassa - minun toki pitää esittää sankaria.
Vihdoin alkaa valtava, helpottava sade ja jyrinä ja leimahdukset loittonevat.  Peltikatto kohisee sadetta.  Nukuttaisi, kun helpottaa, mutta vielä on tarjolla niin kissan kuin koirankin liikuttavat kiittelyt siitä, että ajoimme ukkosen pois.

Ukkonen ei todellakaan ole Nuottarannassa ollut aina läpihuutojuttu.  Kerran puhelinlinjaa myöten tuli "salama" sisään, räjäytti puhelimen ja nokesi seinää johdon ympäriltä.  Toisen kerran puhelin lähti lentoon, lensi keittiön ikkunan läpi pihalle asti aiheuttamatta oikeastaan mitään muuta vahinkoa.
Tiedän aivan läheltä useitakin osumapaikkoja, mm. jo lapsena kävimme ihailemassa Siven mäellä salaman halkaisemaa ja osin pilkkomaa ja polttamaa koivua.

Myrskyn lähestymistä oli joskus huimempana kiva seurata.  Elosalamat näkyivät jo kaukaa, vielä kauempaa, jos istui kolmiomittaustornin latvassa.  Alas tultiin kiireelläkin joskus...  Usein istuimme laiturilla ja katselimme pilvien kertymistä ja saderintaman tuloa.  Tuuli nousi, aallot alkoivat nousta isoiksi, kastella, oli noustava seisomaan ja viime tingassa vasta menimme sisään sadetta pakoon - jos menimme.

Trombin menoa olen saanut sivusta katsella parin sadan metrin päästä.  Ei se mikään paha ollut, nosti vain vettä ilmaan ja teki polkua kaislikkoon.  Pahempi oli se ukkospuuska, jota emme voineet väistää.
Olimme olleet veneellä järven toisella puolella, Kivijärven rannalla uintiretkellä ja bunkkereissa rymyämässä.  Soutelimme rauhassa kotiin päin, kun äkkiä alkoivat pilvet nousta ja tuli kiire.
Pääsimme 50:n metrin päähän rannasta, kun puuska iski.  Onneksi se iski suoraan keulan edestä eikä kaatanut venettä, jaksoimme hädin tuskin jarruttaa sen verran menoa, että vene ei mennyt säpäleiksi vastarannan kivikkoon, saimme sen perä edellä maihin.  Aallokko ei ehtinyt juuri nousta, mutta vastatuuli riitti, vasta siellä rantakivikossa aallokosta alkoi olla haittaa.  Ja alkoi sataa, vaakasuora sade esti jopa katsomisen tuuleen päin.  Rannassa oli talo, ketään ei ollut kotona.  Niinpä kyhjötimme leikkimökin kuistilla sadetta pitämässä, ja tunnin päästä olimmekin jo kotona.  Kotirannassa oli meidät jo nähty, nähty myös, että pääsimme maihin turvassa, mutta kyllä se kännykkä olisi ollut aika mukava?

No tästä innostuneena tietysti laadimme vanhasta lakanasta purjeen.  Soudimme vastatuuleen ja annoimme tuulen tuoda kotiin.  Luovimista ei voinut ajatellakaan, mutta kyllä soutuveneen kölikin hiukan salli kulmaa tuuleen nähden ja kotiin aina osuimme. Piti parikin kertaa kokeilla samaa oikein tosi tuulella.  Kolmikko Matti, Markku, Erkki olivat Pohjolan viikingit ja Lahnajärvi sai kokea kummia.  Tämäkin hauska tietysti kiellettiin, joku oli varmaan isälle ihmetellyt.

Tykki on suojaisaa aluetta.  Sadevesiastian kansi ja puutarhaämpärit saavat joskus kyytiä, halkopino voi kaatua.  Seinälaatat kalisevat ja katto poukuttelee, mutta oikeaa vahinkoa ei ole koskaan tullut.
Kiitos asianosaisille.

Paljon mieluummin kuuntelen turhia varoituksia kuin kärsin vahinkoja.  Niin kuin tänään: illalla ja juuri nyt piti olla kaikkien aikojen kesämyrsky.  Vähän ripsii ja on joitakin kohtalaisia puuskia, mutta myrskyä ei kuulu.

Käskynjaolla

- Ei tämä passaa!
Luomakunnan kukintajaoston Suomen esimies keikkui vuoroin kantapäillään, vuoroin päkiöillään.  Peukalo oli tiukasti rähinäremmin alla kun hän katsoi julmasti neliriviä edessään.
Kasviheimojen kukittajat eivät oikein tienneet, mihin katsoa, jokaisesta tuntui kuin esimies oli katsonut häntä ja ainoastaan häntä.
- Mistähän oli kysymys, olinkohan juuri minä tehnyt jotakin väärin?

Kyllä selvisi, mikä oli vialla.  Koska toukokuu oli poikkeuksellisen lämmin, kaikki halusivat kukittaa omat kasvinsa suunnilleen samaan aikaan!  Tuskin olivat pajut ja vuokot lopettaneet, kun jo tuomi puski mukaan, mutta kun hedelmäpuut ja sireenikin oli täydessä kukassa yhtä aikaa tuomien kanssa, asiaan piti jo puuttua.  Korvasieniosastolta oli tullut myös valitus: miten voi olla korvasieniä hiirenkorva-aikana, kun se meni jo, lehdet olivat jo isoja ja koivun kukinta ohi.

Tammista ja jalavista vastaavat arvelivat, että voisivat vähän viivyttää kukintaa, mutta esimies tokaisi, että se on myöhäistä, ainakin Tykissä pihakalusteiden maalarit valittavat tuoreelle maalipinnoille putoilevista tammennorkoista.

Kaikki katselivat toisiaan.  Kyllä, oli annettu periksi lämpöiselle ja valoisalle. Eikä todellakaan ollut kyse vain puista, ihan samaa peliä pidettiin ruohovartisten kanssa.
Alkoi pulina ja syyttely, ehä mie, mutku hää-tyyliin, kunnes kuului komento:
- Pulinat pois!  Asento!

Asennossa kuultiin, kuinka nyt loppukesälle ei riitä sitten mitään silmäniloa.  Juhannuksena ei saada tällä menolla edes seppelettä morsiamelle!  Riski aikanaan  hallakuolemasta ja kesän siemensadon menetyksestä oli liian suuri.  Nyt oli kyllä käynyt uskomaton tuuri.
Ja esimies jakoi porukan sukulaiskasviryhmiin, miettimään, mitä tehdä.
- Aikaa puoli tuntia!

No, mitä siinä oli tehtävissä?  Tehty, mikä tehty.  Pientä hienosäätöä oli tulossa.
Sääasemaa pyydettiin pitämään vähän viileämpää jaksoa, valkoiset kukat aikoivat pitää valtakauttaan pitempään, koiranputki ja vuohenputki aikoivat kasvaa vielä pitemmiksi ja peittävämmiksi ja varjostaa.  Paahdekallioiden, tienpenkkojen ja seinänvierten kasvit saivat rokotuksen kestää kuivaa paahdetta vieläkin pitempään.
Lupiinit ilmoittivat alkavansa kukinnan vielä toisen kerran - esimies kiitti kyllä, mutta arveli, että moni ei ensimmäisistäkään lupiineista niin pidä.  Mutta monet muutkin aikoivat yrittää toista kierrosta.  Muitakin ehdotuksia sateli, isompia ja pienempiä, mutta ei juuri kokonaisuuteen vaikuttavia.
Yksi oli hiljaa ja puristi kätensä nyrkkiin.  Pujo aikoi kukkia koko kesän ja pitkälle lokakuuhun asti, hehe! Siinähän pärskitte!

Vaikka kukaan ei varsinaisesti syyllistä etsinyt, kaikilla oli jotenkin nolo olo, syksykasveillakin, vaikka esimerkiksi silmäruoho oli jo päättänyt kukkia vasta ajallaan, sieniaikaan.
Syystäkin oltiin häpeissään, sillä kaikki tiesivät, mistä oikeasti oli kysymys: loma alkaisi, kun olisi hoitanut oman kukitusvuoronsa.  Kuukaudesta riippumatta.  Ja niin kaikki tahtoivat ensimmäisten joukkoon.

Ensi kevääksi esimies lupasi tilata sitten pitkää ja viivyttelevää kevättä.  Saa nähdä: tokihan taivaallisella sääasemalla oli muitakin toivojia kuin kukittajat, ja kun ne säänsäätäjätkään eivät hommiaan oikein hallinneet ainaisten säästöjen ja alikoulutuksen takia, saatamme ensi keväänä olla samassa tilanteessa.

Itikansyötti lämpöisessä kevätaamussa

Lämpimänkosteaa.  Visiiri hiukan raollaan, tai se ja silmälasit huurtuvat.  Vaalimaantie on tyhjä, mutta juuri siinä kohdassa, jossa ajattelin kääntyä vasemmalle, takaa tuleekin kolme autoa ja joudun odottamaan.  Nopeusero on niin suuri, että ei puhettakaan ryhmittymisestä.

Pysäköin tutulle paikalle.  Harmittaa, että valtaan koko "parkkipaikan", tientyngän,  kun ainoa kova sorapohja on keskellä.  Ei sovi mopon kaatua, akkuvedet ja tuorevoiteluöljy eivät siitä pidä.  Oli tarkoitus mennä edemmäs, ladolle asti, mutta ihan kuin olisi kapea silta tuossa ratapenkan vieressä, pakko tarkistaa!

Siltahan se siinä!  Olinkin aina ihmetellyt, miksi kiskojen rullaaja on nähnyt hyväksi purkaa samalla sillat, joki on niin leveä, että yli ei sillatta kuljeta.  Valtava työ, silta oli kivenlohkareista tehty.  Onneksi on molemmin puolin toppari - molemmin puolin olen aiemmin topparille asti tullut ja harmitellut, mutta hyvät ne olivat varoittamassa kuilusta.  Mutta maasto on ankaraa, kun kiertämään joutuu, toiseen suuntaan kierros olisi puoli kilometriä, toiseen paljon enemmän.  Se joki...

Kävelen yli ja kuvaan.  Tie jatkuu viivasuorana, ratapenkka.  On maastopyörän jälkiä paljon, reitti on siis käytössä.  Molemmin puolin on umpiryteikköä, tosi haastavaa maastoa, ja vasemmalle jää joki.
Loiva kaarre tiessä. 
Joku tarkkailee minua?  Oikealla, minun ja Vaalimaantien välissä möllöttää kaksi hirveä.  Toinen toteaa, että Markkuhan se siellä, ei syytä huoleen, toinen jatkaa möllötystään sitkeänä kuin Nalli-kissa aikanaan.
Siihenhän jäitte.  En yrittänyt lähelle, syököön rauhassa.

Joki loittonee, ei enää näy.  Joelle alkaa olla kohta puoli kilometriä.  Pari sataa metriä vielä ja ennen oli jonkinlainen tiepohjakin kohti jokea, aha, tuossahan se onkin.  Mutta tientynkä loppuu.  Muistelen ikivanhaa tilussiltaa joen yli, hirvipolku vie mielestäni liikaa oikealle, joten lähden läpi tiheikön, kitukasvuisen suon.  Sen suurin ansio on suopursun tuoksu.  Ystävistä ei todellakaan ole puutetta, itikkaa riittää sirittäjille ja muille paikallaolijoille.  Kauempaa kuuluu tiltalttikin, kangasmetsän lintu, sen äänestä varmistun, että kohti harjannetta painelen niin kuin pitääkin.

Ja siinähän se.  50 metriä vasempaan, niin olisin osunut sillalle.  Hyvä näinkin, kun suunta vaihteli rytöjä kierrellessä.  Vankalta näyttää - ei ole, kun lähelle pääsen.  Kannella kasvaa puuntaimia, jopa parimetrinen näre.  Välttelen tyhjän päällä olevia parrunkohtia, yritän astua hirsien kohdalle.  Yli pääsin, tutulle polulle.  Tästä korvesta sai joskus lakkoja, kymmenkunta vain, mutta kuitenkin.

Tulen tielle, jota myöten voisin kulkea suoraan mopolle.  Siis kiireesti toiseen suuntaan, kohti Hanhijärvestä lähtevän joen niskaa. Nousen laavulle.  Hienohan laavun paikka nytkin on, kielokenttä, mutta maisema on pusikoitunut umpeen.  Muutama vuosi sitten tästä oli upeista upein näkymä Hanhijärvelle.  Kerran toin luokan tähän retkelle, ja laavu ja metsä olivat sille porukalle aivan upea elämyspaikka, hienoja leikkejä ja nuotiokokemuksia jäi varmasti mieleen.  Tapasimme Ritun kanssa  sattumalta isännän, joka lopetteli kyntöhommiaan, tuli laavu puheeksi.  Isäntä kertomaan, että hänenhän se oli, ja lupa heltisi niin tuoda luokka kuin itse käydä milloin haluttaa.  Melkein perille pääsee polkupyörillä, Vaalimaantietä on ajettava vain muutama sata metriä.  No, taidan olla ainoa kävijä hyvin pitkään aikaan, siltä näytti.

Metsään taas.  Hyvin hentoinen polku johtaa alas notkoon, josta vähän vauraampi polku johtaa alas metsäautotielle.  Haluan kulkea ylhäällä, sillä täällä on monta mukavaa muistoa.  Tuossa oli kuusi, jonka alaoksat roikkuivat niin, että sain suojassa katsella alhaalla suolla olleita hirviä.  Sillä suolla olin joskus ollut koululaisten kanssa suunnistamassa, nyt tiedän ne muutamat paikat, joissa voi vielä löytää lakkoja.  Tuossa istuin kerran ja laskin käden maahan, se osui korvasieneen pääsiäispäivänä.
Nyt metsä on kauniisti harvennettu ja kasvaa kieloja ja orvokkeja.  Polkua ei ole, mutta mihin jyrkänteen reunalta voisi eksyä?

Laskeudun alas kallion pohjoispäässä.  Loiva rinne johtaa kaikkien aikojen parhaaseen vattupaikkaan.  Sitä ei enää ole, taimikko on nykyisin jo puustoa.  Konnanmarjoja kasvaa täällä, samoin jonkin verran kantarelleja.  Linnunherneet ovat hävinneet, ainakaan en enää löydä heitä.
Metsä töksähtää loppuun, ja joudun hakkuuaukolle.  En viitsi korvasienestää enää, vaikka tuolla ylempänä ehkä niitä löytyisikin laikutusmonttujen reunoilla.

Pääsen Hanhijärven rannasta Vaalimaantielle johtavalle kärryuralle.  Jaloissa litisee, mutta suo-orvokit sanovat, että se kuuluu asiaan.  Hyttysiä alkaa olla jo niin paljon, että ajoittain niitä ei osaa enää sulkea mielestä.  Tässä notkossa on "hullu" ukkometso ajanut minut kiertämään tosihankalasti suon kautta vattupaikalle.  Kai sille pärjännyt olisi, mutta mitä järkeä olisi vahingoittaa upeaa luontokappaletta?  Rehevät vattupuskat pyytävät käymään uudelleen sitten elokuussa.  Lupasin tulla.

Ja mopo hörähteli tyytyväisenä, mutta halusi mitata, mahtuisiko se kapeasta, uudesta sillasta.  Siis sillalle, ei kotiin päin.  Mahtui, mahtui juuri ja juuri, peilit hipoivat kaiteita.

Ja kotiin ihmettelemään, kuinka tämmöinen tyyni ja ihana aamu menee monelta hukkaan.  Sain vielä odottaa tunnin kaverin heräämistä, olipahan aikaa aloitella tätä juttua.

Märkä uni

- Niin tietysti!
Hän pomppasi sängystä.  Ei ehtinyt edes nalleyöpukua riisua saati vessassa käydä.
-  Missäs se kynä on?
Jonkun kuitin taakse alkoi syntyä kuolemattomia ajatuksia, muistiinpanoja juuri ennen heräämistä nähdystä ihanasta unesta.

Vihdoin ehtikin jo aamutoimille vessaan ja vähän ilmehtimään, keikistelemään ja pullistelemaan puoleksi tunniksi kokovartalopeilin eteen.  Pitäähän olla urheilullinen, edustava ja nuorekas, kun se puheenjohtajakisakin on edessä.
No siitä ei kyllä enää huolta ole, tämän aamun idea kyllä takaa sen.

Kahvia juodessa idea kypsyi edelleen.  Jo tänä aamuna pitää saada aikaan lehdistötiedote ja puolelta päivin ihan lehdistötilaisuus.  Kyllä valtion ja kuntien rahahuolten poistaminen kerralla on sentään sen verran iso juttu.  Suomi voi hyvin!
Sote-menojen jälkeen ylivoimaisesti suurin menoerä jää muiden kuin valtion ja kuntien maksettavaksi, ja yhteiskunta saa mojovat tulot yhtiöittäessään ja myydessään pala palalta koko kasvatus- ja opetustoimen.  Aamuisella kuitilla oli jo palasia: vähän nolotti, kun mukana oli myös ruoka- ja puhtauspalvelut, kun moni kunta oli ne jo yhtiöittänytkin, ollaan jo puolitiessä maksullisuuteen, mutta onhan paljon muutakin myytävää.  Möisikö opetuksen könttänä vai ainekohtaisina paloina, vai olisiko ikäluokkapaloittelu sittenkin järkevämpää?  Opetusmateriaalipaketti on helppo nakki, samoin oppilashuolto ja kouluterveydenhoito.  Tilat tietenkin olisivat iso potti, samalla raukeaisi yhteiskunnan vastuu homekouluista ja vastuu siirtyisi tilojen uusille omistajille.

Ja lehdistötilaisuus alkoi.  Sannikka paasasi pakolliset litaniat koulun kehittämisestä ja tulevaisuuden vaatimuksista niin unettavasti, että oli vielä aikaa torkkua ja uneksia lisää...

Tästä tulee hyvä juttu.  Jussi ehdotti vielä, että tarkastustoimi voidaan kehittää ja myydä jollekin.
Opetussuunnitelmien laadinta ja ylläpito voidaan ehkä ympätä siihen.  Ja valtio voisi myydä lisenssejä ja lupia moneenkin koulun  osaan.

Timo oli aamulla nikotellut, että kun ennen oli veroissa maksettu koko koulu, nyt maksaa köyhä joka palasesta saman verran kuin ennen koko koulusta.  Hiljenihän se, kun ruvettiin  miehissä muistuttamaan takiaispuolueista ja hallituspaikasta.  Sitä paitsi, oli se sen verran porvari, että hekotteli, löysäsi kravattiaan ja hieroi käsiään, kun kuvitteli työttömän koulusta aiheutuvan laskupinon ääreen.  Kyllä työ maittaa!

Opppivelvollisuus säilytetään.  Mutta upeaa on, että nyt alkaa täydellinen valinnanvapaus, saa mennä siihen kouluun, mihin haluaa ja raha riittää.  Nå, voi joku tuhat koulua maaseudulla lakata, järjestäköön moukat lapsilleen kuljetuksen.

Voisiko parempaa ratkaisua toivokaan?  Myyntituloja tulee rutkasti.  Kustannukset putoavat nollaan.  Toiminnasta aiheutuu suuria verotuloja ja lisenssimaksuja.  Win win-tilanne, uudet omistajat voittavat myös, kun huolehditaan lainsäädäntö kuntoon niin, että koulutuskin, päivähoito mukaan lukien saa tuottaa voittoa.   Suomi voi hyvin!

Suomi voi hyvin - sehän oli isku, siihen Sanni-ministeri lopettaisi.  Kravatti suoraksi ja valpas ilme naamalle,  voi tulla kysymyksiä.  Onneksi paikalla on vain kutsuttujen lehtien ja maikkarin toimittajia.

Mutta eikös vähän alle nelikymppinen Hesarin nainen aloita heti siitä turhimmasta ja ikävimmästä.
- Hallituksella taitaa olla aivan eri käsitys kuin kansalaisilla siitä, mikä on Suomi.  Onko Suomi mielestänne valtio, yritys ja niiden hyvinvointi, vai onko Suomi sama kuin kaikki kansalaiset ja heidän hyvinvointinsa.  Kuinka hallitus aikoo turvata kaikkein heikoimmassa olevien perheiden lasten...?
Ja blaa blaaa blaa.

En viitsi kuunnella, antaa Sannin vastata.  Ja Soinin, se osaa murjaista tähän sopivan vitsin.